Pages

Maamme demokratiasta

Olen mietiskellyt länsimaista demokratiaa ja sen luonnetta.  Sitä, miten kyseessä on, kuten muissakin ideologisissa tavoissa hallita maataan, teoria, joka sanelee miten käytännön tulisi toimia.  Siinä vaiheessa, kun sillä saadaan aikaan käytännössä helvetti, on syy "äänestäjissä", "päättäjissä" tai "mediassa".  Syy on aina jossain, mikä on väistämätön seuraus siitä, että kyseinen ns. demokraattinen systeemi on ylipäätään otettu käyttöön.  It's not a bug, it's a feature.

Lyhyet eduskunta- hallitus- ja presidenttikaudet kannustavat kasinotalouteen, kestämättömien velkojen ottoon jne.  Kyseessä on aina "edellisten tekemät virheet", joten niistä ei voi ottaa vastuuta eikä niille myöskään tarvitse tehdä mitään kun ei ehdi, paitsi tietenkin paisuttaa.  Kansanedustuslaitos, hallitus ja presidentti ovat läpimätiä.  Olemme Kreikan tiellä taloudellisesti ja kaikkien muiden länsimaiden tiellä demografisesti - korvaamme syntymättömiä lapsiamme maahanmuuttajilla, jotka eivät tingi saati luovu omasta kulttuuristaan huolimatta tapojensa rikollisuudesta ja vihaavat meikäläistä.

Niin sanotussa demokratiassa myös kullakin pitäisi periaatteessa olla oikeus äänestää edustajaa, joka ajaa hänen asioitaan.  Valtaosalla suomalaisista ei näitä ole.  Suurinta osaa ei kiinnosta tippaakaan ottaa maahan ainuttakaan maahanmuuttajaa, jolla ei ole jotain äärimmäisen painavaa ja suomalaisia hyödyttävää syytä tulla maahan ja asua siinä.  Löytyykö edustajaa, joka ajaisi maahanmuuttajien repatriaatiota eli kotimaahansa palauttamista saati kotimaisen työvoiman suosimista vierasperäisen kustannuksella?  Ei löydy, ainuttakaan.  Sellainen henkilö olisi poliittinen ruumis jo syntyessään.

Entäpä sitten sen demokraattisen päätöksenteon lahjomattomuus ja korruptoimattomuus?  Jos minä, vastarannankiisken asemaani tottuneena, yllätän itseni kysymästä "kirjoitanko minä nyt turhan rasistiseen sävyyn", mitä veikkaatte, sensuroiko maltillisuudelle painoarvoa antava normikansalainen omia mielipiteitään?  Totta kai sensuroi.  Me emme halua vaikuttaa rikollisilta, ja mielikuvituksellisilla tavoilla tarpeen mukaan määritellyistä "rasismista" ja "syrjinnästä" on tehty julkisessa sanassa sitä, vaikka lakikirjaan kyseistä suomalaisuusvihaa ei ole vielä saatu sellaisenaan sisällytettyä.

Lopputulos siis on, että demokratia on silkkaa roskaa, ja että sillä ei voi vaikuttaa millään tavoin siihen, miten näennäisesti keskenään eri mieltä epäolennaisuuksista olevat (olennaisista ei puhuta) hyvävelikerhot johtavat maata omaksi edukseen ja maan ja kansan tuhoksi.  Ketään Arkadianmäellä ei kiinnosta maamme tai kansamme tulevaisuus, eikä mistään löydy sitä viisasten kiveä, joka saisi ihmiset äänestämään niin radikaalisti, että nykytila muuttuisi mihinkään.

Taidan siis todeta, että keisarilla ei ole vaatteita, ja hylätä demokratian.  Äänestämällä antaisin vain ymmärtää, että maani ja kansani tuhoa ajavilla plutokraateilla, materialisteilla ja idealisteilla olisi silmissäni jotain legitimiteettiä.  Mitä pienemmäksi äänestysprosentti putoaa, sitä alastomampi on totuus siitä, missä määrin kansan tahtoa hallinnossa toteutetaan.

Demokratia söi lapsensa ja materialistisilla valheillaan tuhosi maamme demografisesti, taloudellisesti että henkisesti.  Verojen maksaminen kyseiselle systeemille on kansallisen itsemurhan rahoittamista.  Harmaa talous on tässä maassa moraalinen teko ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen hoidettava epävirallisempia kanavia pitkin.

Suomalaisella demokratialla ei ole tarjota yhtään mitään kenellekään, joka rakastaa Suomea, suomalaisia ja välittää kummankaan tulevaisuudesta.

Onnellinen mies

Taannoin kävin yhden läheisimmän ystäväni elämänkatsomusta vastaan ajattelemattomuuttani.  Heitin niin kutsutusti ensimmäisen kiven, vaikka hän ei ollut käynyt minun elämänkatsomustani vastaan - siitäkään huolimatta, että siinä oli hänellä nielemistä.  Asia tuli tänään selvitettyä, ja se selvisi parhain päin: elämme ja annamme elää, niin sanotusti.

Pelotti ja hävetti ottaa yhteyttä ja asiaa puheeksi, koska tajusin, että olin kohdellut häntä väärin, ei suinkaan toisinpäin, ja omia väärintekojani on todella vaikea kohdata silmätysten.  Minä olen aina ollut äärimmäisyyksiin asti ylpeä mies, ja antanut ylpeyteni johtaa itseni monin tavoin harhaan.  Toivottavasti hän ei sensuroi itseään tai ajatuksiaan minun seurassani myöskään tästedes, vaan jakaa niitä kuten tähänkin asti - avoimesti ja suoraan.

En minä koe hänen tunteidensa kristillisyyttä kohtaan kohdistuvan minuun tai käsityksiini lainkaan - hänen kritiikkinsä ja halveksuntansa kohteena ovat kaksinaismoralismi ja vääryydet, joihin on kirkollisten instituutioiden toimesta ja nimissä tehty.  Se on toisinaan brutaalia, mutta ei tyhjää.

Ystäväni osoittama viisaus vieritti kiven sydämeltäni.  Taidan olla harvinaisen onnekas kaveri.

Mamukriittisestä mamuvastaiseksi

Lähes kaikki maahanmuuttokriittisiksi itseään nimittävät ihmiset allekirjoittavat lauseen "tervetuloa, kunhan ovat kunnolla ja käyvät töissä".  Minäkin tein joskus niin, mutta tänään tulin havainneeksi, että se ei pidä kohdallani tänä päivänä enää paikkaansa.

Pitkään asiaa punnittuani tulin tulokseen, että olen kategorisesti (mutten ehdottomasti) maahanmuuttovastainen, ja että maahanmuuttajalle kansalaisuuden ja oikeuden omistaa Suomessa maata myöntämisen tulisi olla poikkeus pikemminkin kuin sääntö.  Tänä päivänä Suomessa asuu tavattomasti ihmisiä, jotka eivät koe olevansa suomalaisia, osaa suomea tai pidä suomalaisesta kulttuurista, mutta joille on silti myönnetty kansalaisuus.  Siinä ei ole mitään järkeä.

Kantani on äärimmäisen epäkorrekti tänä päivänä, koska se on suorassa ristiriidassa kahden jumalkäsitteen - monikulturismin ja kapitalismin - kanssa.  Hyvin suuri osa ensimmäisen kieltävistä uskoo jälkimmäisen autuaaksitekevään vaikutukseen, ja pitää maahanmuuttovastaisuutta pelkkänä roomalaistervehdykseen hurahtaneiden luusereiden ja kelkasta tippuneiden idioottien hommana.  Materialisti mittaa ihmisarvon rahassa.

Ongelmana siinä on kuitenkin se, että ulkomailta tuodulla työvoimalla palkkoja voidaan polkea, eikä yritys itse joudu maksamaan juurikaan ulkomailta saapuvien aiheuttamista yhteiskunnallisista levottomuuksista - yrityksellä ei voi olla kapitalistista motiivia yrittää ratkaista yhteismaan ongelmaa.  Jos maasta tulee yrityksen bisneksille sopimaton, se voi vaihtaa hiippakuntaa toiseen, itselleen sopivampaan paikkaan - sen sijaan alue, josta yrityksen etua ajava politiikka on tehnyt sekasorron pesän, jossa ei rottakaan halua asua, on ja pysyy sellaisena.  Se, että harjoitettu politiikka ei vaikuta yritykseen negatiivisesti, ei tarkoita, ettei se vaikuttaisi yhteiskuntaan siten.

Ihmiset, joille henkilökohtainen menestys resurssikilvassa on tärkeintä, myy vaikka mummonsa pärjätäkseen.  Näinhän Suomi on jo tehnyt, sekä kulttuurisessa että taloudellisessa merkityksessä.  Materialismi tuottaa yrityksen etua, ei ihmisten.  Se ei ole yhteiskunnallisesti resepti mihinkään muuhun kuin kaikkien sotaan kaikkia vastaan.

Ymmärrän kulttuurinsisäisen muuttoliikkeen ja pystyn hyväksymään sen, mutta en minä siihenkään ketään varsinaisesti kannusta.

Kansoilla on omat maat äärimmäisen painavasta syystä, ja se syy on sekä heidän että muiden hyvinvointi.  Ihmisen kansa on hänen perheensä, ja siteensä siihen lukemattomat.  Siihen perheeseen ei tule ottaa ketään heppoisin perustein - jos niin tekee, se hajoaa.

Jos kaikilla on oikeus asua Suomessa, suomalaisilla ei ole enää maata.

Nöyryys ja alistuminen: kaksi eri asiaa

Tänä päivänä häkellyttävän harva näyttää ymmärtävän, että nöyryys ja alistuminen ovat kaksi eri asiaa.  Väärinkäsitys on sikäli ymmärrettävä, että ainakin julkinen ja kirkon virallinen sana tapaa puhua nöyryydestä tarkoittaessaan alistumista.  Kyseessä on kuitenkin kaksi eri asiaa, joilla ei ole mitään välitöntä yhteyttä toisiinsa.

Alistuminen tarkoittaa väkivallan edessä taipumista.

Nöyryys tarkoittaa tosiasioiden hyväksymistä.

Käytännön esimerkkinä se, että parisuhteessa tulee loukatuksi, mutta on valmis kääntämään toisen posken koston sijaan, on osoitus voimasta, nöyryydestä ja rakkaudesta.  Voimaa kysyy sietää loukkaus, rakkautta antaa anteeksi, ja nöyryyttä vaatii tunnustaa kaksi asiaa: sen, että loukkaukseksi koettu ei ole välttämättä loukkaukseksi tarkoitettu, ja sen, että silmä silmästä -meininkiin sortuminen synnyttää kierteen, joka tappaa suhteen varmasti.

Toki on helppoa kysyä: "Miksi juuri minun pitäisi toimia oikein kun minua kohtaan on toimittu väärin?"  Vastaukseksi kannattaa miettiä sitä, haluaako toimintansa edustavan voimaa ja rakkautta, perustuen nöyryydelle katsoa totuutta silmiin, vaiko kenties ylpeydelle ja heikkoudelle, mennen siitä mistä aita on matalin.

Nöyryyttä kysyy myös puuttua loukanneen tahon toimintaan oikealla tavalla.  Kaikenlaisissa ihmissuhteissa tämä tavallisesti tarkoittaa asioista keskustelua ja selväksi tekemistä, mutta myös sitä, että jos sanat eivät riitä, täytyy toimia.  Esimerkiksi ihmiselle, joka ei pysty Suomessa elämään suomalaisten arvojen mukaisesti, vaan hyökkää alituisesti niitä vastaan, tulisi tehdä selväksi, että sekä hänen että suomalaisten etujen nimissä olisi parempi, että hän eläisi elämäänsä jossain muualla.

Alistumisessa puolestaan on kyse itselle ja muille valehtelusta: väitetään, että toimitaan rakkaudesta, mutta todellinen motiivi on heikkoudesta syntyvä pelko.  Kyseessä on perverssi ylpeyden muoto, jossa ei haluta myöntää omaa heikkoutta, vaan selitellään sitä parhain päin loputtomiin.  Koska ylpeys ruokkii itseään, eikä ylpeällä ole mitään muutakaan mihin nojata, vaatii yleensä varsin perusteellista henkistä ja fyysistä romahdusta, että tunnustetaan totuus.

Nöyryys on kristinuskon pohja, alistuminen islamin, ja molemmat tuottavat näköisensä yhteiskunnan.

Erottelun puolesta

Minä olen tainnut koko elämäni kannattaa jyvien erottelua akanoista.  Tämä tapa hahmottaa maailmaa on täydellisessä ja sovittamattomassa ristiriidassa ns. tasa-arvopolitiikan kanssa, jonka mukaan kaikkia ihmisiä tulee kohdella samalla tavalla.  Täydellisessä maailmassa, jossa olisi vain täydellisiä ihmisiä (eikä esim. sellaisia, jotka saattavat syntyä, kasvaa, päätyä/jäädä vajaavaltaisiksi tai kuolla), tasa-arvo olisi pahuksen hieno juttu, mutta kun maailma ei ole sellainen, yritys luoda tasa-arvoa keinotekoisesti erilaisten ihmisten välille vetää väistämättä kaikki lokaan.  Käytännön tasa-arvo voi tarkoittaa vain tunkion tasa-arvoa.

Kaikki tahot, jotka kokevat syystä tai toisesta, etteivät ole tasa-arvoisia jonkin toisen tahon kanssa, oli syy sitten mikä tahansa, näkee itsensä tämän toisen tahon uhrina ja kantaa kaunaa tätä kohtaan.  Sitä kaunaa ja siitä johtuvaa sisä- ja ulkoryhmäerottelua ei mikään määrä poliittisia toimia tai myönnytyksiä (reiluja tai epäreiluja) sammuta.

Tämä johtuu siitä, että vaikka oloja, joissa ihmiset asuvat ja elävät, voidaan muuttaa, niin ihmisiä, jotka niissä asuvat ja elävät, ei voida.  Riippumatta siitä, onko rasisti reppana, hänen maailmankatsomuksensa on sovittamattomassa ja pysyvässä konfliktissa muunrotuisten kanssa, eikä hän asetu omiaan vastaan, vaikka nämä tekisivät jotain väärin.  Samalla tavalla riippumatta siitä, onko muslimi lainkuuliainen tai töissä, hänen sisäryhmäänsä tulevat aina olemaan muslimit, eikä hän asetu näitä vastaan, vaikka nämä tekisivät jotain väärin.

Koska maantieteellistä erottelua ei enää suvaita, eli esimerkiksi pidetä suotavana, että afrikkalaiset pysyisivät Afrikassa ja suomalaiset Suomessa, on erottelu pakko tehdä niillä tavoin joilla se on mahdollista - tämä tapahtuu tänä päivänä silmämääräisesti.  Eri näköiset ihmiset, jotka näyttävät vierailta syystä tai toisesta, päätyvät ulkoryhmään, eikä heihin suhtauduta samalla suopeudella kuin sisäryhmän jäseniin.

Jotkut tahot ovat ottaneet maalikseen pyrkimyksen alimpaan yhteiseen nimittäjään: esimerkiksi tatuoinnit olivat pitkään (ja ovat edelleen) rikollisten tunnusmerkki, nyt niitä löytyy myös lainkuuliaisilta kansalaisilta, joilla ei ole varaa muuttaa pois seudulta, jolla on paljon rikollisia, mikä hankaloittaa eron tekemistä näiden ja rikollisten välillä.  Asialla voi olla jotain tekemistä sen kanssa, että kun lainkuuliaiset ihmiset joutuvat elämään alueella, jolla asuu rikollisia, oman turvallisuutensa vuoksi heillä voi olla tarve identifioitua kulman kovimpaan kolliin - rikolliset ottavat uhreikseen mieluiten niitä, jotka pelaavat sääntöjen mukaan, eivät toisia rikollisia.  Jos haukka voi valita, se valitsee uhriksi kyyhkysen toisen haukan sijaan.

Tämä on vain yksi esimerkki sopeutumisesta heikkeneviin olosuhteisiin, ja osoittaa myös sen, että kun antisosiaalisempi ryhmä ja sosiaalisempi ryhmä joutuvat keskenään tekemisiin, myönnytyksiä tekee se sosiaalisempi ryhmä ja laskee omaa tasoaan, sen sijaan, että antisosiaalisempi porukka tarkistaisi tapojaan.  Parempi tapa elää toteutuu vain, jos se tekee selvän pesäeron huonompaan.

Olosuhteet eivät kuitenkaan heikkenisi, jos ihmisten ei olisi pakko asua sellaisten ihmisten keskuudessa, joiden joukossa he eivät halua elää.  Muslimit haluavat elää toistensa keskuudessa, kristityt toistensa keskuudessa, ateistit toistensa keskuudessa, valkoiset eurooppalaiset toistensa keskuudessa, itäafrikkalaiset toistensa keskuudessa ja kiinalaiset kiinalaisten keskuudessa.  Siinä, että halutaan identifioitua omaan, ja erottua vieraasta, ei ole yhtään mitään kummallista.  Toisin haluaminen sen sijaan on kummallista.

Rotukonflikteja maassa, jossa on yksi rotu, ei käytännössä synny.  Vastaavasti uskonnollisia konflikteja maassa, jossa on yksi uskonto, ei käytännössä synny.  Mitä vähäisempää on diversiteetti, sitä suurempaa on harmonia.  Yksikulttuurisuus ja yksietnisyys mahdollistavat yhteisön sisäisen luottamuksen ja hyväntahtoisuuden.  Merkittävä erilaisuus ja likeisyys tarkoittavat sotaa, olivat erot sitten biologisia, ideologisia tai kulttuurisia.

Jokaisen etnisen ryhmän ja kulttuurin sisällä toki tapahtuu konflikteja, sitä en koeta kieltää.  Niitä vain tapahtuu merkittävästi vähemmän sen sisällä kuin sen ja siitä selvästi poikkeavan etnisen ryhmän ja/tai kulttuurin välillä.  On myös mahdollista, että jonkin etnisen ryhmän jäsen omaksuu jonkin toisen etnisen ryhmän kulttuurin, mutta tämä on poikkeus eikä sääntö, ja herättää epäilyksiä yleensä sekä omassa että vieraassa etnisessä ryhmässä (olettaen, että molempien edustajia löytyy).  Syystä tai toisesta kyseiset ryhmät tulkitsevat tämän helposti omiensa pettämiseksi, eikä sisäryhmäluottamusta suoda sellaiselle, jonka tiedetään kykenevän pettämään oma sisäryhmänsä.

Minä kannatan sekä yksikulttuurisuutta että yksietnisyyttä paitsi tavoitteina myös säilyttämisen arvoisina asioina, kuten myös jokaisen kansan oikeutta omaan maahansa, josta tehdä niin hyvä kuin omaksumansa tavat antavat myöten.  Diversiteetin palvonta tuo ihmiset lähemmäksi toisiaan, mutta vain alimman yhteisen nimittäjän osalta.  Kun koetetaan yhdistää kolmannen maailman väestö ja ensimmäisen maailman väestö, syntyy lopputuloksena kolmannen maailman olot.

Sokeassa "erilaisuus on rikkaus" -uskossaan länsimaat ovat menettäneet uskon sekä oman kulttuurinsa paremmuuteen että kansojensa oikeuteen olla olemassa.  Valtakulttuurin julistaessa vihaa omia kohtaan syntyy valtavalla tahdilla alakulttuureja, jotka koettavat luoda heimon, joka selviää itsevihaajien synnyttämästä ragnarökistä.  Näissä kussakin on sinänsä jotain hyvää ja säilyttämisen arvoista - ainakin verrattuna kulttuuriin, josta ovat irtautuneet - mutta ne ovat silti valtava harppaus taaksepäin suuremmasta, korkean luottamuksen yhteiskunnasta, kohti pieniä, keskenään nahistelevia heimoyhteiskuntia.  Jos heimot eivät eristäydy tavalla tai toisella toisistaan, ne sotivat keskenään, kunnes vahvin voittaa.

Heimoyhteiskunta on joka tavalla valtavasti huonompi yhteiskunta kuin suurempi yhtenäinen valtio, joten yhteiskunnan sortumista sellaisiksi ei tulisi edistää.  Sen sijaan on etsittävä yhteisiä nimittäjiä, joiden alle tervettä kansaa ja yhteiskuntaa kannattavat ihmiset voivat kerääntyä ja erottua ulkoryhmistä.  Todennäköisin tällainen tulee olemaan rasismi - sekä etnisessä että kulttuurisessa mielessä - koska kaikki rakentavampi erottelu on tehty mahdottomaksi.

Segregaatio ei ole osoitus vihasta vaan keino rajoittaa sitä.

Baabelin torni

Mitä pidempään olen ihmisten kanssa keskustellut, sitä useammin olen törmännyt tilanteeseen, jossa asioista keskustelu päättyy siihen, jossa toinen tai molemmat kuvittelevat toisen tulkitsevan itseään täysin väärin ja alkavat menettää uskoaan siihen, että kyseessä olisi aito väärinkäsitys ja siten myös kykyynsä oikaista asia.  Pohdiskelin asiaa, ja mietin, josko kyse voisi olla jostain muusta.

Ainoa asia, minkä keksin yhdistävän näitä tapauksia keskenään, oli se, että keskustelijoiden tavat hahmottaa maailmaa olivat fundamentaalisesti erilaisia.  Tällä tarkoitan sitä, että perustat, joille heidän maailmankuvansa rakentuivat, eivät kohdanneet juuri miltään osin.  He puhuivat näennäisesti saman kielen sanoilla, mutta silti eri kieltä, eivätkä ymmärtäneet toisiaan.

Mieleen tuli vertaus Baabelin torniin: kyseessähän oli rakennelma, jonka piti valmistuessaan nostaa ihminen jumalaksi.  Homma kuitenkin kaatui siihen, että ihmiset lakkasivat ymmärtämästä toisiaan, ja hanke jäi sikseen.  Vertauksesta tulee järkevä, kun tulee kysyneeksi: oliko kyseessä sittenkään fyysinen rakennelma?

Kreikkalaisen filosofian mukaan ihmisessä jumalaista on nimenomaan järki, ja että vain sen avulla voimme ymmärtää ja hahmottaa jumalia.  Järkeily kuitenkin on harvinaisen rajallinen tapa hahmottaa tai ymmärtää edes luontoa saati sitten mitään sen ulkopuolista.  Kysy sadalta ihmiseltä mitä on rakkaus? ja saat sata eri vastausta, vaikka he puhuisivat samaa kieltä.  He voivat keskustella asiasta maailman tappiin asti tulematta konsensukseen.

Käsitteiden torni, josta katsoen kykenisimme siis määrittelemään jumaluutta ja täten hallitsemaan sitä, kaatuu aina, koska kukaan ei pysty jatkamaan rakentamista siitä, mihin toinen jäi.

Tieteellisen maailmankuvan omaavien ihmisten hulluus syntyy siitä, että he kerran toisensa jälkeen koettavat järkeillä jumaluuden muottiin, johon se ei sovi.  Samalla tavalla kuin teknokraatti, jolle toiset ihmiset ovat olemassa vain lukuina tilastoissa, eikä pysty hyväksymään poikkeamia, Jumalaa pidetään itse keksittyjen todennäköisyyslaskelmien kohteena.  Tieteilijä pystyy epäilemään aistejaan ja tunteitaan, muttei järkeään (toisten järkeä kyllä), vaikka se on aivan yhtä rajallinen kuin kaksi edeltävääkin.

Mitä fundamentaalit sitten ovat?  Ne ovat päämääriä, joita kohti ajattelumme etenee tietoisesti tai tiedostamattamme, ja jotka ohjaavat myös sitä, millä tavoin tulkitsemme kieltä, jota toinen käyttää.  Mitä erilaisemmat fundamentaalit ovat, sitä suurempi ero syntyy tulkintaan, joka käsillä olevan infon pohjalta tehdään.

Erilaisia fundamentaaleja löytyy niin uskontoja kuin ideologioitakin tunnustavilta (kuten niiltäkin, jotka uskovat, etteivät tunnusta), ja kukin pitää omaansa oikeana, jollei pakota itseään opettelemaan ja ymmärtämään toisen fundamentaaleja - se taas kysyy valtavasti aikaa ja sinnikkyyttä.  Opeteltuani itse viimeisen puolentoista vuoden aikana ymmärtämään toisen ihmisen fundamentaaleja parhaani mukaan tulin havainneeksi kyseenalaistaneeni myös omani - ja päädyin hylkäämään ne riittämättöminä.  Opettelen hahmottamaan maailmaa uusin silmin, katsoen maailmaa niiden läpi enkä vain niillä.

Koska perustoja on erilaisia, ovat ne myös laadullisesti erilaisia.  Joillain saa aikaan parempia tuloksia kuin toisilla, mutta yleensä ottaen se, joka ymmärtää useampia, kykenee hahmottamaan todellisuutta monipuolisemmin kuin se, jolla siihen on vain yksi väline.

Ihmistä, joka ajattelee perustavanlaatuisesti eri tavoin kuin itse ajattelee, on todella vaikea ymmärtää.  Ymmärtäminen on kuitenkin usein mahdollista, jos on riittävän sinnikäs yrittämään ja riittävän viisas ohittamaan ylpeytensä asettamat esteet sille (joista ehkä yleisin on yrittää saada toinen selittämään jokin asia oman fundamenttisi kautta, mikä ei välttämättä ole edes mahdollista).

Mitä pienempiä yhteisön sisäisten fundamenttien erot keskenään ovat, sitä helpommin ja paremmin sen jäsenet toisiaan ymmärtävät.  Tällä haavaa länsimailla ei ole yhteistä moraalista saati käsitteellistä perustaa, minkä takia yhteisymmärrys on entistä useammin kiven takana.

Toisen ihmisen ymmärtäminen hänen ehdoillaan on vaikeaa, mutta se on myös ainoa tapa, jolla todella voi niin tehdä.

Kristillisten sääntöjen luonteesta

Tuomo Hämäläisen blogissa kysytään sitä, minkä takia kristillinen etiikka on niin epämääräistä.  Ajattelin ensin vastata sinne, mutta sitten tulin pitäneeksi kysymystä sen verran olennaisena, että haluan tulkinnalleni näkyvämmän sijan.

Varmaankin siksi, että säännöt pyrkivät saamaan ihmiset toteuttamaan tiettyä päämäärää, mutta eivät voi tarvittaessa joustaa.

Jos heille antaa päämäärän ilman sääntöjä, ei kukaan tiedä miten sitä lähestyä... paitsi esimerkin kautta.

Jeesus sanoi, ettei tullut rikkomaan lakeja, vaan toteuttamaan.  Ilmausta voisi verrata siihen, että oppaalla kyllä on kartta, mutta hän ei anna sen estää häntä luovimasta maastossa sen itsensä ehdoilla.  Kartta on periaatteessa oikein hyvä olla olemassa, mutta se, joka maaston perinpohjin tuntee, pärjää ilmankin.

Ajattelin myös pohtia hivenen kysymyksiä, joita on pidetty kristillisen etiikan kannalta hankalina, joitain läpi aikojen ja toisia tänä päivänä:

Sota

Joidenkin mielestä sota tai tappaminen on sovittamattomassa ristiriidassa toisen posken kääntämisen kanssa, mutta minun nähdäkseni isku oikealle poskelle tehdään kämmenselällä ja on täten loukkaus.  Jos oikein tulkitsen kyseisen kohdan, siinä on tarkoitus ilmaista, että loukkausta ei kannata kostaa, sillä viha on harvoin motiivi, jolla saadaan aikaan hyvää.  Yksi väärä ei oikeuta toista.

Koska viha ei siis saa olla taistelemisen motiivi, sen täytyy olla rakkaus.  Kristillisellä etiikalla ei voi mitenkään perustella hyökkäyssotaa.  Sen sijaan toisen ihmisen tappaminen puolustaakseen itseään, kansaansa tai kulttuuriaan, on täysin perusteltua, sillä näitä asioita ei tehdä tappaakseen vihattu vaan puolustaakseen rakastettua.  Silloin, kun näin tapahtuu, sodan tai tappamisen motiivi ei ole ylpeys, viha tai itsekkyys, eikä sillä saada aikaan (ainakaan vaihtoehtojaan suurempaa) pahaa.

Rakastetun on kuitenkin oltava jotain, mikä on ihan oikeasti olemassa - esimerkiksi demokratian puolustaminen jossain, missä sitä ei ole, kuten esimerkiksi Afghanistanissa, on silkkaa hyökkäyssotaa eli murhaamista.  Kymmenessä käskyssä puolestani ymmärtäisin tappamiskiellon tarkoittavan nimenomaan murhaamista - mikään etiikka ei voi olla kestävä ja kieltää itsensä ja rakkaidensa puolustamista.

Vastaavasti kristinuskoa ei voi puolustaa miekkakäännytyksellä: ensinnäkään kannettu vesi ei kaivossa pysy eikä ihminen pidä itselleen pakotettua omanaan.  Ainoat kansat, jotka ovat todella omaksuneet kristinuskon, ovat tehneet sen rauhan aikana, silloin, kun ovat itse olleet kohtalonsa herroja.  Silloin, kun se on valloittajakansan uskonto, se omaksutaan sen voiman, ei suinkaan sanomansa, takia, ja se myös hylätään välittömästi, kun se alkaa näyttää heikolta.  Tästä syystä ainoat kansat, joita voin kristittyinä perustellusti pitää, ovat eurooppalaiset kansat - vaikka nekin ovat suurelta osin hylänneet armon ja nostaneet alttarille mammonan.  Niitä yhdistivät kristilliset arvot, ja niiden yhtenäisyyttä alkoivat murentamaan aivan toiset arvot.

Abortti

Minun nähdäkseni aborttikysymys on hyvin yksinkertainen: se on murha.  Siinä pyritään harkitusti tappamaan alkunsa saanut lapsi, jotta tämä ei syntyisi.  Kaikki puhe "omasta kehosta", "valinnanvapaudesta", "solumöykyistä" ja muusta on vain harhautusta, jolla pyritään rationalisoimaan itselle ja muille, että kyse on jostain muusta.

Mitä tulee aborttiin äidin hengen ollessa vaarassa, en katso olevani asemassa, jossa voisin ryhtyä tuomitsemaan.  Toivon myös, etten koskaan tule olemaan niin hullu, että kokisin voivani.

Minulla ei sinänsä ole mitään kummempaa ehkäisyä ennen hedelmöittymistä vastaan, vaikka hedonismia vieroksunkin.

Homoseksuaalisuus

Homoseksuaalisuus sinänsä on anomalia, epätavallinen seksuaalisuuden muoto, jossa halut kohdistuvat luonnostaan omaan sukupuoleen.  Siinä ei itsessään ole mitään hyvää eikä pahaa, se on vain asia, jonka kanssa jotkut ihmiset joutuvat elämään.

Kristilliseltä kannalta homoseksi on synti, mikä on sikäli ymmärrettävää, että se on tuona aikana (ja taitaa olla edelleenkin) erinomaisen tehokas tapa levittää vaarallisia tauteja ja toisaalta ruokkia hedelmätöntä ja itsekästä hedonismia.  Jälkikasvuttomina homoseksuaaleilla ei ole konkreettista motiivia panostaa yhteiskunnan jatkoon eikä täten myöskään kummempia syitä vastustaa antisosiaalisia viettejään.

Kristinusko ei pidä syntinä homoutta, vaan ainoastaan homoseksiä.  Uskonko, että homoseksuaali, joka elää toteuttaen homoseksuaalisia taipumuksiaan, ei voisi päästä kristittyyn taivaaseen?  En tiedä.  Minä en usko, että se olisi sinänsä kiinni yksistään hänen taipumuksestaan, vaan kaikesta siitä, mitä hän tulee sen motivoimana tehneeksi, kuten kyhäilleeksi vastakulttuureja, provosoineeksi, ruokkineeksi materialismia jne.  (Voihan kaiketi homokin elää ihan normaalin ihmisen lailla, ja jopa perheen perustaa, vaikka ei luonto possua puuhun ajaisikaan, joten pahaa ei sinänsä ole itse taipumus.)

Homouden glorifiointi ja homopariskunnan keinotekoinen nostaminen heteropariskunnan tasolle on minusta vastenmielistä.  Kyseinen anomalia on jatkokelvoton eikä tuota lapsia.  Biologisten tosiasioiden takia se ei yksinkertaisesti voi olla yhtä suotava asia kuin heteroliitto, jota puolestaan yhteiskunnalla on kaikki motiivit suojella.

Minulle on sinänsä ihan sama, mitä aikuiset tekevät keskenään suljettujen ovien takana omasta tahdostaan, mutta en todellakaan hyväksy sitä, että he tulevat tekemään siitä julkisesti numeron tai vaatimaan sille tunnustusta.  Kukaan normaali ihminen ei tule hieromaan seksuaalisuuttaan tuntemattomien kasvoihin, eikä mielestäni homojenkaan pitäisi.

Ortodoksia ja kirkkolaitos

Palaamme kysymykseen, jota oikeastaan käsittelin jo kirjoituksen alussa.  Mikä on kirkkolaitoksen funktio ja mikä niistä (jos mikään) on oikeassa ja miksi?

Minä en luota kirkkoinstituutioon.  Kärjistäen homma näyttää menevän näin: joko sen edustaja sanoo, että kartta on todellisuus, ja soveltaa sitä kuin vallan välinettä, tai sitten sanotaan, että kartalla ei tee mitään ja kaikki pelastuvat kuvitelmiensa kautta.  Ensin mainittu saa pirun kaverikseen lukemaan raamattua ja jälkimmäinen puolestaan on tarkalleen niin hyvä ihminen kuin hänen tunteensa ohjaavat hänet olemaan.

Veikkaan, että protestanttinen kristitty on todennäköisemmin hyvä sellainen kuin katolinen, vaikka pidän sinänsä molempia instituutioina höyrähtäneinä.  Olennaista ei pitäisi olla sen, minkä lipun alla seisot, vaan sen, mihin suuntaan katsot.  Jos sankarin esimerkki on jotakuinkin sama ja tekojen henki myös, niin samassa venhossa soudetaan.

Ne, jotka vaativat ortodoksiaa, eli oikean instituution ja opin tunnustamista, ovat ylpeydelleen sokeita, kuvitellen itselleen jumalallisen oikeuden ja viisauden erotella jyvät akanoista.  Ihminen, jolle kristinusko tarkoittaa ulkoisia puitteita, hyvävelikerhoja, uskontunnustuksia ja showta, on niistä jo palkkansa saanut.

Kyllä kai kirkolle paikkansa on.  Minä vain olen ihminen, joka ei sellaista ole koskaan voinut kotoisaksi tuntea, ja epäilen, etten tule tuntemaankaan.  Varmasti on myös hyviä kirkonmiehiä ja seurakuntiakin, mutta he ovat sitä luullakseni pikemminkin instituutiostaan huolimatta kuin sen ansiosta.

Lopuksi

Minulle on aivan sama, kutsuuko minua tai jotain toista ihmistä kristityksi.  Joidenkin mielestä se on hyvä asia, toisten mielestä huono, kunkin mielestä varmaankin eri syystä.  Koetan samota kohti sitä, minkä sydämessäni tiedän hyväksi ja oikeaksi, juuttumatta liiaksi kohtiin, joilta osin kartat ja todellisuus näyttäisivät olevan ristiriidassa.  Sen muun kanssa ei ole niin justiinsa.

Mediamietteitä

Media saa ihmisen kuluttamaan aikansa niiden ihmisten ja asioiden vatvomiseen, jotka ovat hänen vaikutuspiirinsä ulkopuolella, niiden ihmisten ja asioiden kustannuksella, jotka eivät ole.

Media myös nostaa yksittäisiä mielipiteitä "viralliseksi totuudeksi", jota sillä on keinot promotoida kaikkien muiden mielipiteiden yli.  Se on agitaattori, joka saa yksilön kokemaan, että hänen mielipiteellään ei ole mitään väliä, sillä se ei saa vastaavaa levikkiä.

Media ei eroa millään merkityksellisellä tavalla propagandasta: se kannattaa joitain asioita ja vastustaa joitain asioita, pyyhkien totuudella, moraalilla ja oikeusvaltion periaatteilla takalistoaan jatkuvasti.

Koska kaiketi myyvin media on luonteeltaan henkilökohtaista likapyykkiä, sitä tuotetaan kaikkein eniten.  Tämä vääristää ihmisten käsityksiä toisistaan: he odottavat helposti tuntemattomien olevan samanlaisia raatokärpäsiä kuin toimittajat ovat.

PS. Myös Kari pohtii median myrkyllisyyttä.

Sosialismi ja kapitalismi ovat sama asia

Luit oikein. Ne ovat saman kolikon kaksi puolta. Molemmat ovat materialistisia, ihmisen pahoinvoivaksi valtiota ruokkivaksi talouskoneeksi typistäviä ideologioita.  Niiden arvot ovat materialistisia ja ne kieltävät inhimilliset arvot. Niiden ainoa ero on tavoissa, joilla päämäärä eli yksilön orjuuttaminen saadaan aikaan: sosialismi toteutetaan miehisin, kapitalismi naisellisin keinoin.

Sosialismi tapahtuu aggressiivisen vallankumouksen keinoin, jossa tuhotaan kaikki sitä edeltänyt väkivalloin. Se käy hommiin kuin alfauros, vetäen kaikkia turpaan, kunnes tavoite on saavutettu, ja yleensä tämä on hyvin nopea prosessi, joka joko onnistuu heti tai tyrmätään.

Kapitalismi tapahtuu epäsuorin keinoin: ruokkimalla kulutustaipumusta, lupaamalla yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, vaivihkaa taivutellen ihmiset pois kaikesta aikaisemmasta puhumalla niistä pahaa ja kasvattamalla itseään pikkuhiljaa. Se käy hommiin kuin alfanaaras, houkutellen lupauksillaan ihmiset hoitamaan likaisen työn puolestaan. Tämä puolestaan on hidas prosessi, ja koska se toimii epäsuorasti, sitä on paljon vaikeampi huomata ja toisaalta vastustaa.

Lopputulos molemmissa on sama: massiivinen, raskas ja äärimmäisyyksiin asti ahne valtio, joka omistaa siitä täydellisesti riippuvaiset ihmiset elämineen, ja jonka alamaisilla ei ole toivoa saati tietoa paremmasta, ja jonka ainoat arvot ovat materiaalisia. Kaikki voivat pahoin, mutta kukaan ei saa tehdyksi asialle mitään.

Teollistuminen -> työpaikat muualla kuin kodin piirissä -> kaupungistuminen; lasten muutto kauas vanhemmista -> yhteisöllisyyden väheneminen; valtiolliset kasvatuslaitokset; resurssikilpailua ruokkivat massamediat -> materialismi, vieraantuminen uskonnosta, vanhoista arvoista ja perheestä -> luottamuksen väheneminen -> perheen hajoaminen yhteiskunnan perusyksikkönä -> atomisaatio, voimaton pahoinvointi, kilpailu kaikkia vastaan, loputtoman talouskasvun vaatimus

Yhteiskuntahierarkia muuttuu pienin askelin alhaalta ylös rakentuneesta yksilö-perhe-suku-kylä-kaupunki-lääni-valtio –mallista pelkäksi yksilö-valtio –malliksi, jossa mitään vuorovaikutusta tai vallan rajoitetta ei ole, vaan kaikki sanellaan ylhäältä alas, eikä yksilöllä ole mitään vaikutusvaltaa valtioon.

En ihan helpolla keksi perusteellisempaa ja lopullisempaa tapaa orjuuttaa kokonainen yhteiskunta totaalisesti.  Etenemme kohti Fahrenheit 451:ä hyvää vauhtia.

Uskontojen käsittämättömyydestä

Pääsyy sille, että uskonnottomat eivät tajua uskonnoista yhtään mitään, on se, että he yrittävät ymmärtää niitä kuin kyseessä olisi filosofia tai teoria, jota pitäisi voida tarkastella rationaalisesti.  He yrittävät kerran toisensa jälkeen ja törmäävät asioihin, joita eivät osaa selittää tai järkeillä, turhautuvat, ja lopulta hylkäävät typeränä sepitteenä, jolla huijata ja hallita itseään typerämpiä.

Moraalisessa uskonnossa on kuitenkin kyse yleensä yksilön elämästä kertovasta sankaritarinasta.  Sitä on aivan yhtä mahdotonta ymmärtää filosofiana tai teoriana kuin omaa elämäänsäkään.


Esimerkiksi kristinuskon sisältö on filosofiaksi typistettynä se, että hyvän tekeminen toisille ja itsensä likoon pistäminen näiden puolesta on korkein hyvä, mihin ihminen voi pystyä.  Jeesus puolestaan on sankari, joka herättää tämän filosofian henkiin antamalla sille esikuvan.  Sanasta tuli liha, ja niin apostoleista kuin lukemattomista marttyyreistä kertomuksineen tuli samaa oppia tukeva verkosto.

Vastaavalla tavalla tapahtui Muhammedin kohdalla, vaikka tämä muuttikin filosofiansa sisältöä varsin olennaisin osin saatuaan valtaa.  Sankarin emulaatio, sunna, on edelleen jokaisen kunnon muslimimiehen velvollisuus.

Jotkut harvat materialistitkin ovat tajunneet tämän, ja siksi esimerkiksi Ayn Rand pykäsi John Galtinsa herättämään itsekkyysuskonsa henkiin.  Se vain toimii käytännössä aika huonosti siksi, että se on sepite ja kaikki tietävät sen.  Mitään emuloitavaa ei siis ole.

Filosofioita sellaisenaan on käsittämättömän vaikea saada leviämään, koska ne ovat pelkkiä abstraktioita ja sellaisina paitsi inhimillisyydelle vieraita myös alttiita loputtomalle kritisoinnille ja pyörittelylle, mitkä estävät käytännön toteutuksen.  Pelkällä sanalla ei ole lihaa eikä henkeä, eikä sitä noudattamaan kutsu sydän eikä veri.  Ainoa keino herättää sellainen eloon on synnyttää ideologia, eli tarina, jonka päähenkilö on yhteisö ihmisen sijaan.  Ne tapaavat aiheuttamaan käytännössä kamalaa jälkeä, koska ovat alusta loppuun epäinhimillisiä.

Yritykset tehdä itsestä sankaria, joka herättää jonkin filosofian henkiin, tuppaavat epäonnistumaan, koska niillä ei ole esikuvaa, eikä täten myöskään minkäänlaista linkkiä olemassaolevaan todellisuuteen.  Jos itse taas on oma sankarinsa riippumatta onnistuneista yrityksistä toteuttaa filosofiaa, ei tarvitse tehdä yhtään mitään elääkseen uskonsa mukaan.

Täten: oikea tapa tarkastella ja ymmärtää valtauskontoja on pitää niitä sankaritarinoina, jotka antavat omanlaisensa esimerkin tavasta, jolla ihmisen olisi hyvä elämäänsä elää.  Ihmisen sisäsyntyinen tarve imitoida esikuvaansa hoitaa loput.

Mitä ei saa kysyä

1. Onko sekularisaatio oikeasti hyvä asia?

2. Oliko hyvä idea vaihtaa pyrkimys korkeimpaan hyvään alimpaan yhteiseen nimittäjään?

3. Onko "vapaa rakkaus" kumpaakaan?

4. Vaikuttaako porno sitä katsoviin ja siihen osallistuviin ihmisiin positiivisesti vai negatiivisesti?

5. Lisääkö vai vähentääkö pornon yleisyys kiinnostusta sen marginaaleihin?

6. Onko eurooppalainen kristitty kaiken pahan alku ja juuri?

7. Oliko Macchiavelli väärinymmärretty nero vai oikein ymmärretty hirviö?

8. Miksi afrikkalainen saa sanoa neekeri, mutta eurooppalainen ei?

9. Haluammeko me ihan oikeasti maahamme afrikkalaisia?

10. Onko ihonväri todella se syy, minkä takia pidimme muita kuin eurooppalaisia kristittyjä barbaarisina, vai voiko totuus olla jotain aivan muuta?

11. Onko vierasgeenisten ja vieraskulttuuristen edessä pokkurointi ja heihin sopeutuminen osoitus rakkaudesta vai pikemminkin heikkoudesta?

12. Kuinka ihminen, joka ei rakasta omaa kansaansa ja kulttuuriaan, voi kuvitella rakastavansa mitään muutakaan kansaa tai kulttuuria?

13. Miksi on väärin rakastaa omaa kansaansa ja kulttuuriaan, jos on eurooppalainen kristitty, mutta oikein, jos ei ole kumpaakaan?

14. Miksi kansamme eliitti asettuu kaikkea sitä vastaan, mille yhteiskuntamme on rakennettu, ja puolustaa kaikkea sille vierasta?

15. Onko kyvyttömyys vastata näihin kysymyksiin osoitus dogmaattisesta uskomusjärjestelmästä, joka ei kestä rehellisyyttä?

16. Jos vastaukset ovat itsestäänselviä, minkä takia kukaan ei ole valmis antamaan niitä, vaan jää kritisoimaan kysymyksiä?

Omat vastaukseni muiden vastausten ohella löytyvät kommenttiosiosta.  Tervetuloa antamaan omanne.

Ajatuksia tekopyhyydestä

Taannoin syntyi keskustelua siitä, kun tulin sanoneeksi, ettei annos tekopyhyyttä ole välttämättä lainkaan hullumpi ajatus.  Moni kielsi tämän ja piti tekopyhyyttä kaiken pahan alkuna ja juurena.  Minun nähdäkseni kolikolla on kuitenkin toinenkin puoli, ja ajattelin tarkastella asiaa muun muassa omaan elämääni peilaten.

Ensin: mitä on tekopyhyys?  Se on sitä, että sanoo yhtä ja tekee toista.  Yleensä tämä ilmenee siten, että sanoo kannattavansa jonkinlaista moraalikäsitystä ja sitten toimii sitä vastaan.

Minä esimerkiksi olen tekopyhä.  Minulla on läheinen ystävä, joka on voimakkaasti ja äänekkäästi antikristillinen, ja minä puolestani tein juuri voimakkaan ja äänekkään kannanoton oman kansan sankareiden vastustajia vastaan.  En minä voi mitenkään kieltää asiaa.  Kuitenkin ystävyytemme ja lojaaliutemme ovat meille tärkeämpiä, joten hyväksymme ajatuksen tasolla, ortodoksiassa olevat virheemme ja annamme armon käydä oikeudesta.  Täydellinen ei ole yksikään, eikä meillä ole halua tai tarvetta ruveta heittämään ensimmäistä kiveä.

Toinen lähimmäiseni puolestaan ilmaisi, ettei voi lukea itseään enää ystäväkseni, koska hänelle rehellisyys on kaikkein tärkeintä eivätkä hänen ajatuksensa asioista ja minun ajatukseni asioista osuneet tarpeeksi hyvin yksiin.  Hänessä ei ollut riittävästi tekopyhyyttä katsomaan ajatuksen tasolla näkemänsä virheen ohi.  Hänen vaatimuksensa ehdottomasta rehellisyydestä ja siihen liittämänsä käsitys terveestä ylpeydestä synnyttivät armottomuuden, joka esti häntä katsomasta erimielisyyksiä läpi sormien.

Ensimmäisessä tapauksessa tekopyhyys sallii ystävyyden, ehkä.  Omassa arvomaailmassani rakkaus on etusijalla, ja hänenkin filosofiansa taitaa sanoa "love is the law, love under will", mistä syystä ystävyys on perusteltavissa, vaikka se rikkookin muita periaatteita.

Jälkimmäisessä tapauksessa lähimmäiseni ei ollut tekopyhä, mikä sai hänet sulkemaan itseni sekä ystävällisyytensä että tuttavallisuutensa ulkopuolelle.  Minulle jäi hänestä vaikutelma varsin ylpeänä ihmisenä, nimenomaan antisosiaalisessa, yhteisyyttä rikkovassa merkityksessä, ja minusta on outoa, että hän pitää sitä terveenä.  Hän myös pyrkii omien sanojensa mukaan välttämään mustavalkoisuuksia, mutta on toisaalta niin ehdoton, että tekopyhyyden välttämiseksi katkaisee välit toiseen.  Saan moisesta vaikutelman, että hän ei ole ehkä periaatteilleen yhtä rehellinen kuin haluaisi, mutta toisaalta kerron vain oman puoleni tarinasta, ehkä hän näkee toisin.

Onko siis tekopyhyys hyvä vai huono asia?  Ei kumpaakaan - se riippuu aivan puhtaasti siitä, mistä syystä ja suhteessa mihin ollaan tekopyhiä.  Toimintatapojen käytännön tulokset sanelevat sen, onko valittu tie hyvä vai huono.  Jos arvoihisi kuuluu, että kenestäkään ei saa välittää, ja tekopyhästi kohtelet heitä kuitenkin ystävyydellä ja rakkaudella, olet ihan oikeasti hyvä ihminen.

Skientistinen ihmiskuva

Jos törmäät otsikon termiin ensimmäistä kertaa, selitettäköön, että skientismi tarkoittaa maailmankuvaa, jossa kaikki asiat ja johtopäätökset vedetään niiden tieteiden pohjalta, joita ei pidetä uskonnollisina.  Tarkoitan otsikossa siis ihmiskuvaa, jota historian lukeminen, psykologia ja biologia tukevat.

Millainen on skientistinen ihmiskuva?  Se koostuu edellämainittujen kolmen tieteenalan yhdistelmästä.

Otetaan ensimmäiseksi historiallinen ihmiskuva.  Koko tunnettu historiatiede on läpileikkaus pahoista asioista, joita ihmiset ovat tehneet toisilleen - antisosiaalisten tunteiden motivoimina.  Mitä enemmän historiaa lukee, sitä selkeämmäksi käy se asia, että ihmiset alistavat, tappavat, ryöstävät ja tuhoavat toisiaan ja ympäristöään.  Ihmiskuva, joka helposti muodostuu historiaa lukevalle ihmiselle, on hyvin väkivaltainen.

Tämän jälkeen vilkaistaan psykologiaa, jonka avulla havaitaan, että ihmiset toimivat pääsääntöisesti joko suoraan tai välillisesti itsekkäistä motiiveista, ja että jo lapsena koetut pahat kokemukset heittävät varjonsa pitkälle aikuisuuteen.  Havaitaan myös, että ihmisillä on taipumus vetää mutkia suoriksi ja olla välittämättä muista aina, kun siihen on tilaisuus ja motiivi.  Psykologiaa lukevalle ihmiselle muodostuu helposti käsitys ihmisestä äärimmäisen itsekkäänä olentona.

Viimeisenä käännymme biologian puoleen, jonka mukaan ihminen on geeninsäilytyskone, jonka tehtävä on pistää geeninsä mahdollisimman tehokkaasti jatkoon keinoja kaihtamatta.  Biologisesti tarkastelemalla havaitaan, että kaikki ihmisen vaistot ja vietit tähtäävät seksuaalisuutensa toteuttamiseen ja mahdollisimman monen mahdollisimman menestyneen jälkeläisen tuottamiseen riippumatta muista geeninsäilytyskoneista.  Myös biologia tukee käsitystä itsekkäästä, jopa perhettään vastaan toimivasta olennosta, jonka ainoa tarkoitus on laittaa geenejään jatkoon niin tehokkaasti kuin voi.

Kun laitetaan eri tieteiden varsin voimakkaasti tukemat ihmiskäsitykset yhteen, saadaan lopputulokseksi hyvin vastenmielinen olento, jonka luonto on käsillä olevien todisteiden valossa äärimmäisen antisosiaalinen ja itsekäs.  Lopputuloksena havaitaan, että skientistinen ihmiskuva tuppaa olemaan misantrooppinen, eikä kukaan sitä tunnustava yksinkertaisesti pidä ihmisistä kovinkaan paljon saati halua heille hyvää.  Tästä luonnollisena johdoksena ovat sekä ihmiselämälle vihamieliset että totalitaariset ideologiat, joita skientisti ei kertakaikkiaan pysty kyseenalaistamaan.

Historia ei kuitenkaan kerro juurikaan hyvistä ihmisistä, saati ota kantaa siihen, tehtiinkö jokin paha vielä suuremman pahan välttämiseksi.  Kyseiset asiat ovat hiljaista evidenssiä, joista lähteet eivät yksinkertaisesti mainitse, mikä tekee historiallisesta ihmiskuvasta kuin huomaamatta vääristyneen.

Myös psykologiassa keskitytään paljolti ongelmatapauksiin ja antisosiaalisesti käyttäytyviin ihmisiin normaalien sijaan.  Koska tiede on keskittynyt tutkimaan pääasiallisesti häiriökäyttäytymistä, on selvää, että sen löydökset koskevat ja selittävät nimenomaan häiriökäyttäytymistä.  Rakentavat mekanismit ja mallit ovat jääneet vähemmälle huomiolle, koska ne eivät aiheuta ongelmia, joita innokkaat psykologit voisivat ryhtyä ratkomaan.

Biologit puolestaan eivät pysty selittämään tieteellään mitään inhimillistä toimintaa, joka ei johdu suoraan geeneistä, mutta mihin jokainen ihminen tietää itsensä pystyvän.

Kun nämä asiat laitetaan yhteen, huomataan, että skientistinen - misantrooppinen - ihmiskuva on väärä.  Se keskittyy vain nurjiin puoliin ja jättää joko tutkimatta tai kuvaamatta loput, minkä takia ihmiset päätyvät niiden ohjaamana helposti käsitykseen ihmisyydestä itsessään pahana.  Koska skientismi samalla tyrmää uskontojen ja myyttien esimerkit hyvyydestä ja sosiaalisesta toiminnasta epätieteellisinä, kaikki skientistin mielestä uskottava informaatio kertoo yksiselitteisesti ihmisen pahuudesta.

Ihmisessä on kuitenkin potentiaali sekä hyvään että pahaan, ja mitä enemmän ja tärkeämpiä esikuvia hänellä on kehottamassa itseään sosiaaliseen ja rakentavaan toimintaan, sitä enemmän hän toimii niiden mukaan.  Täten voimme todeta, että nihilistitkään eivät olleet täydellisen väärässä: he olivat aivan oikeassa sanoessaan, että ihminen ei ole paha.  He olivat puolestaan väärässä siinä, että pahaa tai hyvää ei ole olemassa.  Hyvä ja paha ovat väistämätön seuraus siitä, että olemme ihmisiä ja toimimme sellaisessa maailmassa jossa elämme.

Ihminen ei ole itsessään siis hyvä eikä paha, mutta ei myöskään voi koskaan olla niiden tuolla puolen.

Antisankaruus

Mitä ovat antisankarit?  Kysymykseen vastataan helpoiten kertomalla mitä ovat sankarit, ja johtamalla vastaus siitä.  Sankarit ovat yhteisön tunnustamia esikuvia, joiden esimerkin varaan rakentuu suurpiirteinen yhteinen käsitys siitä, miten elämäänsä tulee elää.  Tyypillisesti sankareina on pidetty miehisiä hahmoja, mutta myös naispuolisia sankareita on - naisellinen sankaruus vain ilmenee eri tavalla kuin miehinen, mistä syntyy helposti käsitys siitä, ettei naisilla tai naiseudessa itsessään voi olla sankaruutta.

Miehisiä sankareita ovat mm. satujen ritarit, jumalsankarit kuten Herakles, Thor, Conan, Jeesus, talvisodan sotilaat ja Teddy Roosevelt, kun taas naisellisia sankareita ovat esimerkiksi Boudicca, Äidit Maria ja Teresa, Tuhkimo, Belle, Peppi Pitkätossu ja lotat.

Antisankarit puolestaan ovat tahoja, jotka pyrkivät tuhoamaan sankareita.  He ovat ihmisiä, joille käsityksensä totuuden luonteesta, oli se miten ruma ja tuhoisa hyvänsä, on tärkeämpää, kuin se, mikä toimii.  Heidän käsityksensä sankaruudesta koostuu korkeintaan ihmisen rehellisyydestä itselleen ja muille.  Antisankarin pahin vihollinen on tekopyhyys, jonka vastustamisella perustellaankin sitten kätevästi kaikki antisosiaalinen ja hedonistinen toiminta, vaikka niitä ei sen kummemmin oikeutetakaan.

Mitä on tekopyhyys?  Se yleensä samaistetaan kaksinaismoralismiin, jossa tehdään yhtä ja saarnataan toista, ja yleensä nämä kulkevatkin käsi kädessä.  Tekopyhyys kuitenkin saa ihmisen näyttämään paremmalta kuin onkaan, ja koska ihmiset pitävät oman hyvyytensä mittarina muun muassa sitä, miten hyviä toiset vaikuttavat olevan, julkisivun ylläpitäminen on tärkeää.  Tämä johtuu siitä, että jos toinen vaikuttaa olevan hyveellisempi kuin itse olet, tunnet alemmuudentunnetta, mikä antaa motiivin parantaa tapasi vähintäänkin näennäisesti (mikä ei välttämättä edes jää sellaiseksi vaikka niin voisi kuvitella).

Omiessaan ylimmän tuomiovallan ja päättäen, että tekopyhyys on pahinta maailmassa, antisankarit soveltavat samaa brutaalia rehellisyyttä paitsi itseensä myös sankareihin ja toisiin ihmisiin, tullen lopputulokseen, jonka mukaan kaikki ihmiset ovat vain itsekkäitä eläimiä, mukaanlukien kaikki auktoriteettihahmot, sankarit ja esikuvat.  Lopputuloksena on nietzscheläinen twilight of the idols, jonka jälkeen antisankarilla ja muilla on enää rehellisyytensä, vaan ei ainuttakaan esikuvaa tai motiivia toimia mistään muusta kuin itsekkäästä, utilitaristisesta näkökulmasta.

Hyökkäys tekopyhyyttä vastaan tuhoaa uskon siitä, että ihmiset voivat pystyä johonkin parempaan kuin luonto heitä ajaa ja saavuttaa suurempia asioita kuin mihin itsekkäät tarkoitusperät heitä kehottavat.  Periaate "antaa armon käydä oikeudesta" on tarkoittanut aina tiettyä tekopyhyyttä ja sinisilmäisyyttä, kuvitelmaa siitä, että julkisivu voisikin olla the real thing - ja toisin kuin antisankarit, joiden motiivi on pyrkimys päästä sosiaalisesta paineesta toimia rakentavammin kuin heidän laiska ja itsekäs luontonsa haluaisi - se myös on sitä niin usein, että ihmiset ovat kyenneet rakentamaan luottamuksen, hyvyyden ja sankariensa esikuvien varaan maailman parhaan sivilisaation.

Vasta antisankarien, kuten Tuomas Akvinolaisen, Sokrateen, Nietzschen, Dawkinsin, uskonnonvastaisten, feministien ynnä muiden itsekkäiden, saamattomien ja omaan pesään kusevien riidankylväjien myötä usko sankareiden hyvyyteen, oikeellisuuteen, esikuvaan ja edustamiin asioihin alkoi rapautua.  Samaan aikaan kun yhteisö menetti uskonsa sankareihin, yhteisö alkoi menettää uskoaan jäseniinsä, koska tärkein yhteinen nimittäjä lakkasi olemasta.

Järjeksi naamioitunut, todellisuudessa kaunasta ja kateudesta siinnyt myrkky hyökkäsi kaikkia yleviä tunteita kohtaan, ja niitti mitä kylvi.  Suora seuraus kuvitelmasta, että antisankarit "realistisine" eli misantrooppisine ja valheellisine ihmiskuvineen olisivat oikeassa, syntyi laumoittain "järjen valoa" paukuttavia liikkeitä, jotka keskittyivät vihaamaan kaikkia ja kaikkea, mihin kannattajistaan ei ollut ja jotka olivat saaneet jotain itsekästä ja utilitaristista materialismia parempaa aikaan.

Antisankarit vihaavat - vedoten siis tekopyhyyden vastustukseen, "järkeen ja realismiin" (eli todellisuudessa käyttävät niitä kaunansa, kateutensa, itsekkyytensä tmv. tuhoisan tunteen savuverhona) - muun muassa rakkautta valkoisia ihmisiä, kansallisuusaatetta, perheitä, toista sukupuolta, yhteisiä sankareita ja pyrkimystä parempaan.  Antisankarit vihaavat itseään ja muita ja tekevät parhaansa vetääkseen kaikki muut elämään samaa helvettiä kanssaan.

Jos siis, lukijani, uskot, seuraat tai tunnustat esimerkiksi tässä kirjoituksessa sankareiksi nimittämiäni tahoja tai kunnioitat niitä riittävästi ollaksesi hyökkäämättä niitä vastaan, uskon sinun olevan hyvä ihminen ja olen valmis lukemaan sinut ystäväkseni.  Jos taas pidät tarpeellisena käydä julkisesti (tai tosissasi) niitä vastaan, ymmärtäen tai ymmärtämättä, että heikennät sillä itseäsi ja omaa yhteisöäsi sekä sisäisiä että ulkoisia uhkia vastaan, asetut sisäryhmäni ulkopuolelle omasta aloitteestasi ja pysyt siellä niin kauan kuin jatkat.

Ilman sankareita ei ole pysyvää yhteisöä.

Sankaruus ja filosofia

Jokaisella meistä on sankarimme.

Se, keitä pidämme sankareina, kertoo valtavan paljon meistä itsestämme ihmisinä.  Kyseiset myyttiset tai vähemmän myyttiset hahmot edustavat korkeinta tuntemaamme inhimillisyyden muotoa.  Kukin meistä toteuttaa sankarikäsityksensä mukaan omaa sunnaansa ja tekee parhaansa ollakseen sankarinsa veroinen.  Sankaruus kertoo, miten hyvä ihminen pyrkii elämänsä elämään.

Länsimaisissa mytologioissa sankarit ovat olleet usein puolijumalisia ihmisiä, joilla on voinut olla luonteessaan tai ymmärryksessään heikkouksia, mutta ovat silti tehneet parhaansa.  Kansantarut usein kertovat kolmesta veljeksestä, joista kaksi ensimmäistä ja maailmallisesti viisasta yrittävät ja epäonnistuvat, kun sitten kolmas, älyltään ehkä vaatimattomampi, mutta sydämeltään hyvä, osoittautuu sankariksi, joka ratkaisee ongelmat ja saattaa asiat oikealle tolalleen.

Tarinoissa esiintyy myös yleensä jonkinlainen demoni, velho, noita tai muu synkkä hahmo.  Yhteistä näillä ilmeisen pahuutensa lisäksi on se, että ne ovat uskomattoman älykkäitä ja aikaansaapia.  Ne edustavat voimaa ja vaikutusvaltaa, joka ei välitä kuin itsestään, ja joka siksi tekee kaikkien muiden elämästä helvettiä.

Sankaruuteen itseensä sisältyy myös jotain, mitä usein ympäröivä maailma pitää suoranaisena hulluutena: valmius uhrata itsensä tavalla tai toisella hyvyyden puolesta eli toisten hyväksi - varmistaa heidän pelastuksensa ja maksaa korkein hinta, jonka yksilö voi.

Eri mytologioissa esiintyvät sankarit esimerkkeineen ja tarinoineen inspiroivat ihmisiä toimimaan oikein ja pitämään huolta muistostaan niin taiteissa kuin elämässäänkin.

Mitä on filosofia?

Filosofia on kysymysten esittämistä ja tiedon hankkimista ympäröivästä todellisuudesta.  Se on menetelmä hankkia tietoa, päätellä ja ymmärtää maailman lainalaisuuksia.  Filosofia edustaa puhdasta järkeä, vailla etiikan ja moraalin painolasteja häiritsemässä tehtäväänsä oppia.

Filosofia ei ole inhimillistä.  Se ei synny, kasva, tunne eikä kuole.  Sillä ei ole päämäärää eikä funktiota.  Se on pelkkä väline: keino hankkia tietoa maailmasta, tiedon luonteesta ja rajoituksista.  Pahimmillaan se on pelkkä lelu, jolla rakennella päänsä sisälle sokkeloita joissa voi tuhlata aikaansa loputtomiin.

Kutsuin taannoin rationaalisuutta ruumiinavaukseksi, ja sama pätee filosofiaan: sovella sitä mihin hyvänsä elävään, ja se menettää sielunsa, sydämensä ja elämänsä. 

Filosofin kohdatessa sankarin hän kysyy: mikä sankari tuokin muka on?  Onko häntä oikeasti ollut olemassa?  Onko hän oikeasti ollut noin hyvä?  Onko hirviöitä oikeasti muka olemassa?  Eikö hänen (mahdolliset) erheensä ole osoituksia hänen pahuudestaan?  Miten niin hän auttoi muita?  Eikö samaan kykenisi kuka hyvänsä muu?  Voiko ihmiseltä odottaa moista?  Eikö kyseessä ole vain typerä satu?  Filosofin jäljiltä sankari on enää tyhjä ja merkityksetön kuori vailla sisältöä.

Filosofia opettaa, että aivan kaikki materiaalin ulkopuolinen, kuten hyvyys, pahuus, sankaruus, elämä ja rakkaus ovat vain subjektiivisia mielipidekysymyksiä.  Tästä loogisesti seuraa, että do what thou wilt shall be the whole of the law.  Ja kun sankaruus ja hyvyys on torpattu ja ulos naurettu, mitä jää jäljelle?

Itsekkyys.  Jokainen filosofiksi itseään kutsuva on todellisuudessa egosofi, itsensärakastaja, joka nakkaa paskat kaikesta muusta paitsi omista haluistaan johdannaisineen.  Sellaisesta ihmisestä tulee hyvin älykäs ja hänellä on keinot vaikka mihin, mutta ei mitään käsitystä hyvyydestä eli siitä, mihin keinojaan olisi syytä käyttää.

Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että hyvyys on inhimillistä ja filosofia epäinhimillistä.  Filosofia on luonteestaan johtuen väistämättä vihamielinen inhimillisyydelle, ajan rajallisuudelle, hyvyyden käsitteelle, uskonnoille ja sankareille.

Kansantarinan demoni, velho tai noita on filosofi.  Yhteiskunta, jonka korkein arvo on filosofia, on jo perusluonteeltaan epäinhimillinen.  Se ei kannusta mihinkään hyvään, vaan pelkkään oman etunsa ajamiseen keinolla millä hyvänsä, kilpavarustelua ja kaikkien sotaa kaikkia vastaan.  Siellä ei ole hyvä olla eikä elää, eikä kehenkään ole luottamista.  Filosofilta kysyttäessä kun sankaruutta, hyvyyttä tai pahuutta ei ole.

Filosofia on myrkkyä, koska kenestäkään ei tule parempi ihminen sen takia - päinvastoin.  Kaikki yhteiskunnat, jotka sairastuvat filosofiaan, menettävät uskonsa sankareihin ja hyvyyteen.

Emme voi valita aikaa ja paikkaa, johon synnymme.  Valittavanamme on vain se, mihin käytämme meille suodun ajan.

Ihmiselämän kannalta olennaista on se, että elää hyvin.  Kyseistä hyvin elämistä voi koettaa hahmottaa pohtimalla, mutta pohtiminen harvemmin inspiroi mihinkään.  Kaikkia ihmisiä ohjaavat heidän tunteensa, ja toisaalta sankaritarinat vetoavat nimenomaan tunteisiin.  Hyvän ihmisen eli sankarin esimerkki herättää inhimillisen hyvyyden eloon tavalla, jolla sitä ei tee mikään teoria tai pohdinta.

Itselläni on valtavasti sankareita, joiden viisautta ja hyvyyttä koetan omassa elämässäni toteuttaa.  Totuus heidän historiallisuudestaan tai jumalaisuudestaan on täysin yhdentekevää.  Olennaista on se, että heidän esimerkkinsä saa minussa aikaan halun olla heidän veroisensa ja tekemään niin paljon hyvää kuin osaan sillä ajalla jonka olen elossa.

Heidän ansiostaan olen ihminen, joka kehittää itseänsä voidakseen olla parempi muille, enkä siksi, että voisin toteuttaa itsekkyyttäni tehokkaammin.