Pages

Tahdonvoimasta

Olen kohdannut valtavan määrän sellaista mielipidettä, että mieltään ei tarvitse koulia osatakseen toimia oikealla hetkellä oikealla tavalla.  Olenpa ajatellut sillä tavalla joskus itsekin.  Ja onhan se sikäli niin, että jos kykenee toimimaan oikein silloin, kun sillä on merkitystä, niin silloinhan toimitaan oikein.

Toinen juttu on sitten se, että missä määrin se onnistuu kaverilta, joka ei ole eläessään vastustanut mitään tuntemaansa houkutusta kovinkaan pitkään.  Kyllähän lapsikin voi oppia sosiaalisille tavoille ilman kasvatusta, mutta itse kukin kysyköön, että missä määrin haluaa laskea sen varaan.  Sama asia pätee tahdonvoimaan: sen koulimisesta on erittäin todennäköisesti hyötyä, eikä siitä seuraava mahdollinen mielipaha ole loppujen lopuksi kovinkaan merkittävä.

Asia kun on niin, että mitä tahdonvoimaan tulee, niin houkutuksille antautuminen heikentää sitä ja niiden vastustaminen vahvistaa sitä.  Kuvittelemalla, että on sille immuuni, onnistuu ainoastaan valehtelemaan itselleen.

Taannoin tulin lukeneeksi juttuja kristityistä askeeteista Rooman valtakunnan loppuaikoina, ja he ylistivät selibaattia ylivertaiseksi tavaksi olla ja elää.  Väärässähän he olivat - hybriksensä lumoissa.  Miksikö?

Selibaatti on antisosiaalinen elintapa - se tappaa sen yksilön ja suvun geenit, joka siihen ryhtyy.  Selibaatti ei myöskään vaadi minkäänlaista efforttia normaalilta mieheltä, koska normaali mies ei saa seksiä ilman toimintaa sen aikaansaamiseksi.  Siihen "ryhtyminen" antaa ihmiselle valheellisen kuvan omasta hyveellisyydestään ja tahdonvoimastaan - todellinen motiivi selibaatin takana tuppaa olemaan torjunnan pelko, jota ei haluta kohdata.  Hedonismin peilikuva on apatia, ei hyve.

Kuten aina, ääripäät ovat haitaksi: niin promiskuiteetti kuin selibaattikin tekee hallaa yhteisölle, jossa sitä harjoitetaan.

Kuinka sitten harjoittaa tahdonvoimaa?  Vastustamalla esimerkiksi houkutusta nauttia jostain asiasta merkityksellisen mittaisen ajan - itse olin juomatta alkoholia vuoden verran, ja havaitsin päätöksen vaikutuksen myös muualla elämässäni: sain asioita aikaan aivan toisella tavalla kuin aikaisempina vuosina - siitäkin huolimatta, että en ollut aikaisemminkaan ollut mikään juoppolalli.

Itseltään jonkin halun tyydytyksen vastustaminen tuottaa omanlaistaan tyydytystä, tunnetta siitä, että mieli hallitsee kehoa eikä toisinpäin.  Mitä voimakkaampi ote mielellä on kehosta, sitä vähemmän kehosta itsestään johtuvat heikkoudet estävät meitä ohjaamasta elämäämme ja toteuttamasta tahtoamme.

Kohdatessani ihmisen, joka on kehonsa, halujensa ja viettiensä orja, on vaikea välttyä vaikutelmalta, että on tekemisissä ihmisen kanssa, jolla ei ole lainkaan sitä ohjaavaa tahtoa eli sielua.  Moderni yhteiskunta helppoine medioineen, hedonismikeskeisine viihteineen ja tajusteineen tekevät zombiksi ryhtymisestä äärimmäisen helppoa.

Siinä, missä zombien elämä tähtää tajuntansa sammuttamiseen ja refleksiiviseen, passiiviseen ja tarkoituksettomaan olemiseen, agentti tähtää tarkoituksenmukaiseen toimintaan, tahtonsa mukaiseen elämiseen.  Muuten niin arvostamassani suomalaisuudessa erityisen virulentti oma-aloitteisten yksilöiden lyttäys ja lannistaminen eivät ole omiaan kasvattamaan kansamme sisua saati voimaa.

Lopuksi kehotan kutakin kysymään itseltään: Olenko elänyt agentin vai zombien elämää?  Kumpaa toimintatapaa omaksumani tavat tukevat?  Kummasta tavasta suhtautua elämään haluan olla lähipiirilleni esimerkkinä?

9 kommenttia:

IDA kirjoitti...

Selibaattihan on noissa uskoissa missä sitä vaaditaan pakollinen tapa elää, jos on tehnyt siihen sitoumuksen ( pappi, munkki tai nunna). Eli siinä mielessä se vaatii tahdonvoimaa. Samoin niissä pitäisi myös pidättäytyä avioliiton ulkopuolisista seksisuhteista mikä edellyttää ainakin ajoittaista selibaattia.

Eli tuo menee uskon kontekstissa niin, että se on ylivertainen tapa tuonpuoleista ajatellen. Ei kai se nyt maallisesti kenenkään selityksen mukaan sellainen ole? Kunhan yrittävät vahvistaa uskoa, jos niin väittävät ;)

Aava kirjoitti...

Asia kun on niin, että mitä tahdonvoimaan tulee, niin houkutuksille antautuminen heikentää sitä ja niiden vastustaminen vahvistaa sitä.

Houkutuksen ja valinnan ero on se, että houkutus sotii jotakin aiempaa käsitystä vastaan; valinta toistaa sen.

Kuvittelemalla, että on sille immuuni, onnistuu ainoastaan valehtelemaan itselleen.

Niin, eikä itse asiassa lopultakaan onnistu edes siinä.

-- itse olin juomatta alkoholia vuoden verran, ja havaitsin päätöksen vaikutuksen myös muualla elämässäni: sain asioita aikaan aivan toisella tavalla kuin aikaisempina vuosina - siitäkin huolimatta, että en ollut aikaisemminkaan ollut mikään juoppolalli.

Veikkaan, että tällaisten tapausten kohdalla ne kaveripiiristä, ketkä itse elävät kosteaa elämää, eivät hevillä ole samaa mieltä tästä syy-seuraussuhteesta sinun elämässä, vaan saattavat ajatella tyyliin: "pöh, eiköhän ne saavutukset ole ihan vaan sen ansiota, että sulla on niin upea mimmi ja ootte menossa naimisiin" tms. Mikä tietysti sekin aivan taatusti myötävaikuttaa positiivisesti hyvin laajalla skaalalla kenen tahansa miehen elämän vaikuttimiin.

Pointtina kuitenkin siis se, että noinkin non-konformistisesta päätöksestä hyötyminen luultavasti kohtaa vähintään kohtalaista torjuvaa vastarintaa etenkin sellaisten keskuudessa, jos tuntevat noin todettuasi edes häivähdyksenkin houkutuksesta tehdä vastaava muutos heidän omaan elämäänsä. Ja joilla on vähänkin suhteellisuudentajua kuvitella, millaisia ponnisteluita siihen saattaa liittyä.

Mitä voimakkaampi ote mielellä on kehosta, sitä vähemmän kehosta itsestään johtuvat heikkoudet estävät meitä ohjaamasta elämäämme ja toteuttamasta tahtoamme.

Kehosta tulee heikko vasta sitten, kun jokin mieli tarkastelee sitä. "Ongelmallista" tässä on se, onko heikko keho todella kehon heikkoutta, vaiko sen mielen heikkoutta, joka sitä tarkastelee. Keho on mielen tuote ja mieli on kehon tuote. Tämä jatkumo on haasteellista katkaista.

Sana ongelmallista siksi sitaateissa, koska kehon ja mielen suhde toisiinsa on kehä, jolloin myös kaikki kysymykset ja vastaukset niihin liittyen ovat aina lopulta sitä.

Jukka kirjoitti...

Kiitos - hyvää tekstiä ja itse mietittyä ja kokeiltua ja koettua eikä muualta luettua.

Mielipiteiden kopioijia tässä maailmassa riittää.

piki kirjoitti...

Kuule Tuplis,

olen tutustunut satunnaisesti ajatuksiisi siellä ja täällä. Siksi kokonaiskuvani ajatusmaailmastasi on melko summittainen. Mieltäni on kuitenkin jäänyt askarruttamaan yksi seikka, johon pyytäisin sinulta ajatuksia.

Avioliitto ja perheen perustaminen ovat sinulle käsittääkseni olennaisia juttuja tässä ihmisen elämässä. Mitä ajattelet lapsettomuudesta? En tarkoita tässä vapaaehtoista päätöstä elää "vain" yksin tai puolisonsa kera, vaan sulaa biologista mahdottomuutta tuottaa jälkeläisiä. Mikä on vastentahtoisesti lapsettomien ihmisten paikka sinun maailmassasi?

Entä jos sinä et syystä tai toisesta saisikaan lapsia puolisosi kanssa? Voisitko adoptoida lapsen esim. Kiinasta?

Kysyn tätä kaikella ystävällisyydellä, en provosoidakseni. Vastauksesi kiinnostaa minua kovasti, koska tiedän, että oli se mikä tahansa, pystyt perustelemaan sen hyvin. Kiitos!

Tuplis kirjoitti...

Mikä on vastentahtoisesti lapsettomien ihmisten paikka sinun maailmassasi?

Minusta muuten hyvän ihmisen lapsettomuus on tragedia, oli se valinta tai ei.

Entä jos sinä et syystä tai toisesta saisikaan lapsia puolisosi kanssa? Voisitko adoptoida lapsen esim. Kiinasta?

Siinä tapauksessa joutuisimme puolisoni kanssa etsimään elämällemme muuta sisältöä ja jotain toista keinoa jättää mahdollisimman hyvä jälki maailmaan. En usko, että adoptoisimme toisten lapsia, olettaen, että sukulaistemme lapset eivät syystä tai toisesta päädy orvoiksi.

Ironmistress kirjoitti...

Ruukinmatruuna on ajatellut, että jokaisen lapsen syntymä tähän maailmaan on tragedia. Hänelle itselleen siis.

Mutta se on kuitenkin ainoa tapa myös pois tästä maailmasta, sillä vain ihmisellä on mahdollisuus valaistumiseen.

Ja mieluummin inkarnoituminen hyviin lähtökohtiin kuin huonoihin.

Tuplis kirjoitti...

Ruukinmatruuna on ajatellut, että jokaisen lapsen syntymä tähän maailmaan on tragedia. Hänelle itselleen siis.

Minä pidän elämää lahjana - se mahdollistaa kaiken muun.

Uskonto, joka pitää elämää pahana, kannustaa apatiaan ja nihilismiin. Se ei selviä vastoinkäymisistä.

Kami kirjoitti...

"Kuinka sitten harjoittaa tahdonvoimaa? Vastustamalla esimerkiksi houkutusta nauttia jostain asiasta merkityksellisen mittaisen ajan - itse olin juomatta alkoholia vuoden verran, ja havaitsin päätöksen vaikutuksen myös muualla elämässäni: sain asioita aikaan aivan toisella tavalla kuin aikaisempina vuosina - siitäkin huolimatta, että en ollut aikaisemminkaan ollut mikään juoppolalli."

Itselläni tulee noista todisteluista joita olen joitakin tehnyt vähän sellainen teennäinen olo. Tekemättäjättäminen on tosiaan helppoa. Ei vaan tee ja pitää sen juuri niin yksinkertaisena eikä mieti sen enempää.

Oletus siitä, että houkutus on kaikille sama, on luultavasti väärä. Siksi myöskään vaadittavan tahdon määrä ei voi olla sama. Tahtoihminen voi osoittautua vain haluttomaksi. Tahto voi olla synonyymi myös mielenterveysongelmille, olen huomannut. Voimakas tahto ja siihen uskon kautta tuleva turvallisuudentunne antaa valheellisen kuvan että sitä jotenkin hallitsee elämää. Mikään yksittäinen suoritus, voimannäyte tai tahtoponnistus ei sitä todista, sillä peli on ohi vasta kun naulaa lyödään arkkuun.

Jälkimmäinen osa jää monesti kertomatta. Häpeä. Se, kun mentiin takaisin alkuun.

Toisaalta oletus siitä, että houkutus on itselle suurempi, ei ehkä ole väärä, mutta motivaationa jatkaa tekemistä, se on petos.

Itsetutkiskelussa kärsimys -pelon ohella- sisältää kaikkein eniten tietoa itsestä, vain kyky mukautua ja oppia vie siltäkin lopulta pohjan; Se mikä aluksi vaati tahtoa, meneekin yhtäkkiä rutiinilla.

Juho kirjoitti...

Muuten niin arvostamassani suomalaisuudessa erityisen virulentti oma-aloitteisten yksilöiden lyttäys ja lannistaminen eivät ole omiaan kasvattamaan kansamme sisua saati voimaa.

Heh heh. Tulin juuri parin viikon matkalta Japanista, joten viittauksesi suomalaisessa kulttuurissa tapahtuvaan oma-alotteisuuden lyttäämiseen kuulostaa vielä hassummalta kuin se olisi normaalisti kuulostanut.

Suomalaiset ovat minusta erityisen oma-alotteisia ja sitä ominaisuutta myös täällä arvostetaan, mutta meillä ei vain ole tapana kehua ja hurrata jos jostain pidetään. Silloin vain lopetetaan hetkeksi vittuilu. Epäilisin jopa, että tällainen tapakulttuuri on ns. suomalaisen sisun takana. Toki sillä on myös negatiivisia puolia.