Pages

Ihminen ei ole järvi

"Ei se järvi soutamalla kulu", kuuluu sanonta.

Sanonnan viljelijät tuppaavat olemaan ihmisiä, joiden mielestä sillä, monenko ihmisen sukuelimiin sekaantuu, ei ole mitään merkitystä.  He koettavat asettua ummehtuneen moralismin yläpuolelle ja todeta, että mitään pahaa ei kenellekään olla tehty, kun ihmiset vapaaehtoisesti bylsivät toisiaan.  Näin he oppivat tietämään mitä haluavat ja noin edespäin, tulevat sosiaalisiksi ja kokemuksia rikkaammiksi.

Kyseisessä ajattelutavassa on kuitenkin vakavanpuoleinen virhe, ja ajattelin, että voisin valaista sitä seuraavalla esimerkillä:

Reetulla on krooninen suklaanhimo.  Hän syö vuosikausia niin monta eri suklaalaatua kuin ikinä onnistuu löytämään, mutta uskoo silti, että halutessaan hän voi syödä loppuikänsä yhtä ja samaa suklaata, kunhan löytää sen oikean.

Nassella on ihan samanlainen himo.  Nasse puolestaan on maistellut vain muutamia suklaan laatuja ja löytänyt mieleisensä, jota hän uskoo syövänsä lopun ikää suklaanhimon iskiessä haikailematta muita suklaita.

Mitäpä veikkaatte, kumpi kykenee paremmin elämään syömättä muita suklaita?  Entäpä mitä veikkaatte, kumpi kykenee tulemaan onnelliseksi valintansa kanssa?

Kaikki ihmiset, jotka tulevat asiaa ajatelleeksi, tajuavat, että Nassen kohdalla todennäköisyys on uskomattoman paljon suurempi molempien kysymysten suhteen.  Hän ei ole pilannut arvostelukykyään saati kykyään nauttia siitä mitä saa hukuttamalla itsensä vaihtoehtoihin.

Ihminen on siitä hauska otus, että kun sille tarjoaa kolme vaihtoehtoa, se osaa valita niistä parhaan (olettaen, että niissä on jotain eroa).  Sen sijaan ihminen, jolle tarjotaan kolmesataa vaihtoehtoa, ei enää osaa päättää ja sitoutua valitsemaan yhtä.  Sellainen ihminen rupeaa edellyttämään kelpuuttamaltaan vaihtoehdolta jotain täydellistä platonista ideaalia (jumalaista kumppania), jota ei mikään todellisuudessa olemassa oleva voi mitenkään tavoittaa.

Aivomme ovat rakentuneet toimimaan alle sadan ihmisen heimoyhteisöissä, joissa valinnanvaraa on pikkuisen toisessa määrin kuin moderneissa valtavissa kaupungeissa, joissa (kuviteltu) tarjonta on siinä määrin suuri, että sitä on hankala todella hahmottaa.

Järvensoutajat ovat niitä ihmisiä, jotka kuluttavat pariutumisvuotensa siihen, että muodostavat käsityksen siitä, mitä kaikkea voivat kuvitella kumppaniltaan edellyttävänsä, ja keski-ikäisinä ihmettelevät miksi jäivät yksin.  Kuvitelma siitä, että he voivat opettaa itsensä tekemään yhtä asiaa, ja sitten tulla onnelliseksi toisella, kostautuu.  Ympäriinsä huolettomasti paneskelu jättää jälkensä, eikä se jälki synnytä korkeaa parisuhdekelpoisuutta - päinvastoin.

Uskonnot puhuvat paholaisten houkutuksista, jotka lupailevat ihmiselle, että tämä voi rikkoa sääntöjä seurauksitta, ja olla yhtä hyvä ihminen kuin nekin, jotka eivät riko.  Ihmiset osaavat järkeillä itsensä uskomaan siihen, mutta todeksi se ei muutu - kuvitellessaan huijaavansa todellisuutta ihminen huijaa vain itseään.

Mitä enemmän huumaa itseään niillä tuntemuksilla ja asioilla, mitä eri (kumppani)vaihtoehdoilla on tarjota, sitä varmemmin jää kaipaamaan valitsemaltaan jotain, mitä aiemmilta löytyi.  Kaipuu synnyttää kysymyksen siitä, josko kohdalla sittenkään on paras, kun jossakin toisessa oli jokin toivottu ominaisuus mitä omassa ei.

Ihmiselle, joka kysyy itseltään "onko tämä nyt varmasti paras?" ei koskaan riitä mikään, vaan myrkyttää onnensa (toisen onnesta puhumattakaan) kyseenalaistamalla valintansa kerran toisensa perään.

12 kommenttia:

Ville A. kirjoitti...

Olen aina lähestynyt tätä kysymystä toisesta kulmasta, mutta samanlaisilla vastauksilla:

Kumman on helpompi selittää valitsemalleen suklaalle ettei tule pettämään?

Nassella tietysti, hänhän ei ole käyttäytynyt "kukasta kukkaan"-periaatteella ja osoittanut että hedonistinen toimintatapa ei ole osa Nassea. Reetulla on taas se ongelma, että ihmiset eivät muutu: miksi Reetu todellakin jatkaisi yhdessä laadussa pysymistä, kun muitakin on "tarjolla" ja konkarin on jopa helppo niitä saada.

Itseasiassa jotenkin tuntuu että voitasiin nimien kohdalle pistää ennemmin naisellisemmat verrokkeet.

Jaska Brown kirjoitti...

Erinomainen vertaus. Runsaasti erilaisia suklaita syövä ei ole läheskään niin luotettava kuin vain harvoja kokeillut ja lopulta tiettyyn merkkiin sitoutuva. Ihanteellinen tilanne olisi se, että heti eka lyönnillä iskee kunnarin.

Vaan oletko ajatellut mitä tapahtuu valitettavan usein, kun olet löytänyt yhden hyvän tuotteen, jota haluat syödä loppuikäsi? Tuotteen koostumusta muutetaan (tämä ei ole tuulesta temmattu esimerkki, kävin tuossa muutama kuukausi sitten tulikivenkatkuista ja turhaa kirjeenvaihtoa erään elintarvikefirman kanssa, kun menivät muuttamaan vuosia syömäni tuotteen sisältöä ruokavalioni kannalta käyttökelvottomaksi) tavalla, joka muuttaa sen makua selvästi huonompaan suuntaan.

Herman Wouk kirjoitti romaanissaan The Winds of War hyvin: The girl you marry, and the woman you must make a life with, are two different people.

Ihmissuhdetragediat syntyvät useimmiten siitä, että aikuistuttuaan mies pysyy läpi ikänsä kutakuinkin samana ja nainen muuttuu yleensä hyvin voimakkaasti, kun taas osapuolten toiveet ovat juuri päinvastaiset: nainen haluaa muuttaa miestä, mies taas haluaisi naisen pysyvän samanlaisena.

Aava kirjoitti...

Tämä on minusta jotenkin hirmu vaikuttava, elämässä kovin keskeinen ja hyvä pohdiskelunaihe.

Ajattelen asiaa niin, että se, mitä olen ollut ja kokenut, on rakentanut sen, kuka ja millainen olen. Mutta sen perusteella, mitä olen jonkun toisen kanssa kokenut aiemmin, ei voi ennakoida sitä, mitä tulee tapahtumaan aivan jonkun toisen ihmisen kanssa. Tältä osin ajattelen, että pohjimmiltaan menneet ovat menneitä. Pelkkä kumppaneiden lukumäärä ei kerro mitään siitä, miten syvä jälki kenestäkin heistä jäi.

Usein otaksutaan, että ne itselleen "oikeat", todella ravistelevat kumppanit ovat sellaisia, joiden inherentti ominaisuus on se, että ne ovat harvalukuisia. Olen itsekin taipuvainen ajattelemaan niin.

Siihen, mitä jonkun elämään on sisältynyt ennen minua, en koe mielekkäänä lähteä tunkeilemaan ja arvostelemaan. Se, kuinka monta kertaa käytiin, on toissijaista sen rinnalla, mitä jälkiä ne käynnit ihmiseen jättivät. Kuitenkin arvomaailma, jossa toinen pitää kumppaneiden lukumäärää sinänsä minkäänlaisena itsenäisenä saavutuksena, muotoutuu oitis vedenjakaja. Numeroiden ihannointi on luonnotonta.

Kaipuu synnyttää kysymyksen siitä, josko kohdalla sittenkään on paras, kun jossakin toisessa oli jokin toivottu ominaisuus mitä omassa ei.

Paras? Hmm.

Minä taas ajattelen niin, että jos todella koen oloni jonkun kanssa täydentyneeksi, olen perillä enkä enempää toivo enkä tarvitse. En halua parasta, haluan itselleni sopivan.

Jos parisuhteista/kumppaneista puhutaan ja liikutaan samalla asteikolla hyvä-parempi-paras, niin minun hierarkiani loppuu käsitteeseen parempi, jos vaihtoehtoja on useita. Kuitenkin moinen ihmisten vertailu voi olla hyvin tuskallista ja sekavaa.

Paras on keinotekoinen, koska sopivaa kohdeväestöä kumppaniehdokkaille, on äärettömän hankala mielekkäästi rajata - saati heihin kaikkiin tutustua (voidakseen sanoa, kuka tai millainen on paras). Varsinkin, koska kaikki sosialisoiminen ei ole ennalta sovittua vaan iso osa ihmisten kohtaamisista on sattumanvaraista ja ennakoimatonta; vastaavalla tavalla odottamattomia voivat olla myös kokemustason reaktiot johonkuhun.

Josta tulikin mieleen aiemmat pohdiskeluni. Useimmitenhan pariskunta pyrkii molemminpuoliseen lupaukseen suhteen pysyvyydestä. Tämän lupauksen sinetiksi sitten ostetaan sormukset.

Minä taas ajattelisin, että eikö olisi hedelmällisempää, että osapuolista, jotka tuntevat vilpitöntä sitoutumishalua, kumpikin tahollaan antaisi lupauksen, että tulevat osaltaan hoitamaan parisuhdetta - mitä haastetta tai iloa se sitten kulloisenakin hetkenä elämään tuo - viimeisen päälle parhaansa mukaan, harkiten ja huolellisesti. Jos se sitten johtaa elinaikaiseen kumppanuuteen, se olisi iloinen saavutus, jonne asti päästiin siitä huolimatta, ettei mikään siihen pakottanut.

Aava kirjoitti...

Ihminen kyllä muistaa lupauksensa ja sen, kenelle hänen sydämensä kuuluu. Ehkä tämäkin on vain takapajuisuuttani, mutta ennemmin kuin että toivoisin toiselta lupausta olla koskaan lähteämättä luotani, toivoisin häneltä halua vaalia tunnollisesti sitä, mikä on joskus syttynyt, mutta myös uskollisuutta omalle sydämelleen.

Josta syystä en niinkään ole innostunut sormuksien vaihtamisesta, vaan ennemmin haluaisin, että parisuhdetta symboloimaan ostettaisiin esimerkiksi jonkin puun taimi ja istutettaisiin se maahan. Se kasvaisi sitten sitä mukaa kun pariskuntakin vanhenee (yhdessä).

Kaikkea, minkä voi ostaa, voi pitää toissijaisena ja korvattavana. Siinä mielessä esimerkiksi kuusen taimen ostaminen ja sen istuttaminen ei ole sen "syvällisempää" tai immateriaalisempaa kuin sormusten vaihtaminenkaan. Pidän puuta kuitenkin korvaamattomampana ja symboliikaltaan järkähtämättömämpänä kuin sormusta. Lisäksi, se joskus pienestä siemenestä isoksi kasvava puu heijastaisi kauniisti sitäkin, miten alun harmiton tuttavuus on syventynyt/kasvanut yhteiseksi taipaleeksi, miten sille on kasvanut juuret ja miten toinen ihminen on jättänyt minuun lähtemättömän jäljen, jota haluan omistautumisellani vaalia.

Ihmiselle, joka kysyy itseltään "onko tämä nyt varmasti paras?" ei koskaan riitä mikään, vaan myrkyttää onnensa (toisen onnesta puhumattakaan) kyseenalaistamalla valintansa kerran toisensa perään.

No ei varmasti riitäkään. Kuulostaa karmean perfektionistiseltä kysymyksenasettelulta.

Aava kirjoitti...

Ihmissuhdetragediat syntyvät useimmiten siitä, että aikuistuttuaan mies pysyy läpi ikänsä kutakuinkin samana ja nainen muuttuu yleensä hyvin voimakkaasti, kun taas osapuolten toiveet ovat juuri päinvastaiset: nainen haluaa muuttaa miestä, mies taas haluaisi naisen pysyvän samanlaisena.

Riipaisee. Näkemältäni osin ainakin viimeaikaisissa kommenteissa tämän blogin miespuoliset kommentoijat näyttävät olevan suhteellisen yksimielisiä siitä, että naisissa ilmenee silmiinpistävänä jonkinlainen miestä manipuloiva taipumus. Tämä ilman muuta, ainakin minusta, kuulostaa siltä, että naiset keskimäärin olisivat ko. mieskommentoijien mielestä selvästi miehiä narsistisempia parisuhteessa. Että aivan kuin nainen suhtautuisi parisuhteessa mieheen kuten parasiitti uhriinsa.

Luulisi tästä, että miehet sitten toivoisivat naisten olevan itsenäisiä.

Mutta sekään ei taida kelvata. Kolikon kääntöpuolena on se, että itsenäinen nainen ei liene miesten mielestä kovin naisellinen, koska helposti vaikuttaa naiselta, joka ei tarvitse miestä "enää" mihinkään.

Ristiriitaista.

Täten julkistan tyhmyyteni kysymällä, siteeraten Mamban erästä kappaletta:

Mitä naisen tulee olla?
Kertokaa.

Tuplis kirjoitti...

Riku Raaka kertoo.

Aava kirjoitti...

Progress to women has increasingly become getting the corner office, working long hours, going to grad school, racking up sex partners, not learning to cook or do housework and binge drinking on the weekend while giving up a lot of the things that made them unique and strong as women.

Ja nämäkö sitten olisivat jotenkin erityisen hyviä, tai suotavia, ominaisuuksia miehelle?! Työnarkomania, liberaali seksuaalikäyttäytyminen, kotitaloustaidottomuus ja kännääminen etenkään eivät kyllä muidenkaan läheisten ihmisten kohdalla, ainakaan minusta, erityisemmin herätä kunnioitusta ja arvonantoa.

And Sex and the City definitely didn’t help things but rather just fueled their delusions.

IMO, ko. sarjan yksi olennainen hohto on ollut se, että siinä naiset myös osaavat nauraa itsekin itselleen. En minä ainakaan kokoaikaa sitä kykene vakavalla naamalla katsomaan.

Realize that men view things differently than women, and those differences in view are equally valid and worthy of respect. Don’t try to turn your man into a woman. Don’t try to make him resolve his problems like a woman.

Joo. Yhteiselon sujuvuuden nimissä niitä miesten prosessointitapoja täytyy opetella ymmärtämään ihan yhtä lailla kun miesten täytyy opetella ymmärtämään naisten tapoja. Eikä myöskään pidä ajatella niin, että naisen ymmärtämättömyys miestä kohtaan tarkoittaisi hänen taholta halua muuttaa mies naiseksi. Tai sitten konflikteista tulee erityisen hankalia.

Respect and faith in abilities are more important to a man than love.

Miten ihmeessä voi rakastaa jotakuta ja seurustella hänen kanssan ilman, että arvostaa ja luottaa toisen kykyihin?!
IMO, respect and faith in abilities = love. Osa sitä. Tahatonta ja pakottamatonta sellaista.

Even the men who appear the strongest secretly have a fragile ego.

Niinpä, kunpa miehissä ei vaan olisi sellaista pakonomaista tarvetta olla aina asioiden yläpuolella. Kovin montaa sellaista miestä en ole tavannut, joka olisi viimein hoksannut, ettei miehekäs mieheys ole jokin mikälie pullistelu- ja kontrollishow. Se ei kertakaikkiaan ole yhtään maskuliinista.

Useimmiten vaikuttaa siltä, että miehen ego, etenkin ne haurastuttavimmat kokemukset, jäävät lopultakin naiselle mysteeriksi. Aivan kuin mies arastelisi päästää niitä pintaan, ettei jotenkin menetä otettaan vahvuudentunnostaan. Jolloin sitten lopulta paljon mieluummin siihen päälle vaan taputellaan vähän pakkomielteistä hallintaa ja tuupataan asia näennäisunholaan.

If he’s telling you what’s wrong with the relationship, and your bitter manless friends are telling you something different is wrong with the relationship, listen to him over them.

Parisuhdeasiat ovat kahdekeskeisiä. Riippumatta siitä, kavereiden laadusta.

Respect his ambition.

Tätäkin pitäisin inherenttinä kumppanin rakastamiseen - en minään päälleopiskeltavana ja hankittuna taitona.

-- Men, however, have a need to conquer. To hunt. To compete. To master things.

Varmasti myös suurin osa naisista vastaavasti toivoo, että mies valloittaisi.

Don’t let your looks go.

Uskallan väittää, että hyvin suuressa määrin me naiset toivomme tismalleen samaa miehiltä.

Being a provider is at the core of a man’s identity, even if you make money too.

Nainenkin ilahtuisi siitä, että hänen panostaan arvostettaisiin. Tässä tekstissä vähän lehahti sellainen yleinen vire, että aivan kuin nainen opiskelisi ja kävisi työssä vain ärsyttääkseen miestään ja minimoidakseen hänen roolia talouden "varustajana".

Enemmän kuin sitä, että parisuhteessa tehtävä A on miehen homma ja tehtävä B naisen, minä ainakin haluaisin, että niin pitkälle kuin mahdollista, kotitalouteen liittyvät asiat tehtäisiin yhdessä. Siksihän minä seurustelen, ollakseni jonkun kanssa ja jakaakseni asioita. Yhdessä siivoaminen, lehtien roskiin vieminen, ruoanlaitto, pihan laitto tms. puuhastelu kuulostavat ehkä monelle tylsältä tavalta olla yhdessä, mutta minusta niissä on todella paljon arvokasta romantiikkaa.

Aava kirjoitti...

Tätä jäin miettimään:

Men, however, have a need to conquer. To hunt. To compete. To master things.

Ainakin minä arvostan kaikkein eniten niitä miehiä, jotka osaavat erottaa ne hetket ja asiat, joita hallitsee niistä, joita ei. Tiedä sitten, onko miesten hallinnanhalun taustalla sittenkin jokin naisista lähtevä ominaisuus, esimerkiksi se, ettei naiset ole osanneet tukea miehiä silloin, kun miehet olisivat neuvojen tarpeessa. Jonka mies sitten tulkitsee, ettei hänen passaa olla neuvoton.

No, joka tapauksessa ainakin tämän blogin kommenttien perusteella naisilla olisi kuitenkin toden totta parantamisen varaa miesten huomioimisessa.

Mutta entä tuo kilpaileminen? Sopiiko sellainen parisuhteeseen? En ylipäätään pidä mielekkäänä koettaa saada miestä ja naista paremmuusjärjestykseen, enkä varsinkaan parisuhteen kontekstissa. En varmastikaan nyt tajunnut pointtia. Tuo "metsästämistarve" oli melko erikoinen veto myös, ainakin noin niukasti aukikirjoitettuna, mitä tekstissä oli.

Oli miten oli, toivottavasti tämä metsästämishalu ei nyt vaan tarkoita mitään salamyhkäistä piilotoivetta siitä, että mies sitten kuitenkin haluaisi, että naisen pitäisi osata leikkiä vähän hankalaa ja pihdata sillei sopivasti.

Toivottavasti tämä ei ainakaan tarkoita sitä, että noista sanavalinnoista naisen pitäisi heti tajuta kyseisen bluffin hienotunteisuus ja oivaltaa olla nostamatta tätä kaksoisstandardia tapetille. Sellainen nimittäin tekisi miehen arvostamisesta olennaisesti haastavampaa.

Tuplis kirjoitti...

Ja nämäkö sitten olisivat jotenkin erityisen hyviä, tai suotavia, ominaisuuksia miehelle?!

Väärä dikotomia. Ei mies ole mikään anti-nainen.

Mutta entä tuo kilpaileminen? Sopiiko sellainen parisuhteeseen?

Ei sovi. Miehellä, joka ryhtyy kilpailemaan naisen kanssa, on vain hävittävää – niin laajemmassa sosiaalisessa kontekstissa kuin parisuhteen sisälläkin.

Aava kirjoitti...

Väärä dikotomia. Ei mies ole mikään anti-nainen.

Tässä taisi nyt mennä sekaisin kaksi ilmiötä:

a) se, että naiset omaksuvat miehisiä piirteitä ja
b) se, että naiset omaksuvat miehisistä piirteistä niitä, jotka eivät miehilläkään ilmetessään ole toivottuja.

Arawn kirjoitti...

Minusta selkeästi ongelmallisin on tuo "minun täytyy saada paras, mikä on tarjolla" -ajattelutapa. Se voi ilmetä myös yksilöillä, jotka eivät hummaile ympäriinsä ja toisaalta olla ilmentymättä niillä, joilla on menneisyydessä useampi kumppani, vaikkakin kenties on yleisempää jälkimmäisillä.

Parasta ei tosiaan voi koskaan saada. Ihminen, joka ei osaa iloita "hyvästä" parhaan sijaan, tuskin onnistuu olemaan elämässään kovin onnellinen.

Arawn kirjoitti...

Ai niin, pakko sanoa. Itse olen nähnyt tuota "järvi ei soutamalla kulu" -sanontaa käytettävän joskus perusteluna sille, miksi raiskaus ei ole oikeastaan paha asia; eihän se pimppa siitä kulu, joten sama se nyt on, antoiko nainen suostumuksensa vai ei.