Pages

Teodikea

Ties kenen suuhun milloinkin pantu, teodikean nimellä kulkeva päätelmäketju on seuraava: Jumala on määritelmällisesti hyvä, kaikkivoipa ja kaikkitietävä, mutta maailmassa on pahaa, joten Jumalalta puuttuu vähintään yksi mainituista ominaisuuksista.  Sitä pidetään joissakin piireissä kristinuskon murskaavana argumenttina, mutta en itse jaa näkemystä, ja ajattelin valottaa sitä miksi.

Kaikkivoipaisuus on asia, josta tuskin koskaan keskustellaan teodikean ongelmaa setvittäessä, sillä kaikkeen pystyminen ei tarkoita sitä, että tekisi kaiken.  Tämä ominaisuus on ymmärtääkseni kristillisen kaanonin mukainen.

Kaikkitietävyys on ominaisuus, joka lienee kyllä yleinen käsitys myös kristittyjen keskuudessa, mutta parhaan ymmärrykseni mukaan sille löytyy hyvin vähän tukea Raamatusta itsestään.  Raamatulliset ilmaukset siihen suuntaan tapaavat olla sidottuja kontekstiin, eivät yleisiä lausuntoja.  Tästä syntyy kuitenkin omalaatuinen ristiriita, sillä tiedämme kristinuskoon kuuluvan myös inhimillisen valinnanvapauden.

Kuinka voisi valita vapaasti suhteessa siihen, joka tietää valinnan ennalta (ja on luonut valitsijan)?  Kun kysymyksen asettelee näin, ei mitenkään.  Sitten, kun kysyy puolestaan sitä, estääkö kukaan meitä valitsemasta mitä päätämme tehdä, meidän on - jos rehellisinä aiomme pysyä - vastattava ei.  Jumala on meidät luonut ja tietää mitä tulemme tekemään, mutta tästä huolimatta me valitsemme itse tehdä, eikä ole mielekästä väittää, että joku muu teki kyseisen valinnan puolestamme.

Viimein pääsemme kiinni teodikean mielenkiintoisimpaan osaan: hyvyyteen.  Jos maailmassa on pahuutta, miten Jumala voi olla hyvä?  Eikö hyvä Jumala lopettaisi kuvaannollisella sormien napsautuksella kaiken pahan?  Näitä kysymyksiä miettiessä tulee mieleen toisia kysymyksiä, joihin mielestäni pitää vastata ensin.

Ensimmäinen kysymys on se, että jos Jumala poistaisi maailmasta kaiken pahan, missä merkityksellisessä mielessä valinnanvapautta enää olisi?  Eikö suora ja välttämätön seuraus siitä, että valitsee itse tekeekö oikein vai väärin, ole se, että on mahdollista valita väärin?  Mitä valintaa saati vastuuta kukaan voisi enää kantaa jos kaikki valinnat olisivat yhtä hyviä, miten kukaan voisi enää oppia mistään mitään?  Toisin sanoen: olisiko meillä enää sielua saati edes persoonaa, jos emme voisi valita vääryyttä?  Ei olisi - me olisimme koneita.  Täten on todettava, että pahuus on suora seuraus valinnanvapaudesta.

Mitenkäs sitten valinnanvapaus, miksi se olisi hyvä, jos kerran sen takia mahdollistuu pahuus?  Ehkäpä olisi hyvä muistaa mitä muuta siitä väistämättä seuraa: hyvyys.  Ei ole mahdollista olla hyvä, jos ei ole mahdollista olla paha.  Vain vapaa voi valita rakkauden tien, eikä ilman valintaa ole rakkauttakaan.

Nämä saattavat monen mielestä olla kaikki hyväksyttävissä, mutta heitä askarruttaa se kärsimys, mistä ihmiset eivät ole vastuussa, kuten vaikkapa maanjäristysten kohdalla.  He toteavat, että koska maanjäristyksiä on, Jumala on paha.  Kuitenkin meidän on kysyttävä itseltämme: jos mitään kärsimystä tuottavia katastrofeja ei maailmassa olisi, välittäisimmekö toisistamme senkään vertaa kuin nyt?  Siinä, missä Jumalaa syyttävät näkevät katastrofeissa vain niiden aiheuttaman tuskan, he eivät näe lainkaan sitä hyvää tahtoa, jota hyvää tekevät ihmiset osoittavat auttaessaan hädänalaisia.  Kriisi tekee sankareita, ja vailla kumpaakaan ymmärrys hyvästä ja pahasta rapautuu ja unohtuu, koska ihminen on ihminen.

Joidenkin mieliä painaa myös Vanha testamentti ja siinä kuvatun Jumalan paikoin esiintyvä ankaruus.  He saattavat pitää sitä, että Jumala on tuominnut kokonaisia kansoja tuhoon, osoituksena tämän julmuudesta.  Heiltä ehkä unohtuu, että kyseiset kansat eivät tuhoutuneet Jumalan julmuuteen vaan omiin synteihinsä, ja kun kansa valitsee riittävän monta kertaa riittävän pahasti väärin, se päätyy sukupuuttoon tai tapetaan pois.  Se, mitä Raamatussa kuvataan Jumalan tuomioksi, ei välttämättä eroa millään muotoa siitä, että maailma toimii kuten se toimii eivätkä luonnonlait kysy mitä niistä ollaan mieltä.  Valinnoilla on seuraukset, eivätkä ne seuraukset ole minkäänlainen osoitus todellisuuden tai sen luoneen voiman pahasta tahdosta.  Sitä, että niissä näkee pahaa tahtoa, voisi verrata neulan itsessään pitämiseen pahana tuikattuaan sillä sormeensa.

Teodikea on kuitenkin mielenkiintoinen puheenaihe enkä ole lainkaan varma, että olisin käsitellyt sitä tässä tyhjentävästi, joten sekä kysymyksiä että mietteitä aiheesta otetaan kiitollisena vastaan.

Jk. Taannoin linkkaamassani kirjoituksessa myös Fangorn käsittelee asiaa.

Viihde ja sivilisaatio

Olen jo jonkin aikaa miettinyt viihteen helppoa ja käytännössä rajatonta saatavuutta ja sen vaikutusta sivilisaatioon.  Joskus viihteensäkin eteen joutui tekemään kosolti töitä, tarkoitti se sitten urheilulajin aktiivista treenaamista tai vaikkapa tarinankerrontaa tai musisointia.  Maailmanhistoriaan mahtuu itse asiassa hyvin vähän sellaisia jaksoja, joina tilanne olisi edes osapuilleen sama kuin nyt: viihteen kuluttaminen ei vaadi käyttäjältään juuri mitään muuta kuin paikallaan lojumista.  Ensin kuitenkin lienee hyvä selventää, mistä on kyse kun puhun viihteestä.

Aikansa käyttäminen viihteeseen tarkoittaa yksilön resurssien kuluttamista toimintaan, jolla on vähän tai ei lainkaan tekemistä perheen perustamisen, kasvattamisen tai ylläpidon kanssa.  Koska vähimmilläänkin se käyttää ainakin aikaa, jota voisi hyödyntää perhettä hyödyttävään toimintaan, viihdettä kuluttavan ja tämän perheen edut ovat aina keskenään oppositiossa.  Tämän voi todeta aukaisemalla historiankirjan ja lukemalla mitä on tapahtunut yhteiskunnille, joissa viihdekeskeisyyden ja perhekeskeisyyden suhde on ohittanut kriittisen massan: se elää yli varojensa, tuottaa liian vähän jälkeläisiä ja avaa ovensa vieraille kulttuureille, jotka sitten syrjäyttävät sen.

Viihteeseen sairastuneessa kulttuurissa perhearvot, eli tukiranka, jolle kaikki muu rakentuu, ovat päässeet hämärtymään.  Silloin yhteiskunnan jäsenet kokevat yksilön olevan perheen tai yhteisön sijaan yhteiskunnan perusyksikkö.  Käytäntö osoittaa, että yksilö ei sellaisenaan kelpaa, koska tällä on vain oma elinikänsä elettävänään, siinä, missä perhe kykenee uusimaan itseään sukupolvittain.

Viihteen kulutus on yksilön hedonismin ruokkimista yhteisön elinvoimaisuuden kustannuksella.  Kaikki siihen kulutetut resurssit ovat pois jostain muualta.  Viihteestä tulee myös helposti rutiini: koska se on jatkuvasti saatavilla, eikä vaadi juuri jaksamista, ihminen oppii, paitsi olemaan viihdytettävänä (olematta itse viihdyttävä), myös käyttämään aikaansa siihen mihin on sitä siihenkin asti käyttänyt.  Viihde on houkutus, joka on jatkuvasti käsillä, ja johon on helppo jäädä koukkuun, sillä se palkitsee aina ja välittömästi.

Jokseenkin kaikki ymmärtävät viihdytettävänä olemisen olevan hyödytöntä ajanvietettä.  Yllättävän moni kuitenkin toteaa esimerkiksi televisiosta, että sieltä tulee myös asiallista ohjelmaa, oikeuttaen sillä päänsä sisällä myös kaiken asiattoman, mitä katsoo sieltä kaiken muun ajan.  Viihde syö kuitenkin aikaa ja täten resursseja kaikelta muulta, kuten omalta perheeltä.  Viihdytettävänä oleminen myös passivoi - vaikka esimerkiksi tietokonepelaajat väittävät usein muuta vuorovaikuttaessaan pelin kanssa.  Passivoituminen kuitenkin on helppo todeta esimerkiksi muiden ihmisten kanssa vietetyn ajan määrästä.

On totta, että on viihteeksi kutsuttuja tekemisiä, joista on hyötyä myös perhearvoja ajatellen: vaikkapa kirjojen lukemisesta on usein monenlaista hyötyä, samaten jotkut ihmiset viihtyvät työskennellessään mielekkään ja hyödyllisen askareen parissa.  On yhtä lailla totta, että rentoutumisesta ja viihdytettynä olemisesta on tiettyyn rajaan asti hyötyä, mutta kukin meistä tietänee, ollaanko "kohtuukäyttäjiä" vai ei, ja josko siihen käytetyt resurssit ovat pois ajasta, jonka kykenisi käyttämään paremminkin.

Sen toteaminen, että omaa aikaa käyttää kohtuuttomia määriä täysin hedelmättömään toimintaan, saattaa aiheuttaa melkoisesti ahdistusta.  Jokainen meistä haluaa pitää itsestään ja käyttää aikaansa asioihin, jotka kiinnostavat meitä.  Toiset haluavat omistaa koko elämänsä asioille, jotka kiinnostavat ja viihdyttävät heitä, ja hylätä yhteisön itseensä kohdistamat vaatimukset ja velvollisuudet, pitäen niitä henkilökohtaisesti liian raskaina.  Tällöin yksilö alkaa tuntea antipatiaa itsensä tuottanutta yhteisöä kohtaan ja hylkää sen arvot, korvaten ne sellaisilla, jotka sattuvat miellyttämään egoa enemmän.

Olen kuvannut lyhyesti noidankehän, jota viihteen kuluttaminen ruokkii: hedonismin ja siitä johtuvan arvojen hajoamisen, mistä seuraavat niin ylikulutus, passivoituminen kuin yhteiskunnan elinvoiman laskukin.  Yhteiskuntamme arvot ovat muuttuneet muutamassa vuosikymmenessä enemmän kuin edeltäneissä muutamassa vuosisadassa, ja yksinomaan hedonistisempaan suuntaan.  Tästä suorana seurauksena on lapsiluvun tasainen lasku, yli varojen elämisen jatkuva kasvu ja vieraiden, elinvoimaisempien kulttuurien edessä matelu ja alistuminen, silloinkin, kun ne ilmoittavat suoraan saapuvansa valloittamaan.

Joillekin samat havainnot tehneille muodostuu niistä hyvin helposti synkkä kuva, jonka mukaan ainutlaatuinen ja -kertainen kansamme ja maamme on tuomittu tuhoon.  Kuvaa on helppo tukea siteeraamalla tilastoja, lehtiä ja valtaapitävien toimintaa.  Kuitenkin on pidettävä mielessä, että niitä - kristillisiä - perhearvoja, joiden ansiosta sivilisaatiomme nousi vuosisadoiksi maailman johtavaksi, voi edelleen täysin vapaasti noudattaa, ja ne tuottavat, kuten ennenkin, kaikkia vaihtoehtojaan parempia tuloksia.  Ei ole myrskyä, joka niihin tukevat kaataisi.

Arvojen omaksumisessa on tietysti omat hankaluutensa, sillä kulutus- ja viihdeyhteiskunnan kasvattama ja omaa mielihyväänsä valtavasti arvostavan ihmisen on hyvin vaikea omaksua arvopohjaa, joka tuntuu siltä, että se tarjoaa arvostettuja asioita vähemmän kuin nykyinen.  Kristillinen arvopohja tuottaa (myös) materiaalisesti parempia tuloksia kuin hedonismi, mutta arvopohjan seuraaja ei ole materiaalisessa mielessä paikalla näkemässä niitä tuloksia, kun taas hedonisti nauttii tässä ja nyt.  Luulisin tämän olevan päällimmäinen syy sille, minkä takia (kristillisten) perhearvojen omaksuminen ja niissä pysyminen kysyy uskoa.

Helvetissä hallitsijat

Minua on tavattoman paljon kummeksuttanut niin kutsuttu moderni nainen, eikä vähiten parisuhdetta koskevien näkemystensä takia.  Tulin aikoinani aloittaneeksi parisuhdekokeiluni feministisen heitukan kanssa, jolle kaikki oli kilpailua oman kumppanin kanssa.  Sen sijaan, että parisuhde olisi ollut jotenkin mielekäs, siitä piti saada nollasummapeliä, jota pelataan toista ihmistä vastaan.  Lukiessani tämän päivän naisten kertomuksia parisuhteistaan ja niissä olevista ongelmista sama asenne tulee jatkuvasti vastaan.  Ja juuri se minua kummeksuttaa.

Feminismi on ilmiö, jonka ansiosta valtion laki ja väkivaltakoneisto asetettiin lähtökohtaisesti naisen puolelle.  Kun parisuhdeväkivallaksi kutsuttuun ilmiöön tällöin puututtiin, asetettiin valtion väkivaltakoneisto ja parisuhteen fyysiseen väkivaltaan kyvykkäämpi vastakkain.  Pikkuhiljaa alkoi tulla selväksi, että naista ei saa lyödä.  Ilmiöllä oli kuitenkin varjopuolia.

Valtion tuominen osapuoleksi (väkivaltaimeksi) parisuhteeseen tarkoitti sitä, että mitä tahansa, minkä laki salli, ei vain saanut vaan myös piti tehdä.  Saavutettua etua kun on hyödynnettävä hinnalla millä hyvänsä tai muuten se ei ole etu lainkaan.  Pahaksi onneksi se teki monesta miehestä kumppanin sijaan maalitaulun.  Vallalla kun on taipumus korruptoida taho, jolle se suodaan.  Sitä kun suotiin muiden muassa myös niille naisille, joiden mielestä parisuhde on nollasummapeliä, jossa on voittaja ja häviäjä.

Mainitsemani modernit ihmiset ovat tietysti väärässä: jos parisuhteeseen suhtautuu nollasummapelinä tai ylipäätään kilpailuna, molemmat häviävät.  Sukupuolten sota tarkoittaa sitä, että touhusta tulee helvettiä molemmille: mies tulee hulluksi kun naisen harjoittamaa verbaalia väkivaltaa ja siihen perustuvaa vallankäyttöä ei lopeta mikään, ja nainen puolestaan alkaa halveksua ja vihata miestä, jota hänenkaltaisensa nainenkin pystyy käskyttämään.

Lyhyesti ilmaistuna mies alkaa vihata itseään ja naistaan, koska jälkimmäinen ei kunnioita ensimmäisen auktoriteettia eikä hän voi asialle mitään.  Itseviha ja ahdistus purkautuu jonkinlaisena häiriökäyttäytymisenä, joka tekee suhteelle entistä enemmän vahinkoa.  Siitä tulee hyvin nopeasti täysi helvetti kaikille osallisille, luonnollisesti myös lapsille, jotka saavat parisuhteen mallin vanhemmiltaan ja ovat aina parisuhteen sisäisen konfliktin kärsijöinä.

Miltonin Kadotetussa paratiisissa Saatana oli sitä mieltä, että on parempi hallita helvetissä kuin palvella taivaassa.  Minusta näkemys sopii yhteen modernin naisen parisuhdekäsityksen kanssa täydellisesti: tämä kieltäytyy yhteistyöstä - ei siksi, että hyötyisi siitä jotenkin, vaan siksi, että voi.  Ja jotta todistaisi, että voi, se on pakko tehdä.  Oma tahto todistetaan aina samalla tavalla - käyttämällä vapauttaan väärin.

Kyseinen hinku kapinoida miehen tahtoa vastaan yhdessä väkivaltakoneiston varjon kanssa ovat aikaansaaneet tilanteen, jossa yhä useampi mies pelkää naistaan.  Yhteiskunnan väkivaltakoneiston tuominen parisuhteeseen ei tehnyt siitä parempaa vaan pikemminkin maksimoi kelvottomien, sotaa muistuttavien parisuhteiden irvikuvien määrän.  Osapuoli, jonka aggressiivisuutta oli aihetta pelätä, ei lakannut olemasta; se vain vaihtui.

Miehen väkivaltapotentiaali oli aita, joka ehkäisi suurimman osan naisten harjoittamasta verbaalista väkivallasta.  Aita on nyt poistettu ja laista piittaavista miehistä tehty lampaita, joiden kimppuun naissudet estoitta käyvät.  Sitä niitetään mitä kylvettiin.

Valitettavasti aihe on sen verran polarisoitu, että siitä ei voi keskustella.  Ei voi kysyä, että hakkasivatko kaikki miehet naisiaan, tai että miksi normaali, ei-psykoottinen mies löi jos löi.  Sitä varsinkaan ei saa kysyä josko tuona aikana parisuhteet olivat keskimäärin toimivampia, pitkäikäisempiä tai onnellisempia.

Fiktion ja todellisuuden ihminen

Fiktio eroaa todellisuudesta yhdellä, äärimmäisen merkittävällä tavalla.  Itse asiassa jos kyseistä eroa ei olisi, kukaan ei lukisi fiktiota.  Kyseinen ero on se, että fiktion henkilöhahmot eivät ole samanlaisia kuin me olemme: fiktion henkilöhahmot ovat sellaisia ihmisiä, joille paitsi tapahtuu asioita, myös tekevät asioita.  He ovat agentteja omassa todellisuudessaan, eivät sen passiivisia seuraajia.

Siinä, missä fiktion hahmot toimivat, on todellisuudessa tilanne valitettavan monen kohdalla meistä se, että vaikka aikaa kuluu, emme tee mitään.  Hukutamme itsemme ns. ajanviettoon, muodostui se sitten nettikeskustelusta, telkkarin katsomisesta, pleikkarin hakkaamisesta, viinan juomisesta tai julkkisjuorujen plaraamisesta.  Luonnollisesti kukaan meistä ei jaksaisi lukea kirjaa, joka koostuisi näistä asioista.

Fiktion tulee olla arkista ajanhukkaa kiinnostavampaa, jotta se voisi voittaa kyseisen ajanhukan.  Tämä edellyttää sitä, että fiktion henkilöhahmot, ovat erilaisia kuin ne, jotka sitä lukevat.  Normaali ihminen ei tajua elävänsä jatkuvasti sellaisten tapahtumien keskellä, joihin fiktiivinen hahmo reagoisi kirjan verran.

On toki selvää, että todellisuuden monimutkaisuuden takia kunkin on valittava taistelunsa, mutta siitä ei ajanviettäjän kohdalla ole kyse: hän ei taistele ollenkaan, vaan jättää sen muiden tehtäväksi.  Hän haluaisi maailmasta paremman, mutta hän ei halua panna tikkua ristiin sen eteen tai luopua ajanvietollisista rutiineistaan.  Ja koska hän ei tee mitään, ne, jotka pelaavat omaan pussiinsa, voittavat hänen kustannuksellaan.

Fiktion hahmot pistävät itsensä elämässään likoon eivätkä jää elämään Ruususen unta.  He eivät ole zombeja, joiden käsistä elämä vain valuu jonnekin sillä välin kun he odottavat asioiden paranevan.  Zombiksi on helppo heittäytyä, tai pikemminkin sellaiseksi tulee kummemmin heittäytymättäkin.  Zombielokuvaa katsova ihminen tulee itse asiassa hyvin harvoin ajatelleeksi kumpaa porukkaa hän elokuvan maailmassa edustaisi ja miksi.

Suuremmassa mittakaavassa länsimaat ja pienemmässä mittakaavassa lukemattomat yksilöt ovat syöksykierteessä, koska he antavat ajanvieton seireenien laulun lumota itsensä.  Kuitenkin jokaisella meistä on valta ja voima irrottaa itsemme siitä, tarttua härkää sarvista ja ottaa elämänsä käsiinsä.

Helppo tie ei paljon kysy mutta ei juuri palkitsekaan - voipa sen päässä olla kuilukin.  Vaikea tie edellyttää sitä, että antaa elämälle kaiken eikä vain murusia pöydänreunalta, mutta se myös palkitsee enemmän ja paremmin kuin mikään muu.  Lady Fortuna on häilyvä, sinnikkyys ei.

Ajatuksia työstä

Lukaisin kaksi Ruukinmatruunan työllisyyttä ja pakkotyöllistämistä käsittelevää kirjoitusta (1, 2).  Ajattelin purkaa vähän niiden ja henkilökohtaisten työelämäkokemusteni synnyttämiä ajatuksia, ties vaikka samalla oivaltaisin jotakin.

Ensiksi sanon, että minä ymmärrän valtavan hyvin pakkotyöllistämisen vastustamisen.  Pakkotyö tehdään huonosti, vailla motivaatiota ja niin edelleen, vääristäen markkinoita ja sotkien kuvioita.  Toisaalta minä ymmärrän erinomaisesti myös sanonnan "sen joka ei työtä tee ei syömänkään pidä".  Ei sillä, joka vetää lonkkaa, ole oikeutta sen rahoihin, joka raataa niska limassa töitä.

Ongelmaksi jää tällöin kuitenkin työttömien toimeentulo: onko muilla oikeus antaa näiden nääntyä?  Jotkut ovat sitä mieltä, että ei, mutta tällöin ihmisillä ei ole varsinaisesti oikeutta omaisuuteen.  Omistusoikeus puolestaan on ehkä olennaisin yksittäinen motiivi tehdä paljon töitä.

Toisaalta taas on pidettävä mielessä, että rajaton omistusoikeus polarisoi yhteiskunnan erittäin voimakkaasti, eikä sellainen ole omiaan tukemaan yhteiskuntarauhaa, päinvastoin.  Jos emme halua vallankumousta, on jonkin tahon pidettävä vähäosaisistamme huolta.  Olen tosin sitä mieltä, että kyseisen tahon tulisi olla kirkko valtion sijaan.  Touhusta saisi samantien vapaaehtoista, minkä jälkeen ateisteilla ja libertaareilla olisi vähemmän valittamisen aiheita (he tosin tekisivät kai suurelta osin saman sijoituksen vakuutuksiin turvatakseen oman takalistonsa).

Minä en rehellisesti sanoen tiedä, miten tarkkaan ottaen työttömät pysyvät työttöminä.  Olen ollut työtön, viimeksi tänä vuonna, mutta työn hankkiminen ei kestänyt erityisen pitkään siihen ryhdyttyäni, ja otaksuisin saamaani pestiin kykenevän sen fyysisestä vaativuudesta huolimatta kenen tahansa perusterveen ihmisen.  Minua työttömänä olo sylettää paljon enemmän kuin vähemmän ihaillun työn teko.  Työ ei tietenkään ole "omaa alaani" eikä se ole erityisen kivaakaan, mutta sillä elää ja voin aivan mainiosti vapaa-aikanani etsiä sopivampaa vakanssia.  Minulle se ajatus, että ottaisin vastaan tukea, jota joku muu voisi tarvita ihan oikeasti, sen sijaan, että elättäisin itseni vähemmän mieluisalla työllä, on äärimmäisen vastenmielinen.

Se, että pitää itseään "paskaduunien" yläpuolella ja oikeutenaan vetää lonkkaa ja nauttia yhtä hyvää toimeentuloa kuin muut, on siksi täysin kestämätön ajatus.  Siitä tekee kestämättömän se, että se maksimoi yhteiskunnan tuottamattoman aineksen, ja kyseinen maksimi on paljon suurempi kuin yhteiskunnan tuottavan aineksen (jonka sama politiikka minimoi) kantokyky.  Työnteon on kannatettava.

Oman kysymyksensä herättää myös se, josko loputtomiin venyvä himo omistaa enemmän ja prameampaa kuin muut on todella hyväksi ihmiselle.  Elämme kulutusyhteiskunnassa, jossa statuskilpailu on jatkuvaa ja kokoaikaista.  Ikään kuin elämäntehtävämme olisi kerätä se mahdollisimman suuri hiilijalanjälki ja keplotella rahat ja työpanos mahdollisimman monelta höynäytettävältä.  Kyseessä on siitä outo moraali, että kukaan ei kehtaa tunnustaa kannattavansa sitä, mutta häkellyttävän moni silti kannattaa.

Ihmisluonnon ollessa mitä se on, on täysin selvää, että ns. suurpääomalla ei ole mitään motiivia ajaa työntekijän asiaa.  Sen takia ymmärrän erinomaisesti työtaistelua - jos työntekijät eivät valvo etujaan ja asiaansa, niitä ei valvo kukaan muukaan.  Toisaalta myös työntekijät voivat ahnehtia liikaa ja ajaa työnantajan niin ahtaalle, että tälle tulee edullisemmaksi panna lappu luukulle kuin jatkaa toimintaa.  Surullisenkuuluisana esimerkkinä tästä voinee esittää paperiliiton touhut.

Parhaiten homma toimii, kun sekä työntekijöillä että työnantajalla on motiivi ottaa toistensa etu huomioon, kuten esimerkiksi perheyrityksissä.  Tilanne muistuttaa vähän vangin dilemmaa, jossa molempien yhteistyöllä saadaan molemmat osapuolet hyötymään.  Siinä vaiheessa, kun jompikumpi osapuolista muuttuu kasvottomaksi, sen etu unohtuu, ja siltä ruvetaan vetämään mattoa alta sisäryhmän edun nimissä, oli siinä sitten yksi tai useampi jäsen.  Tämä on myös syy sille, minkä takia kvartaalitalous ja tiheästi vaihtuvat toimitusjohtajat saavat aikaan saman tuloksen kuin paimentolaisheimot: repivät kerralla kaiken irti mitä uskovat paikasta saavansa ja siirtyvät sitten seuraavaan.

Maamme työvoimapolitiikassa on tänä päivänä paljon mätää: Kyykytyspuolue pyrkii maksimoimaan henkilökohtaiset taloudelliset voittonsa muiden työpanoksella heikentäen samalla työtätekevän asemaa.  Vastaavasti työmarkkinatukivallankumouksellisten puolue tekee parhaansa maksimoidakseen yhteiskunnan tuottamattoman aineksen, ymmärtämättä, että kaikki valtion raha on korvamerkittyä ja raha yhtäälle on pois toisaalta.

Sitä, mitä tarkkaan ottaen työelämälle pitäisi tehdä, en tiedä.  Otan mieluusti näkemyksiä vastaan.

Aabrahamista ja kulttuurievoluutiosta

Kohtasin tänään näkemyksen, jonka olen kohdannut useita kertoja, ja joka on itseänikin usein askarruttanut.  Näkemys on se, että Raamatun Jumala on julma ja siksi vastenmielinen palvonnan kohde, että tämä käski Aabrahamia uhraamaan poikansa Iisakin ja esti tämän sitten.  Teon estämistä ei sinänsä tuomitse kukaan, vaan itse vaatimuksen.  En voi väittää voivani oikeuttaa käskyä moraalisessa mielessä, mutta voin miettiä sitä, miksi se oli tarpeen.

Niin tuohon aikaan maailmassa kuin sen jälkeenkin on voitto aina ollut niiden, jotka ovat valmiita tekemään sen eteen kaiken tarvittavan - tarkoitti se sitten mitä tahansa.  Lukemattomat jumalat, kulttuurit, heimot ja jengit ovat edellyttäneet jäseniltään varsin äärimmäisiä tekoja osoittaakseen omistautumisensa yhteiselle asialle, ja tämä kaikennielevä fanatismi on osoittautunut valitettavan tehokkaaksi keinoksi pärjätä kulttuurievolutiivisessa olemassaolon taistelussa.

Tänä päivänä länsimaat ovat luhistumassa olemassaolon taistelussa vahvempiensa edessä.  Niissä nähdään päivä toisensa perään se, miten fanaattisemman ja maltillisemman porukan törmätessä toisiinsa maltillisemmat antavat aina periksi.  Lopputulos on se, että riippumatta siitä, kumpi on eettisesti korkeammalla tasolla, se, joka ei anna periksi, voittaa lopulta varmasti.

Mitä tästä opimme?  Sen, että täydellisen järkähtämätön usko oman porukan oikeellisuuteen ja sitoutuminen siihen on elämän ja kuoleman kysymys - ei vain omasi vaan myös kaikkien maanmiestesi ja koko sisäryhmäsi.  Ja jos tiedät vihollistesi olevan valmiita uhraamaan kaiken jumalansa tai asiansa eteen, etkä tiedä sitä itsestäsi, kuinka voit uskoa selviytyväsi?

Mistä voimme tietää, että meillä on tämä täydellisen järkähtämätön usko ja sitoutuminen?  Me emme tunne itseämme täydellisesti, joten paraskin arvauksemme on vain arvaus niin kauan kuin emme joudu kohtaamaan todellisuutta.  Jumala sai Aabrahamin kohtaamaan todellisuuden ja antoi tälle kauhealla hinnalla tiedon itsestään, jota tällä ei olisi muuten voinut olla.  Ja Jumala teki sen vaatimalla Aabrahamilta suurinta kuviteltavissa olevaa uhrausta: omaa poikaansa.

Tämän tiedon kammottavan hinnan muistavat ihmiset unohtavat saman Jumalan olleen ainoa alueella vaikuttanut sen aikainen palvonnan kohde, joka ei lopultakaan suostunut ottamaan seuraajiensa lasten verta uhrikseen.  Kyseinen Jumala oli myös ainoa, joka itse maksoi suuremman hinnan kuin Aabrahamilta pyysi.

Julmimmillaankin rakkaus on vähemmän julma kuin mikään vaihtoehtonsa.

Vaihteeksi linkkejä

Antaa hyvän kiertää.

Jaskanpauhantaa: Sananen maahanmuutosta
Jussi Halla-aho: Aselaki ja poliittinen muisti 
Kansankokonaisuus: Homojen öykkäröintiä Yrjönkadulla
Kari Rydman: Kirkkorauha on palautettava
Takkirauta: Miksi islam vetoaa naisiin?
Yrjöperskeles: Metelin sijasta syvä hiljaisuus

Anthony Daniels: A taste for wormwood & gall
Citizen Renegade: The Training of the Shrew
The Last Psychiatrist: When Was The Last Time You Got Your Ass Kicked?, One Way Our Schools Are Training New Narcissists
The Spearhead: Domestic Violence: On Real Victims
Vox Popoli: Women oppose freedom

Saamattomuuden saarnaajat

Ihan äkkiä en pysty sanomaan montako kertaa vastaan on tullut väite, jonka mukaan typerän ja viisaan ollessa eri mieltä viisas antaa ennen pitkää periksi.  Kyseessä lienee päätelmä, johon ollaan järkeilty päästävän siten, että typerä ei tajua antaa periksi kun taas viisas lopettaa hedelmättömän keskustelun.  Tämä sinänsä on ihan totta, vaikkakaan lopettaminen ja periksi antaminen eivät ole sama asia.  Se ei myöskään ole sanonnan viljelijöiden todellinen motiivi.

Kyseessä on nimittäin fraasi, joka mahdollistaa samaan aikaan saamattomuuden ja yläpuolelle asettumisen.  Se on klassinen keino pönkittää ylpeyttään, ja kuten melko pitkälle kaikki muutkin ylpeyden muodot, se ei edellytä mitään tekoa tai suoritusta.  Kuten kaikki vääryys, se ei kysy mitään muuta kuin sille periksi antamista.

Onko sitten niin, että kahden ihmisen ollessa eri mieltä viisaampi heistä on se, joka antaa periksi?  Ei tietenkään ole.  Se ei kerro viisaudesta, vaan sen puutteesta.  Jos jättää asiat itsekkäiden ja vääryyttä aikovien käsiin, nimenomaan niitä tuloksia, joita sillä toiminnallaan kylvää, myös niittää.

Viisas ei anna periksi väärintekijälle.  Se on totta, että aina keskustelu ei johda mihinkään, sillä on täysin mahdollista, että sanottu ei mene syystä tai toisesta perille.  Tällöin on viisasta lopettaa keskustelu, olettaen, että siihen ei osallistu muita.  Tämä ei tarkoita kuitenkaan samaa kuin periksi antaminen, vaan ainoastaan sitä, että siirrytään muihin vaikutustapoihin.

Vääryyden edessä hiljeneminen on heikkouden ja alistumisen merkki.  Paljon kauemmaksi viisaudesta ei pääse.  Ei pahantekijä lakkaa tekemästä pahaa sillä, että hänet jätetään rauhaan - päinvastoin.  Juuri sitä hän toivoo: mahdollisuutta rikkoa oikeutta ja toisia ihmisiä vastaan vailla pelkoa minkään tason takaisinmaksusta.

Omaa saamattomuuttaan, heikkouttaan ja pelkuruuttaan on harvinaisen typerää pitää viisauden merkkeinä.
All that is necessary for the triumph of evil is that good men do nothing.
        - Edmund Burke

Ihme arkkipiispa

Mikko Ellilän blogia lukiessani sain tietää, että arkkipiispa Kari Mäkinen kannattaa homoparien siunaamista.  Mieleen tulee pari absurdia, suoruudessaan ja rehellisyydessään fiktiivistä, puheenvuoroa:

Homopari: Terve, me ajateltiin nyt sitten elää loppuikä synnissä ihan katumatta, joten päätettiin tulla sille siunausta hakemaan.
Arkkipiispa: No terve mieheen jos toiseenkin!  En minä näe mitään syytä miksen voisi syntistä elämäntapaanne siunata.

Syntisen puolesta rukoilemisen minä kyllä tajuan, mutta synnin siunaamista en.  Onko arvon leipäteologin vai minun teologisessa ymmärryksessäni vikaa, kun minä en moista näkemystä kristilliseksi tunnista?

Ajatuksia äänioikeudesta

Minä en ole demokraatti enkä kannata yleistä saati yhtäläistä äänioikeutta.  Tämä mielipide on omiaan herättämään närää kanssaihmisissä - heidän mielestään kyseessä on ehkä tärkein oikeus, joka yksilöllä voi olla.  He ovat kuitenkin tuota mieltä vain silloin, kun asiasta tulee puhe.  Kyseinen mielipide on ylipäätään mahdollinen siksi, että he eivät tule ajatelleeksi mitään muita oikeuksia.  Tai niin minä ainakin asian näen, ja teen parhaani selittääkseni minkä takia.

Äänioikeus ei tarkkaan ottaen ole oikeus.  Jos esimerkiksi minulta otettaisiin pois äänioikeus, minulla olisi edelleen kaikki itseäni koskevat oikeudet, joiden puitteissa elää normaalia ja tasapainoista elämää, toteuttaen itseäni valitsemallani tavalla.  Vaikutusmahdollisuuteni elämääni ja politiikkaan olisivat suuruudeltaan täsmälleen samat kuin tälläkin hetkellä.

Jos äänioikeus ei ole oikeus, mitä se sitten on?  Vallankäyttöä toisten ihmisten ja näiden oikeuksien yli.  Ja kuten kaikella poliittisella vallankäytöllä, sillä on taipumus korruptoida.  Äänioikeusyhteiskunnassa ongelmana eivät ole pelkästään korruptoituneet poliitikot, vaan peräti korruptoituneet kansanryhmät etujaan ajavine puolueineen ja äänitorvineen.  Ne tunnistaa varsin helposti siitä, että ne puuttuvat toisten ihmisten ihan oikeisiin oikeuksiin, kuten oikeuteen omistaa ja olla kärsimättä väkivaltaa.

Pätevä nyrkkisääntö poliittisen vallan väärinkäytön tunnistamiseen on vanha kunnon "jos sama asia tehtäisiin yksityisesti, olisiko se laitonta?"  Jokseenkin kaikki korruptoituneiden ryhmien ajamat asiat ovat; jos ei omaksi edukseen niin ainakin inhokkien haitaksi.  Merkillepantavaa on, että korruptoituneet tahot eivät koskaan kannata mitään lakia, mikä heikentäisi heidän asemaansa millään tavoin.  Maksumies on aina joku muu.

Koska äänioikeus tekee käytännössä jokaisesta sen piiriin kuuluvasta ihmisestä vallankäyttäjän, se tarkoittaa myös sitä, että medialla ei ole enää mahdollisuutta olla vallan vahtikoira.  Koska media koostuu äänioikeutetuista, heille tulee siitä yksi vallankäyttönsä kanava.  Se myös näkyy: minkä tahansa aviisin aukaisemalla löydät hyvin nopeasti sen toimituksen lemmikit ja inhokit.

Äänioikeus tekee politiikasta myös tabun.  Koska jokaisella on oikeus käyttää valtaa "yhteisiin asioihin", koetaan jokainen poikkeavan mielipiteen ilmaisu uhaksi.  Jos se ei ole hyvin perusteltu, se sallitaan ja sille nauretaan, mutta jos se taas on, se on vaie(nne)ttava.  Ikävillä faktoilla ei saa tulla sotkemaan toisenmielisten hiekkalaatikolle, koska se, mitä he äänestävät ja ajavat, on heidän asiansa.  Paitsi että ei ole, sillä äänestysten tulokset koskevat kaikkia.  Samoin kuin jokaisen työtätekevän tai lainkuuliaisen oikeuksia polkevat lait, joita näiden sosiaalituettujen ja kriminaalien ajamina ajetaan.

Hyvänen aika, sanoinko kriminaalien?  Kyllä.  Käytän sanaa siksi, että he pyrkivät rikolliseen lopputulokseen - rullaamaan rahat ne ansainneiden taskusta ja täyttämään niillä omansa.  Se, että he ovat värvänneet valtion välikädeksi ajamaan asiaansa ja huolehtimaan väkivallasta, ei tee vääryydestä oikeaa.

Äänioikeus ei ole koskaan tukenut kenenkään oikeuksia.  Se on sen sijaan nakertanut niitä askel kerrallaan pois - milloin minkäkin tekosyyn varjolla.  Se on nukutuslääke, jolla pitää kansa rauhallisena sillä välin, kun yhteiskuntamme tuotolla elävät rosvoparonit täyttävät taskunsa ja säätävät loputtomasti lisää lakeja ja julkisen sektorin menoeriä.  Se tuottaa laki- ja hallintokokonaisuuden, joka ei ole koskaan valmis, ja joka jatkaa itsensä kasvattamista niin pitkään kuin se pystyy.

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ei tuota elinvoimaista saati oikeudenmukaista yhteiskuntaa.  Äänioikeutemme ei turvaa oikeuksiamme vaan uhkaa niitä.  Kaikkialla äänioikeus korreloi negatiivisesti vapauden kanssa: Neuvostoliitossa oli yleinen äänoikeus, mutta vapaaksi ihmistä oli siellä hankala sanoa.  Vastaavasti 1800-luvun Yhdysvalloissa yleistä äänioikeutta ei ollut, mutta vapautta yllin kyllin.

Kannatanko äänioikeuden poistamista?  En, vaan sen sitouttamista meriitteihin, vastuunkantoon yhteiskunnasta yli henkilökohtaisen ja lähipiirin edun - esimerkkinä tällaisesta voisi olla vaikkapa asepalvelus ja sen pysyvyyden ehtona nettoveronmaksu.

Vähän rakkaudesta

Puhun hivenen rakkaudesta (agape), tarkoittaen sanalla sitä, mistä Paavali puhui ensimmäisen korinttilaiskirjeen tutuimmassa sitaatissa.  Sanon siitä pari asiaa siksi, että sanan merkityksestä tuntuu olevan liikkeellä monenlaisia harhakäsityksiä.  Itse taannoin runtelin rakkautta laittamalla käsitteen boksiin ja sanomalla, että rakastaminen on hyvän tekemistä toiselle ja rakkaus itsessään tämän hyväntekemisen motiivi.  Se on kömpelö tapa ilmaista asia, mutta kokisin, että se myös osuu aika hyvin.

Se käsitys kuitenkin, minkä takia kirjoitan tämän blogimerkinnän, on se, että rakkaus on jotain, mikä pitää ansaita.  Ikään kuin se olisi jokin porkkana, jota heilutellaan toisen edessä ja otetaan pois, jos tämä ei täytä omia kriteerejä tai vaatimuksia.  Tässä vähän karrikoimassani käsityksessä ollaan ainakin kahdella tavalla hyvin syvällä metsässä.

Ensinnäkään rakkaus ei ole synonyymi mielihyvälle.  Läheskään kaikki rakkauden motivoimat teot eivät tuota välttämättä mielihyvää itselle saati sen kohteelle.  Tästä seuraa, että koska rakkaus ei tarkoita mielihyvää, se ei voi myöskään olla porkkana, jolla kiristää keneltäkään yhtään mitään tai käydä kauppaa.

Toinen ilmeisen vaikeasti ymmärrettävä asia on tämä: Se, joka rakastaa, rakastaa siksi, että on rakastava - ei siksi, että rakkauden kohde olisi rakastettava.  Tämä lause on joidenkin mielestä rohkaiseva, toisten mielestä puolestaan vastenmielinen ja julma.  Vastenmieliseksi sen voi kokea esimerkiksi siksi, että on narsisti ja luulee lauseen tarkoittavan, että rakkauden kohde ei ole (sen sanojan mielestä) rakastettava tai rakkauden arvoinen.  Totuus on kuitenkin se, että lause ei kerro rakkauden kohteesta mitään.

Se, mikä siinä kuulostaa julmalta, on se, että koska rakkautta ei voi ansaita, ihminen ei voi tehdä mitään tullakseen rakastetuksi.  Hän ei voi ostaa sitä edes tuomalla kuun taivaalta tai meikkaamalla itsensä ulkoisesti kauneimmaksi kaikista.  Toisaalta rakkaus ei tällöin myöskään hälvene, vaikka ihminen tekisi mitä, mikä saattaa aiheuttaa kokemuksen siitä, että rakkautta osoittava taho on välinpitämätön, koska ei aseta sille ehtoja.

Miksi se sitten olisi rohkaisevaa?  Siksi, että kun rakkaudesta kerran on päästy osallisiksi, sitä ollaan aina - silloinkin, kun on kiukuttelupäivä ja kaikki paskaa paitsi kusi ja rakkaus.  Se on siksi rohkaisevaa, että rakkaus itsessään on täydellistä ja me emme: vaikka sen voisi ansaita, kukaan meistä ei yltäisi siihen.  Jotta ansaitsisi rakkauden, pitäisi olla täydellinen.  Täydellisiä puolestaan emme ole - kaikki tiedämme, ettemme toimi läheskään aina oikein.  Tiedämme toki senkin, että kaikkein vähiten oikein toimii se, joka ei usko voivansa toimia väärin nyt tai tulevaisuudessa.

Rakkaus on lahja, josta osalliseksi päästyämme emme joudu siitä koskaan luopumaan.  Kun tämän hyväksyy, ja heittää käsityksensä kosmisesta tai inhimillisestä oikeudenmukaisuudesta lähimpään kuuseen, voi itsessäänkin havaita rakkauden siemenen, joka alkaa kantaa hedelmää.  Se tuottaa voimaa ja hyvää tahtoa, ja näistä versoo omasta sydämestä syntyvä rakkaus.

Sitä minä en tiedä voiko ihminen rakastaa pääsemättä ensin itse rakkaudesta osalliseksi.  Itse en voinut, vaan se kysyi uskoa tahoon, joka rakastaa täydellisesti.  Voiko ihminen todella rakastaa "omillaan"?

Hätkähdyttävää tekstiä

"The native in the West has accepted the Alienist critique with remarkable passivity; his morale is at an all-time low. He regards it as his duty to tolerate, without even voicing an objection, people who want to destroy his way of life, prey on his children, and desecrate everything he used to hold sacred."

 - Pensees - Notes for the Reactionary of Tomorrow

Ylpeyttä ja empatiaa

On tullut vastaan sellainen mielipide, että uskonnon totuusarvo on käytännössä yhdentekevä, ja että olennaisinta siinä on sen välinearvo.  Tätä mielipidettä esittävät yleensä ottaen uskontoon myönteisesti suhtautuvat ateistit, ja suhtautumista voisi verrata Ivan Karamazovin Suureen inkvisiittoriin.  Viimeksi mainittu rakensi myötätunnosta ylvään valheen, koska ihmiskunta tarvitsi sitä.  Muita vastaavia löytyy vaikkapa Unamunon Pyhän miehen uhrista ja riittävästi halutessaan sellaisen voi nähdä jopa Jeesuksen parkaisussa ristillä.

Mielipide on sikäli erinomaisen ovela, että se on samaan aikaan uskontomyönteinen ja uskontovastainen: sen omaksuva ihminen pääsee nautiskelemaan niin marttyyrin osasta kuin ylpeydestäkin.  Marttyyriksi hän pääsee pitämällä synkeän totuuden itsellään ja ylpeäksi kokemalla, että hänellä on tieto, jonka levitessä koko maailma kärsisi.  Se on sankaruutta, jota varten ei tarvitse tehdä mitään.

Näkemys on kuin vuorelta muita katsovalla: välinearvoon vetoava ateisti katsoo muita myötätunnolla ja alaspäin.  Ikään kuin hänellä olisi valta ja velvollisuus holhota toisia ihmisiä, suojella näitä totuudelta ja nostaa itsensä ihmiskunnan - tai ainakin "suojeltaviensa" - tuolle puolen.

Kuten niin usein inhimillisessä kanssakäynnissä on tapana, pimitetään toisilta sen mitä totena pitää, empatiaan vedoten.  Empatia on erinomainen keppihevonen ja sillä ratsastamalla on helppo unohtaa ruokkivansa samalla ylpeyttään.  Ilmiö on helppo pistää merkille käytännössä jokaisen kehitysapu- hyväntekeväisyys- ja kerjäläisaktiivin toiminnan kantavana voimana.  Vastaavasti kumppaniaan pettänyt ja asian pimittävä osapuoli vetoaa tietysti empatiaan, haluten säästää kumppaninsa tarpeettomalta tuskalta, ja melkein unohtaa tässä hyväntahtoisuuden puuskassa hyötyvänsä siitä itsekin.  Parhaassa tapauksessa tuntee itsensä jopa marttyyriksi, kantaen omatuntoaan ettei toisen tarvitsisi.

Lempeä valehtelu, tosiasioiden tai niiden seurauksien piilottelu ja valinnanvapauden vieminen toisilta ovat niihin syyllistyvän ihmisen mielestä hyviä tekoja.  Samat ihmiset vaativat tilille niitä, jotka kertovat tosiasioita, ja syyttävät heitä julmuudesta.  Todellinen motiivi tähän on pelko siitä, että jouduttaisiin itse kohtaamaan ne asiat, joilta on "toisia", rehellisemmin itseään, suojannut.

Tämä on asia, johon moni on syyllistynyt ja syyllistyy, uskoi tai ei.  Se tekee hyväntahtoisesta ihmisestä valehtelijan lupaamalla oikotien onneen.  Se uskottelee ihmisen itselleen sankariksi pukemalla tämän lohikäärmeen suomuihin.  Se on sankaruutta ilman ansiota - kuten näsäviisas voisi sanoa juoksuradalla: turha juosta, olet jo maalissa.  Valheelle periksi antaminen tuntuu sille antautumisen hetkellä helpottavalta, mutta pikkuhiljaa se orjuuttaa käyttäjänsä.

Päästän ääneen Don Colachon, joka vie kristityltä ylpeyden kuiskimat oikeutukset pimittää totuutta:
To be Christians is to find ourselves before one from whom we cannot hide, before whom it is impossible to disguise ourselves.
It is to assume the burden of the truth, no matter whom it injures.
Valheelle ei voi rakentaa mitään kestävää tai vahvaa - kuvitteli sille miten ylevät motiivit hyvänsä.

Linkkien kuudes

Olen taas löytänyt lukemisen arvoisia kirjoituksia kahdella kielellä.

Jaska Brown: Koulutuksen rikkaudet 
Fangorn: Teodikeasta
Octavius: Helsingin kuolinkellot
Kati Sinenmaa: Poliitikot uskontojen arvojen asiantuntijoita
Pauli Vahtera: Jättäkää meille edes vesi

Bloody Elbow: Is MMA Too Violent?  One Reporter Says Enough Is Enough
Chicago Boyz: To Save The World, How Many Would You Kill? 
House of Eratosthenes: Fair Game
The Last Psychiatrist: Catfish: The Real Danger Of Social Media
Samson's Jawbone: Samson explains his absence
Vox Popoli: Mailvox: the homophobia hypothesis, Feminists discover economics

Ylpeys, lankeemus ja käytäntö

Monet "konkreettisessa todellisuudessa" tiukasti jalkansa pitävät tahot syyttävät usein meitä uskovaisia haihattelusta ja mahdottoman tavoittelusta.  Yksinkertainen esimerkki on kristillinen moraali, jonka ideaalia ei yksikään elävä ihminen tavoita.  Olen kuullut sellaisen tavoittelun olevan hullua, ja sen sijaan viisaampaa punnita rahkeitaan, miettiä mihin ne riittävät, ja asettaa tavoitteensa sen mukaan.  Minun mielestäni monta hullumpaa tekoa ei olekaan, kuin käytännöllisten ihanteiden tavoittelu.

Siinä, missä minä en voi onnistua käytännössä yrityksessä olla kristillisen moraalin mukaan hyvä ihminen, voin sentään yrittää tavoitella sitä.  Vaikka tiedänkin, että tulen sortumaan, olen silti pyrkimykseni myötä parempi ihminen kuin muuten olisin.  Jos vaikkapa sen sijaan ottaisin tavoitteekseni olla gentlemanni, saisin uskoteltua itselleni asian todeksi parissa viikossa.

Samasta syystä viisaus pakenee tavoittelijaansa, ja mahdollistaa siihen pyrkivän viisastumisen nimenomaan sillä, että sitä ei voi tavoittaa.  Sen sijaan ihminen, jonka mielestä viisaus tarkoittaa korkeaa asemaa tai spettaria maan korkeimmaksi rankatusta oppilaitoksesta, saa itsensä uskomaan viisauteensa (tai toisten viisauteen) viimeistään saavuttamalla kyseiset käytännön rajapyykit.

Miksi nämä käytännössä toteutuneet ideaalit ovat vaarallisia?  Siksi, että ne ruokkivat ihmisen ylpeyttä.  Jokainen tietää, että gentlemanniksi itseään nimittävä ihminen on ylimielinen paskiainen, samaten kuin spettaria viisauden merkkinä pitävä uskoo miten pöyristyttävän jutun hyvänsä, kunhan se tulee arvosanoilla voidellulta, eikä usko järkeä puhuvaa kadunmiestä, vaikka saisi todisteet hopealautasella.

Nämä ihmiset tulevat käytännöllisten ihanteidensa takia sokeiksi ne saavuttaneiden ihmisten inhimillisyydelle, erehtyväisyydelle ja itsekkyydelle.  Kukaan kristitty ei luota ihmiseen, joka sanoo olevansa hyvä ja nöyrä - he tietävät välittömästi kyseessä olevan valehtelijan.  Sen sijaan teknokraatti polvistuu valtsikan läpäisseen eteen tai kuvittelee sellaisena itsensä puolijumalaksi.

Käytännöllisten ja mahdottomien ideaalien käytännön ero on seuraava:
Mahdotonta ideaalia tavoitteleva ihminen tietää, ettei koskaan voi sitä saavuttaa.  Tämän takia hän pyrkii minimoimaan epäonnistumistensa aiheuttamat vaarat, koska ei usko voivansa kaikkia välttää.  Käytännöllisten ideaalien ystävällä ei ole mitään muistuttamassa omasta epätäydellisyydestään, saati vaaroista, jotka siitä seuraavat.

Niin kutsutut käytännön ideaalit ovat kannattajilleen oikeuttaneet lukemattomat "rikotut munat", mutta yhtäkään niiden lupaamaa omelettia ei ole syntynyt.  Ylpeys käy lankeemuksen edellä.  Se on luonnonlaki, jota ei löydä luonnontieteistä.

Moni uskomaton on naureskellut sille, että ihmiset löytävät uskonsa yleensä jonkinlaisen kriisin tai pohjakosketuksen yhteydessä.  He eivät ymmärrä, että nämä pohjakoskettajat, joita todellisuus on nöyryyttänyt, ovat olleet vielä vähän aikaa sitten tismalleen samoja naureskelijoita ja omaan kyvykkyyteensä uskovia kuin hekin.  Ne toiset puolestaan eivät naura, vaan ojentavat kätensä.

Junttipuolue

Perussuomalaisia on lukemattomia kertoja nimitetty junttipuolueeksi ja sen äänestäjiä vähintään vihjattu jos ei suoraan nimitetty yhteiskunnan pohjasakaksi ja älyllisesti vähälahjaiseksi porukaksi.  Joidenkin mielestä tämä junttiporukan maine ja leima on erinomaisen tehokas ase tätä porukkaa vastaan - minun mielestäni mikään ei voisi olla sille parempi puolustus.

Persut ajavat yksinkertaisia asioita, joiden taakse yksinkertaiset ihmiset voivat asettua.  He eivät käytä poliittisen ohjelmansa julkituontiin lukemattomien jargonisivujen puhelinluetteloita, joiden sivulauseisiin ja alaviitteisiin voidaan piilottaa aivan mitä tahansa ja joihin vetoamalla voidaan myös kieltää vastuu aivan mistä tahansa.  Pilkka on sikäli osuvaa, että tyhmäkin tajuaa mistä on kyse.

Intelligentsijan kannattajapuolueet puolestaan yrittävät vedota siihen, että ette kai nyt halua samaistua sellaisiin idiootteihin, jotka ilmaisevat itseään ihan oikeasti ymmärrettävällä suomella ja ajavat vielä suomalaisten asiaakin?  Hyvänen aika - duunareihin ja muihin käytännössä tuottavassa työssä kätensä ryvettäviin ihmisiin?

Minä en kaiken kaikkiaan tiedä missä määrin fiksuja Perussuomalaiset yleisesti ottaen ovat.  Minä kuitenkin tiedän heidän olevan ainoa puolue, jonka suunnitelmien käytännön toteutukset eivät ole säännönmukaisesti olleet järkyttävässä ristiriidassa jokaisen todellisuuteen koskaan tutustuneen oikeustajun ja laskupään kanssa.

Minä olen lukenut sen verran historiasta ja aatehistoriasta, että olen ymmärtänyt kaikkein vaarallisimpien ja tuhoisimpien ihmisten olevan nimenomaan niitä älykkäitä ihmisiä, jotka eivät ole joutuneet koskaan tekemisiin konkreettisen todellisuuden - kuten palkkansa ansaitsemisen tai tulosvastuun kanssa.  Älykkyyden palvonta ja vapaiden käsien antaminen tahoille, joilla ei ole pienintäkään käytännön kosketusta todellisuuteen, ovat mahdollistaneet koko läntisen maailman itsetuhon tielle ajaneet ideologiat.

Älykkyys ei ole viisautta - eikä yksinkertaisuus typeryyttä.  Älykkäät ihmiset eivät ehkä tule ajatelleeksi kummalla on vähemmän varaa tehdä elämässään virheitä: sillä, joka maksaa niistä korkeimman mukaan, vai sillä, jolle ei koskaan tule valitsemastaan politiikasta mitään seurauksia?  Miettikää tuota kysymystä hetki ihan rehellisesti.  Vastatkaa sitten uudestaan kysymykseen siitä, haluatteko äänestää älykkäiden ihmisten puoluetta, vai niiden, joilla ei ole varaa rakennella pilvilinnoja rahvaan kärsittäviksi?

Politiikassa ei rehellinen ihminen pärjää - tai niin ainakin valehtelijat uskottelevat.

Ateismin ja agnostisismin ero

Netissä on vastaan tullut lukuisa määrä ateisteja, joiden mielestä agnostikot ovat ateisteja.  He perustelevat käsityksensä sanomalla, että identifioidun uskon puute ja uskon puute tarkoittavat samaa asiaa.

Agnostikko ei tiedä uskooko - hän ei väitä tietävänsä mikä jumala, saati Jumala, on.  Koska hän ei koe ymmärtävänsä mistä on kyse, hän ei katso voivansa ottaa asiaan mitään kantaa.  Se on hänelle vastaavanlainen kysymys kuin jos häneltä kysyttäisiin uskooko hän jonkin vieraskielisen ilmaisun tarkoittavan jotain tiettyä asiaa.

Tämä logiikan alkeellista ymmärtämistä edellyttävä päätelmä näkyy olevan ateistien äänekkään enemmistön käsittämättömissä, mutta eivätpä he tunnu tajuavan sitäkään, että jokainen ateistinen jumalkäsitys on olkiukko.

Rikkinäisten perheiden ongelma

Takkiraudan puolella käsiteltiin kovasti mutta nähdäkseni yksipuolisesti ns. rikkinäisten perheiden ongelmaa, jolla tarkoitan tässä tapauksessa sitä, että rattopoika siittää lauman muksuja, jotka jäävät sosiaaliturvan varaan jäävien yksinhuoltajaäitien kontolle.  Ongelmaa pidetään suurena, ja esimerkkiratkaisuina ehdotetaan rattopojan pakkosterilointia ja/tai sosiaalitukien lakkauttamista.  Itse en kannata väkivaltaa saati kollektiivisia rangaistuksia.

Minusta näyttää siltä, että keskustelijoilla on unohtunut eräs ihmislajin käyttäytymiseen vaikuttava evolutiivinen maksiimi, jota ei ole mahdollista huijata: munasolut ovat kalliita, sperma on halpaa.  Kyseinen biologinen fakta ei kysy olemassaololleen oikeutusta tai katoa kun siitä ei pidä.  Tästä syystä jokainen miessukupuolen siveyteen nojannut yhteiskunta on epäonnistunut tavoitteessaan totaalisesti ja naissukupuolen siveyteen nojaavat pääsääntöisesti eivät.  Tosiasioiden kieltäminen kääntää ne automaattisesti kieltäjäänsä vastaan.

Raskauden evolutiivista hintaa on siis alennettu keinotekoisesti yhteiskunnallisten tukiaisten muodossa ja juridisten tahojen suodessa lapset käytännössä aina äidille.  Don't need a man on yh-äitien slogan, joka unohtaa kertoa but I need society and its money.

Jotkut ehdottivat ratkaisuksi myös sosiaaliturvan lakkauttamista, jolloin munasolun hinta palaisi takaisin luonnolliseen uomaansa.  Ongelmana kuitenkin olisi tällöin se, että ihmisillä, joilla ei olisi tällöin sosiaalisesti hyväksyttyä toimeentuloa, olisi suoranainen pakko siirtyä läpeensä antisosiaaliseen elämäntapaan.  En pidä sitä vaihtoehtona.

Herää siis kysymys: jos häntäheikkejä ei steriloida eikä sosiaaliturvaa poisteta, miten ratkaista näiden siittämien lasten aiheuttamat sosiaaliset ongelmat?

Minusta vastaus on hyvinkin yksinkertainen, ja rakentuu aikaisemmin ilmaisemani evolutiivisen maksiimin varaan: siirretään huoltajuus käytännössä aina (eli vastaavissa määrin kuin se nyt suodaan naiselle) suoraan miehelle.  Naisen motiivi hankkia lapsi elatuksineen ilman miestä - tai heittää mies mäkeen ja ottaa tukiaiset tilalle - lakkaa kuin seinään.  Häntäheikit tietysti pysyvät edelleen häntäheikkeinä mahdollisuuksiensa mukaan, mutta saattavat huomata, että saanti (etenkin paljaalla ja ilman ehkäisyä) vaikeutuu merkittävästi, kun naisen motiivit vastuuttomaan seksielämään vähenevät olennaisesti.

Olen täysin varma siitä, että epideeminen yksinhuoltajuus loppuisi hyvin äkkiä, samoin ei-toivotut raskaudet.  Epäreilunahan sitä pidettäisiin, kun "miehet saavat pitää hauskaa ja naiset kantavat vastuun", mutta sen ainoa vaihtoehto on, että sitä vastuuta ei kanna kukaan osallisista: häntäheikit saati yksinhuoltajamammat eivät tavan mukaan ole nettoveronmaksajia.  On hassu sattuma (jos sellaisiin uskoo), että tämä vastuukysymyksen epäreiluus on sivuutettu keskustelussa täysin.  Se "naiselle epäreilu" systeemi on ainoa, joka on käytännössä osoittanut toimivansa, riippumatta siitä, miltä se kenestäkin tuntuu.  Se ei myöskään ole tehnyt onnettomaksi ketään, joka ei olisi itse onnettomuuttaan aiheuttanut - toisin kuin nykysysteemi.

Ongelma ei ratkea "jakamalla vastuu kaikille", koska se ei käytännössä voi kaikille jakautua.  Kaikkien sijaan se päätyy kannettavaksi nimenomaan niille, jotka eivät ole sitä aiheuttaneet.  Ongelma ratkeaa vain jakamalla vastuu sille taholle, joka sen synnyttää (sanaleikki tässä ihan tarkoituksella).

Demokratian ystävät voisivatkin kertoa suunnitelmansa siitä, miten kuvittelisivat saavansa tämän ehdotuksen kansanäänestyksessä läpi.

Onko ihmisellä tarve toimia moraalisesti oikein?

Keskustelussa tuli vastaan väite siitä, että ihmisellä olisi tarve toimia moraalisesti oikein.   Minä näen väitteessä tiettyä ansiota, mikä tekee sen virheellisyydestä aina vain traagisemman.

Kyseistä ”tarvetta” voi huijata, ja käytännössä jokainen siihen syyllistyykin. Jokainen on varmasti tavannut ja keskustellut ihmisten kanssa, jotka kokevat, etteivät koskaan riko moraaliaan vastaan. Itse olin sellainen, ja joka kerta, kun itse asiassa rikoin sitä vastaan, selitin sen jollain tavalla, joka siirsi joko vastuun teostani pois tai oikeutti sen.

Se, että ottaa itselleen oikeuden tuomita ja armahtaa, tarkoittaa sitä, että asettuu moraalin yläpuolelle. Sellainen ihminen voi tunnustaa moraalia nimellisesti, mutta ei käytännössä. Sellaiselle ihmiselle käsite on täysin utilitaristinen.  Kyseessä on pikemminkin tarve oikeuttaa toimintansa, mikä ei ole sama asia kuin tarve toimia moraalisesti oikein. Jälkimmäistä ihmisellä ei valitettavasti ole, mutta sen ymmärtäminen on sikäli terveellistä, että se mahdollistaa vastuunsa kantamisen jokaisesta valinnastaan.

Varjopuolena siinä on se, että havaitsee rikkovansa useinkin moraalia vastaan. Havainto on sen verran raskas, että kukaan ei omillaan pysty tällöin sekä ylläpitämään moraalia että kestämään jatkuvan tietoisuuden rikkomisistaan: lopputuloksena on joko välinpitämättömyys tai loputon selittelyiden ja oikeutuksien vyyhti, jonka tarkoituksena ei ole osoittaa, että kyseessä olisi hyvä ihminen, vaan pikemminkin estää ketään muuta saamasta asiaa selville.

Sitten tarvitaankin se armo, muuten ongelmaa ei saa ratkaistua. Ja jotta sillä olisi merkitystä, ja se eroaisi välinpitämättömyydestä omia rikkeitä kohtaan, se tulee saada ulkopuolelta. Ongelmana on tällöin se, että jos kyseisen oikeuden suo ihmiselle, antaa tälle valtaa itsensä yli, jota puolestaan on sitten kiusaus ja tilaisuus käyttää väärin - ja lakkaa olemasta, kun kyseinen vallankäyttäjä ei ole läsnä. Ratkaisu löytyy absoluuttisesta arvosta ja/tai sellaisen asettajasta, mutta se taas nojaa väistämättä uskomukseen, koska sen eettinen välttämättömyys ei varsinaisesti ole materiaalinen todiste sen olemassaolosta.

Tästä syystä materialisti, utilitaristi tai relativisti pitää kristittyä kaksinaismoralistina: tämä ei suostu sanomaan, että moraalin voi määritellä itse ja ettei rikkomisella ole todellisuudessa merkitystä, mutta ei pysty sitä noudattamaankaan. Jos ei usko absoluuttiseen moraaliin, sellaista toimintaa ihmiseltä, jonka tietää rikkovan absoluuttiseksi katsomaansa moraalia vastaan, ei voi ymmärtää mitenkään muuten – jos tuomaria ei ole, kaikki sääntöön uskovat ottavat hänen silmissään tuomarin roolin. Ilman universaalia tuomaria – kutsui sitä sitten karmaksi tai Jumalaksi – moraalikäsitys, jota vastaan tunnustaa rikkovansa jatkuvasti, on mieletön.  Täten siinä, missä kyseessä on vaikkapa kristityn näkökulmasta erottamaton osa todellisuutta, on vaikkapa nimimerkki Tiedemiehen kielellä kyseessä vain ”läppä”.

Ongelmaksi nousee myös se, että absoluuttinen moraali poissulkee relatiivisen: kun ihmisellä ei ole tuomiovaltaa, ei tällä ole myöskään oikeutta valita sääntöjä.  Tällöin se, mikä on oikein, ei ole kenenkään ihmisen päätettävissä – näiden lukumäärästä riippumatta.  Tästä seuraa, että arvokeskustelu ihmisen kanssa, joka uskoo absoluuttiseen moraaliin, on umpikuja jokaiselle, joka ei sellaiseen usko.  Tosin jälkimmäisille mikä tahansa arvokeskustelu on looginen umpikuja.

Elinvoima

Jokaisen rappeutuvan kulttuurin tunnusmerkki on ollut loputon (arvo)keskustelu.  Keskustelu syö kaiken sen energian, mikä tulisi kanavoida oman kelpoisuuden ylläpitoon.  Historiaan perehtyminen paljastaa tämän selvästi ja vastaansanomattomasti.  Skeptiset tahot voivat kysyä itseltään, milloin vaikkapa Ateena ja Rooma olivat intellektualeimmillaan ja mistä lähtien länsimaalaisten vaikutusvalta maailmassa alkoi laskea.

Ihminen voi toimia nopeasti vain niiden arvojen pohjalta, jotka ovat olleet hänelle itsestäänselviä pitkän aikaa - tie kognitiosta selkärankaan on pitkä.  Elämässä on tilanteita, joissa elämän ja kuoleman ratkaisee kyky toimia epäröimättä, eivätkä nämä tilanteet rajoitu yksilön kokemuksiin, vaan pätevät myös sivilisaation tasolla.

Epäröinnin synnyttämästä rappeutuvasta, epävarmasta ja puolustuskannalle jääneestä häviäjästä voi tulla voittaja valitsemalla tiensä ja omistautumalla jumalalleen.  Mitä pidempään on omistautunut ja mitä paremman suunnan valinnut, sitä voimakkaammaksi kasvaa.  Voimakkaimmat voittavat kuollessaankin, kuten herransa.  Katse on pidettävä pallossa: ihminen tai yhteiskunta, joka ryhtyy ottamaan oppitunteja häviäjiltä, opettaa itsensä häviämään.

Tässä on diversiteetin ja eklektismin heikkous: riippumatta siitä, onko vierailla aineksilla jotain positiivista tarjottavana, niistä ei ole mahdollista omaksua pelkkää positiivista ja karsia negatiivinen pois - ihmiset saati kulttuurit eivät ole rusinapullia, joiden sattumat voi keräillä yksi kerrallaan pois.  Kun on valmis sotkemaan arvomaailmansa antamalla pikkusormen perkeleelle, tarkoittaa niin kutsuttu järkiratkaisu itsensä heikentämistä, epävarmuustekijöiden ja tehottomuuden lisäämistä.

Ajatus ei koskaan vastaa tekoa eikä ideologia käytäntöä, kuulostivat ensimmäiset miten hyvältä tahansa.  Voimakkaaksi kasvaa kokemuksen kautta, ei järkeilemällä.  Sankarista ei tule sankari ennen seikkailua ja vaikeuksien konkreettista voittamista.  Kuvitelma oikotiestä onneen synnyttää käytännössä lohikäärmeen, velhon tai tyrannin: heikkouksilleen sokean hirviön, joka aiheuttaa niihin sortumalla mittaamatonta tuhoa ja kärsimystä.

Ajatukset, ideologiat ja teoriat, tarjoavat parhaimmillaankin epätäydellisiä ja tulkinnanvaraisia kuvauksia todellisuuden luonteesta.  On vain yksi taho, jonka sana vastaa todellisuutta, ja sen tahon sana synnytti todellisuuden.  Meidän muiden kohdalla jokainen teko painaa enemmän kuin tuhat sanaa niin hyvässä kuin pahassa.

Radikaali, idealisti, skeptikko ja teoreetikko on rappion luoja ja epävarmuuden siittäjä.  Viisas valitsee sankarikseen sen, jonka sankaruus näkyy muuallakin kuin pilvilinnoissa tai niiden alas repimisessä.

Elinvoimaltaan intellektuaalit - eli käytännön ulkopuolta painottavat tahot - ovat enää hiipuvaa hiillosta.  Mitä syvemmälle yhteiskunnan arvot on sisäistetty ja mitä voimakkaammat ne ovat, sitä suurempi on sen elinvoiman roihu.

Linkkipostaus V

Juutuin kevytmieliseen sanailuun Nihilistin päiväkirjan puolella, mistä syystä oman blogini puolella on ollut hiljaista.  Tässä kuitenkin vähän mielenkiintoisia englanninkielisiä kirjoituksia.

Citizen Renegade: American Hero
Forest Poetry: Reason and transcendence
In Mala Fide: Notes from the underground mall 
Joseph Dantes: Decadence and what we can do about it (city on a hill)
The Spearhead: Zeta Game - Hypergamy Crossroads
Vox Popoli: The amoral essence of atheism 

Jk.  Olenko muuten ainoa, vai onko blogger ryhtynyt viime aikoina yleisestikin paljon epävakaammaksi alustaksi kuin esimerkiksi kuukausi sitten?

Kummallinen päätelmä

Eräs mieltäni askarruttava virhepäätelmä, johon olen törmännyt viimeksi lukemissani nettikeskusteluissa kerran toisensa jälkeen, on seuraava:

Ateismi pakottaa käyttämään järkeä ja tekee ihmisestä rationaalisen.  Toisinaan tästä näkee myös versiota rationaalisuus ja järjenkäyttö tekee ihmisestä ateistin.

Ei ateismilla ole mitään tuollaista sisältöä.  Ateismin ainoa sisältö on uskomus siitä, ettei jumalia ole - ainoa sisältö, mitä sillä itsessään on, ei ole millään muotoa rationaalinen.  Täten uskomus, jonka mukaan ateismi tekee ihmisestä rationaalisen, vastuullisen, järkeä käyttävän tai ihan mitä tahansa muuta, on silkka uskomus vailla mitään välitöntä yhteyttä kyseiseen käsitteeseen.

Käsitys siitä, että ateismi tekisi ihmisestä rationaalisen, on sikäli hyvin huvittava, että kyseinen uskomus perustuu silkkaan taikauskoon osoittaen sillä olevansa sisäisessä ristiriidassa.  Sama koskee käsitystä siitä, että rationaalisuus jotenkin johtaisi ateismiin.

Mielenkiintoista myös on, että kyseiset uskomukset ovat osoittaneet pysyvänsä voimassa riippumatta siitä, montako kertaa ne on todistettu rationaalisin perustein virheellisiksi.  Tämä johtunee siitä, että kyseisiä uskomuksia käytetään oikeutuksena ylimieliseen suhtautumiseen ja ovat lähtöisin emotionaalisesta tarpeesta, eivät järjen käytöstä.  Koska niitä ei ole järkiperusteilla muodostettu, ei niitä niillä myöskään kaadeta.  Ulkopuoliselle ei tietenkään tuota mitään hankaluuksia todeta keisarin rehvastelevan kelteisillään.

Sattuma, aukkojen jumala

Tulin tässä tarkastelleeksi sattuman käsitettä, joka siis tarkoittaa tapahtumaa, jolle ei ole selvitettävissä olevaa syytä.  Jotkut kutsuvat sattumaksi kaikkea, mille ei olla vielä selvitetty syytä - se on heille "aukkojen jumala", ja sellaisessa merkityksessä he usein kuvittelevat uskovien uskovan omaansa.  Erotan siksi toisistaan sattumaan uskovat ja jumaliin uskovat, että en tiedä jälkimmäisten uskovan sattumiin, tai siis tapahtumiin ilman syytä.  Syytä ei ehkä tunneta, eikä sitä ehkä voida selvittää, sen voivat teistitkin myöntää, mutta eivät sitä, etteikö sitä olisi.

Kyseessä on siis usko siihen, että jotkut asiat "vain tapahtuvat", kuten moni sattumaan uskova ilmaisee maailman ja elämän synnyn (esimerkkinä Richard Dawkins Itsekkäässä geenissään).

Hartaimmat sattumauskovaiset uskovat hallitsevansa maailmaa itse keksimillään todennäköisyyksillä, ja arvioivat vaikkapa tapahtuman X todennäköisyydeksi 1:10.  Jos tapahtuma X käy toteen, hän pitää sitä ällistyttävänä sattumana tai uskoo arvioineensa todennäköisyyden väärin.  Missään vaiheessa hänellä ei käy mielessä, että tapahtuma X ei olisi voinut jäädä toteutumatta, kuten jumaluskoiset uskovat.  He todella uskovat sattuman ja todennäköisyyksien hallitsevan maailmaa.

Abstrakti ja teoreettinen hahmotuskyky eivät kuitenkaan muokkaa maailmaa, vaan ovat pelkästään puutteellinen väline sen hahmottamiseen.  Mitään ei tiedetä tapahtuvan ilman syytä, sen sijaan meillä on loputtomasti todistusmateriaalia sen puolesta, että tapahtumille on syy, joten yksinkertaisin käsillä olevan aineiston huomioon ottava päätelmä on, että sattumaa ei ole olemassa.  Tämä on siksi hauska ajatusleikki, että se kulkee tismalleen samalla tavalla, jolla ateistit usein uskovat selittävänsä, ettei Jumalaa ole olemassa.

Totta kai kaikki ihmiset, myös uskovat, punnitsevat todennäköisyyksiä, mutta todellisuudessa he punnitsevat vain janalla en usko voivan tapahtua-ei varmaankaan tapahdu-varmaankin tapahtuu-en usko että voi jäädä tapahtumatta, eikä läheskään aina punnitsemiselle ole mitään muuta perustetta kuin perstuntuma.  Itse keksittyjen lukujen sekoittaminen noihin ainoastaan antaa vaikutelman siitä, että käsitys on jokin muu kuin yksi noista.  Täten ateistien usein toistama väite "todennäköisyys jumalalle on niin pieni, etten voi uskoa siihen" ei tarkoita mitään muuta kuin että ei pidä sitä mahdollisena - eikä sitä, mistä kyseisen todennäköisyyden on kaivanut, pysty mitenkään osoittamaan.  Se on vedetty hatusta, mutta silti sattumauskovainen uskoo sen totuudenmukaisuuteen siitä huolimatta.

Kuten taannoin kirjoitin, läheskään kaikki jumalkäsitteet eivät ole persoonallisia eivätkä kaikki uskovaiset usko olevansa uskovaisia.  Onko sattumausko siis alkeellista, persoonatonta teismiä, jossa jumaluuden nimi on sattuma?  Minusta näyttää siltä.

H. P. Lovecraft antoi sattumana tunnetulle mielettömälle kosmiselle kaaokselle, "ylijumalalleen", nimeksi Azathoth.

Antikristillisiä projektioita

Luettuani itseäni viisaamman ihmisen kirjoittamaa kirjaa, tulin löytäneeksi siitä havainnon, jonka mukaan kristinuskoa vastustavilla ihmisillä on taipumus projisoida siihen kaikki paheensa.  Luettelen liudan esimerkkejä, ja ne herättävät monissa varmasti pahennusta, vähintään henkilöön käyvän luonteensa, mutta myös osuvuutensa takia.

Ihminen, joka syyttää kristinuskoa julmuudesta, on tavanomaisesti ihminen, joka ei tunne armoa eikä osaa antaa anteeksi.

Ihminen, joka syyttää kristinuskoa pehmoudesta, tapaa olla ihminen, jolla ei ole rohkeutta asettua itse mitään vääryyttä vastaan.

Ihminen, joka syyttää kristinuskoa kristinuskoa elämän vieroksumisesta, tapaa kannattaa kuolemanrangaistusta, abortteja, eutanasiaa ja oikeutta itsemurhaan.  Sellaisen ihmisen mielestä ihmisillä ei ole myöskään mitään velvollisuutta pyrkiä tekemään lapsia.

Ihminen, joka syyttää kristinuskoa elämäfetisismistä, ei missään tilanteessa, jossa uskoisi voivansa sen välttää, asettaisi omaansa alttiiksi.

Ihminen, joka syyttää kristinuskoa moraalittomuudesta, ei kykene kuvailemaan moraalia, jota voisi rehellisesti sanoa seuraavansa.

Ihminen, joka syyttää kristittyjä yhden totuuden palvomisesta, ei pysty kyseenalaistamaan käsitystään, jonka mukaan kristinusko ei ole totta.

Ihminen, joka pitää kristinuskoa tietämättömien uskontona, ei halua tietää siitä mitään.

Ihminen, joka pitää kristittyjä vastuuttomina, tekee parhaansa vaietakseen erheensä ja väärintekonsa kuoliaaksi eikä oma-aloitteisesti myönnä niitä.

Minä olen joskus esittänyt kaikki nuo syytökset, ja kaikki niistä tehdyt päätelmät ovat myös osuneet minuun - en tosin usko, että olisin tuolloin pystynyt mitenkään myöntämään kyseistä tosiasiaa ääneen.  Itsekritiikki ei kuitenkaan ole havainnon ydin, vaan se, että antikristillisyys usein sikiää niistä omista paheista, joilta haluaa silmänsä ummistaa.  Antikristillisiksi tullaan teini-iässä, teini-ikäisten syistä.  Siinä, missä moni tietää kyllä, että ei tehnyt teini-iässä montakaan kovinkaan viisasta ratkaisua saati oikeista syistä, on tämä yksi sellainen, jota on jostain syystä hyvin vaikea tunnustaa.

Rationaaliseen keskusteluun lähteminen tällaisten ihmisten kanssa on siksi umpikuja (vaikka voikin olla hauskaa), että vaikka rationaaliset perusteet syytöksille näyttäisi miten huteriksi ja vuotaviksi hyvänsä, esitetty kanta ei muutu, koska sille on perusteen ulkopuolinen henkilökohtainen tarve.  Niin kauan kuin tarve on olemassa, uskotaan sille olevan oikeutus, ja sellainen etsitään miten kaukaa tahansa.  Jonkun muun täytyy kantaa se synti, johon omat voimat ja rehellisyys riitä, ja se joku on se, joka omasta tahdostaan otti ne kantaakseen.

Linkit, loppumaton luonnonvara

Lukeminen on hyväksi.  Suosittelen myös kirjoja.

Suomeksi:
Henry Laasanen: Miehet ovat parempia johtajia
Middlebeercommando: Elämän tosiasioita, osa 2
Palaneen käryä: Kristityt ja Israelit
Takkirauta: Tiedefetisismi
Tapio Tuuri: Miehen osasta

Englanniksi:
Citizen Renegade: Then And Now, Part Two
In Mala Fide: Just another freak in the freak democracy, You now have the right to get laid
The Spearhead: Does This Dress Make My Ass Look Fat?
Thursday: Some Guys Really Do Just Hate Chicks
Vox Popoli: TARP rape, Bitch school

Kollektiivi-identiteetti

Keskusteluja helposti häiritsevä ja itse asiassa usein ne alkuunsa lopettava tekijä on identifioituminen kollektiiviin. Tällä tarkoitan sitä, että ihminen, joka lukee itsensä jonkin porukan jäseneksi, ei pysty osallistumaan kyseistä porukkaa koskevaan keskusteluun ottamatta aivan kaikkea henkilökohtaisesti.  Tilanne, jossa ihminen pystyy keskustelemaan ja tarvittaessa arvostelemaan kyseistä porukkaa tyypillisine käyttäytymismalleineen ja niin edelleen, ymmärtäen, että yleistysten porukasta X ei tarvitse kertoa hänestä mitään henkilönä, on minusta erinomainen, mutta (ainakin) tätä nykyä hirmuisen harvinainen.

Nykyisin ihmiset pystyvät keskustelemaan ainoastaan sellaisista identifioitavista ryhmistä, joiden yksikään jäsen ei ole paikalla.  Itse asiassa välttämättä eivät silloinkaan, sillä nykyään maailmasta löytyy myös valtavasti ihmisiä, jotka ovat äärimmäisen kärkkäitä ottamaan kaiken sanotun henkilökohtaisesti jonkun toisen puolesta.

Minä muistelen tällaista (usein onnistuvaa) yritystä tappaa keskustelu joskus nimitetyn kukkahattutäteilyksi, mutta se ei enää rajoitu täti-ihmisiin, vaikka oman kokemukseni mukaan ilmeneekin paljon useammin naisissa kuin miehissä.  On paljon helpompi saada sanottua "mies haluaa kaikki naiset itselleen" kuin "nainen haluaa aina parhaan miehen, kuka se hänestä milloinkin on", ilman, että kukaan ottaa itseensä, vaikka sukupuolta koskeva yleistys on molempien sukupuolten kohdalla yhtä osuva.  Olen kuitenkin havaitsevinani myös lihaasyövien heteromiesten ottavan kiihtyvää tahtia uhridiskurssin omakseen, kaiketi siksi, että havaitsee sen tuottavan nykyisessä yhteiskunnassa tuloksia.

Avoimia, rehellisiä ja suorapuheisia keskusteluja kykenee nykyään käymään lähinnä kaveriporukassa, jossa luottamus on sen verran korkealla ja piiri sen verran suljettu, ettei tarvitse saavuttaa tai esittää kenellekään mitään.

Yksilön kokemus siitä, että kaikki kollektiivista sanotut asiat suunnataan häneen henkilönä, kertoo karua kieltään täydellisestä luottamuksen puutteesta kanssakeskustelijoihin.  Ilmiö on ainainen riesa niin miesten ja naisten eroja käsiteltäessä, maahanmuutto- kuin uskontokeskusteluissakin, vaikka keskusteluun kyvyttömät, kaiken henkilökohtaisesti ottavat ja vain oman mielipiteensä sallivat kukkahatut yrittävätkin väittää vain kaipaavansa keskusteluun jotain tasoa.  Se taso vain tarkoittaa sitä, että vain he viiteryhmineen saavat ilmaista asiansa.

Hommassa vaan on se vika, että kun keskustella ei voi, niin sitten tapellaan tai ei olla missään väleissä.  Teoriassa ihmiset tykkäävät keskustella, mutta eivät siihen käytännössä pysty, vaan syntyy konflikti.

Sitä on diversiteetti pähkinänkuoressa.

Ylpeyden ja moraalin suhteesta

Itse rakennetuissa moraaleissa tapaa olla sellainen erittäin vaarallinen piirre, että ihminen harvoin tekee moraalistaan sellaisen, jota vastaan rikkoo, vaan järkeilee kaikki toimensa oikeutetuiksi.  Ja kun ihminen elää moraalikoodiston mukaan, jota hän ei riko, hänellä ei ole jatkuvaa muistutusta erehtyväisyydestään eikä täten mitään varsinaista jarrua estämään ihmistä sekä ylpistymästä että sokeutumasta taipumuksilleen tehdä virheitä ja pahaa.

Aikoinani pidin kristinuskon ehkä ärsyttävimpänä piirteenä sitä, että sen mukaan jokainen ihminen oli syntinen ja langennut.  Se ei ärsyttänyt minua sen takia, että se oli käytännössä totta, vaan siksi, että teorian tasolla se loukkasi älyäni: ei tuottanut mitään hankaluuksia kuvitella täysin hyveellistä ihmistä ja ajatella sitten, että onpas ääliömäinen väite.  Asiasta tuli helpompi hyväksyä kun tajusi, että on helppo kuvitella vaikkapa virheetön kitaransoittaja, mutta on ihan toinen juttu todella olla sellainen.  Siinä on yksi hyvä syy olla uppoutumatta pelkän pohdiskelun maailmaan ja järkensä varaan: harvalla, jonka pää on pilvissä, on jalat maassa.  Samasta syystä uskon oikeasti viisaiden olevan aina ensisijaisesti jotain muuta kuin filosofeja.

Paremmaksi ihmiseksi, niin moraalisesti kuin taidollisestikin, kysyy nöyryyttä.  Tästä syystä ihminen tarvitsee jatkuvan muistutuksen vajavaisuudestaan - niin epämukava kuin ajatus onkin - voidakseen pitää ylpeyden ja sen mukana mieleen leiriytyvät peikot loitolla.  Tämä on taistelua omaa luontoa vastaan, sillä ajatus siitä, ettei ole tarpeeksi hyvä, tuottaa toisinaan tietyssä määrin mielipahaa (pahimmillaan se lamauttaa kokijansa, jos tämä unohtaa suhtautua nöyryydellä myös epätäydellisyyteensä).  Ylpeyden eteen ei tarvitse tehdä mitään ja sen palkinto on tunne itsessään.  Nöyryyden palkkiot ovat suuremmat ja laajemmat, mutta ne ovat kaikki epäsuoria ja kysyvät kärsivällisyyttä ja töitä.

Nöyryys on siis erinomaisen sosiaalinen kokemus, siinä missä ylpeys erinomaisen antisosiaalinen.  Kestävän ja hyvä moraalikoodin tulee siis ruokkia nöyryyttä - johon ihmisellä ei ole luontaista taipumusta - ja viedä mahdollisimman tehokkaasti pohjaa ylpeydeltä - johon taipumus puolestaan löytyy.  Tehokas tapa tähän on tieto siitä, että rikkoo moraalia vastaan tietoisesti ja tarkoituksella, eikä voi oikeuttaa sitä millään tai siirtää vastuutaan valinnoistaan millekään tai kenellekään.

En ole koskaan tavannut ainuttakaan nöyrää sekulaarin moraalin kannattajaa saati kuullut sellaisesta.  Siitäkään huolimatta, että moni jälkikristillinen sekularisti on nöyryydestä paljon puhunut.  Ehkä siksi yleisin vastaan tullut argumentti uskovaisten moraalittomuuden puolesta lieneekin se, etteivät uskovat edes pysty elämään uskontonsa moraalin mukaan.

Ajatuksia moraaleista

Absoluuttisessa moraalissa on sellainen itseäni viehättävä piirre, että siihen voi luottaa.  Vähemmän absoluuttisessa moraalissa kun on sellainen ikävä piirre, että kukin määrittelee sen itse henkilökohtaisten mieltymystensä pohjalta eikä mitään syytä olettaa, että toisen käsitys tästä olisi sama kuin oma, ole.  Toisin ilmaisten: kun yksilöt päättävät itse oman moraalinsa, mitään moraalia ei ole.  Voi tietenkin olla laki, mutta jos riittävää väkivaltaa käyttävää tahoa sitä ylläpitämään ei ole, ei yksilöllä ole mitään kummempaa syytä noudattaa sitä silloin kun ei huvita.  Jokainen voi todeta tämän henkilökohtaisesta elämästään kertaamalla mielessään vaikkapa tilanteita, joissa on kävellyt päin punaisia.

Absoluuttisessa moraalissa on myös sellainen piirre, että se ei voi olla ihmisestä lähtöisin.  Jos se on, kyseessä on vain mielipide, mikä johtaa taas ennen pitkää relativismiin.  Absoluuttisen moraalin täytyy siis tulla joltain ihmisyksilöä korkeammalta taholta.  Minä keksin tietyllä tavalla sellaisiksi miellettäviä tahoja kolme: luonnon, deemoksen ja jumaluuden.

Luonto moraalin asettajana on sellainen, että mitä tahansa, mihin pystyy, voi tehdä.  Ainoa asia, mikä asettaa rajoitteita, ovat omat rahkeet.  Ei ole sääntöjä tai esteitä itsen toteuttamiselle.  Koska tämä pätee kaikkiin muihinkin, on kyseessä erittäin epävakaa might is right -kamppailu, joka tuppaa muuttumaan ajan kanssa heimomoraaliksi.

Kansa eli heimo moraalin päättäjänä puolestaan on taho, joka kyllä asettaa moraalin, mutta kyseinen moraali on sisällöltään aivan mitä tahansa heimon jäsenistö tai päättävä elimistö kulloinkin katsoo asiakseen olla.  Se on epävakaa, edellyttää konformismia ja uhrauksia eteensä, minkä lisäksi se on parhaimmillaankin vain niin hyvä kuin alin yhteinen nimittäjä sallii sen kulloinkin olevan.  Tämä moraali rakentuu ympäristön kuvan itsestä varaan, ja synnyttää tavan mukaan joko kunnia- tai häpeäkulttuurin, joissa kummassa tahansa mitä tahansa sopii tehdä mutta kiinni ei saa jäädä.  Epävakaana sen vaaroina ovat jatkuva muutos riippumatta muutoksen laadusta ja romahdusvaara moraalin muututtua kulttuurievolutiivisesti kestämättömäksi.

Jumalainen eli absoluuttinen moraali puolestaan on pysyvä.  Sillä on selkeä sisältö, jota ei tavan mukaan pidä ihmisen mennä käpälöimään, koska se on ylempää annettu (ehkä "yliluonnollinen" olisi parempi ilmaus, koska karmalle rakentuva moraali osuu tähän sapluunaan).  Täten se on mikä on ja sellaisena pysyy, rahkeillaan seisten tai kaatuen.  Jumaluutta ei ihminen kykene huijaamaan, joten hänen moraalinsa fokus on omassa toiminnassa ja vähemmän riippuvainen muiden mielipiteistä kuin muissa moraaleissa.  Jumaluudet eivät myöskään ole haavoitettavissa tai tuhottavissa, toisin kuin esimerkiksi maallista valtaa edustavat tahot.  Historiallisesti ja kulttuurievolutiivisesti katsoen absoluuttinen moraali on ollut kaikkia vaihtoehtojaan kestävämpi ja elinvoimaisempi, kestäen usein jopa sivilisaatioiden romahdukset.  Se on paljon vaikeampi tuhota kuin esimerkiksi valtio.

Suurin osa ihmisistä seuraa ymmärtääkseni demoottista moraalia, nojaten auktoriteettihahmojen, median ja yleiseksi mielipiteeksi uskomiinsa käsityksiin moraalin sisällöstä.  Tästä syystä heidän mielestään kaikista asioista ja arvoista pitää voida keskustella ja ne kaikki pitää myös voida kyseenalaistaa, muutenhan niitä koskevia päätöksiä ei voida tehdä.  Tämä on ristiriidassa absoluuttisen moraalikäsityksen kanssa, josta kyllä sinänsä voidaan keskustella, mutta jota ei voi kyseenalaistaa.  Tästä syystä demokratiaa ja jumaluutta seuraavat päätyvät helposti tukkanuottasille keskenään.  He eivät voi joustaa lähestymistavoistaan - he ovat kuin ihmiset, joista toinen kutsuu etsimään tuntematonta tietoa, kun taas toinen tahtoo perehtyä omaksumaan tietoa, jonka kokee jo löytäneensä.  Ensimmäinen pitää jälkimmäisen näkemystä jääräpäisenä ja sulkeutuneena, jälkimmäinen ensimmäistä eksyneenä tuuliviirinä tai ajopuuna vailla ymmärrystä ja suuntaa.

Nationalismin epäonnistuttua länsimaalaiset demokratiat hylkäsivät lojaliteetin - joka on yleensä heimoyhteiskunnan kaikkein tärkein arvo - epäonnistuneena, minkä myötä yleinen arvomaailma on levähtänyt ja alkanut muistuttaa päivä päivältä enemmän ns. luonnollista moraalia eli moraalin puutetta.  Jotkut kutsuvat sitä vapaudeksi, ja se on kyllä vapautta moraalista, mutta ei laeista, ja mitä vähemmän ihmiset saavat moraalista suuntaa käytökselleen, sitä voimakkaampia ja ankarampia lakeja he tarvitsevat tullakseen keskenään toimeen.

Minusta näyttää siltä, että länsimaiset demokratiat hirttävät vapautensa pakottamalla kaikki omantunnonkysymykset juridisiksi.

Kanat ja munat

Yksi kummallisimmista ja samalla yleisimmistä ylpeydenaiheista, mitä olen havainnut nykyajan naisilla itsestään olevan, on oman ilmoituksensa mukaan vittumainen luonne.  En ole tavannut ainuttakaan naista, joka myöntäisi itsellään olevan moisen ja pitäisi sitä omalla kohdallaan negatiivisena luonteenpiirteenä.  En ole myöskään tavannut ainuttakaan miestä, jonka mielestä vittumaisuus olisi yhtään kenessäkään hyvä tai toivottava luonteenpiirre.  Sitä voi sietää tietyissä tilanteissa ja rajoitetuissa erissä, mutta esimerkiksi pitempiaikaiseen parisuhteeseen elämäntapakusipää on täysin kelvoton tapaus.

Samalla tavalla kuin antisosiaalisessa aggressiossa yleensä, myös vittumaisuudessa mennään siitä, missä aita on matalin: ei vaadi kummoistakaan taitoa saati persoonaa olla kusipää.  Sen sijaan vaatii jo jotain olla ihmisiksi eli olla heittäytymättä ovimatoksi vailla selkärankaa tai kykyä puolustautua, tai verbaaliseksi hyökkääjäksi, jonka elämäntehtävä on tehdä lähiympäristön elämästä helvettiä.

Sitä minä en ymmärrä minkä takia tämä ylpeys omasta vittumaisuudesta on nimenomaan naisten oma juttu, mutta koetan pohtia.  Ihan vähän tekemistä asian kanssa on tuskin sillä, että jos mies aukoo päätään, joku tukkii sen lentopallomailalla ennen pitkää.  Tiettyjen tahojen mielestä naista ei puolestaan saa lyödä missään tilanteessa eikä ikinä, joten heillä on carte blanche täysin pidäkkeettömään sadismiin ainakin silloin, kun se kohdistuu miehiin.  Jos mies puolustautuu tai provosoituu, on sekä yhteiskunnan väkivaltakoneisto että valtaosa miehistä välittömästi naisen puolella.  Kuten tästä havaitsemme, vittumaisuus ei ole tällöin(kään) minkäänlainen osoitus luonteen voimasta, vaan pelkkää puolustuskyvyttömäksi tehdyn kiusaamista vain siksi että voi.  Ehkä he kuvittelevat osoittavansa voimakkuutta osoittamalla olevansa tehokkaampia verbaalissa väkivallassa kuin miehet.

Toinen juttu minkä veikkaan vaikuttavan, on se, että he kuvittelevat olevansa hauskoja.  Ihan oikeasti.  Kukaan ei ole ymmärtänyt tai uskaltanut kertoa näille, että jatkuva solvaaminen rumentaa kauniinkin pärstän ennen pitkää.  Ilmeisen moni suhteellisen hyvän näköinen mimmi kuvittelee tietynsorttisen suosionsa olevan kusipäisyytensä eikä esimerkiksi vetävän ulkonäkönsä - jolla saa tänä päivänä ainakin niiltä miehiltä, jotka eivät ole jatkuvasti nälvinnän kohteina, lähestulkoon mitä tahansa anteeksi - ansiota.  Jotkut esittävät nauravansa myötä ollakseen päätymättä uhriksi, muut sadistit tekevät niin oikeastikin, ja loput vain ihmettelevät, että missä ihmeen pellossa tuo täysi-ikäiseksi asti ikääntynyt on kasvatettu.

Nämä vittumaiset ämmät epäonnistuvat ihmissuhteissaan aina, ajaen käyttäytymisellään varsin nopeasti miehen kuin miehen joko tavalla tai toisella pois luotaan tai väkivaltaan.  He eivät ymmärrä, mistä se johtuu, vaan syyttävät miehiä ja sattumaa.  He eivät ota vastuuta käyttäytymisestään, jollaista eivät itse sietäisi hetkeäkään.  Heidän mielestään heidän ei tarvitse sopeutua maailmaan, vaan maailman täytyy sopeutua heihin.

No, saahan sitä odottaa.

Miltä nyt tuntuu?

Tässä sitä ihmettelee miten pitkään voi yhdellä kertaa putkeen ihminen olla liekeissä.

Eilen vatsaperhostelin kovasti ja hartaasti ennen lähtöä, naukkasin paukun viskiä ja lähdin sitten reissuun kohti kirkkoa ja jännähöpötin koko matkan puutaheinää. Paikalla oli sen verran vieraita, ettei ehtinyt jännittää lainkaan, mutta kun päätyi sakastiin odottelemaan morsianta, olin taas ihan jäässä. Päästiin sitten aloittamaan seremoniat, ja oli hurjan herkkää ja kaunista, ja taisi sydän jättää toista kertaa lyönnin väliin rakkaimpani nähdessäni.

Muistettiin sanoa oikeat sanat, vaikka piti välillä muistaa erikseen hengittää. Ulos kuplasateeseen, riemuun ja rollssiin.

Vaaleanpunainen pantteri kuskasi meidät sitten hääpaikalle, jossa tuli käteltyä ja syötettyä kaikki ihmiset ökytäyteen. Sitten oli puheiden vuoro, omanikin sain pidettyä ja ihmisiä itketettyä. Luulisin taas, että positiivisessa mielessä, tosin minulla on taipumus tulkita tilanteita edukseni. Herkistyin vähän sen lopussa itsekin, mutta enpä itkenyt kuin bitch niinku isoveljeni (joka oli bestman). Vasta tässä vaiheessa tuntui siltä, että okei, nyt on kaikki mennyt täydellisesti eikä tarvii enää jännittää. Tuli paljon puheita, kahdeksan ihmistä puhui, ja se oli hienoa.

Hääkaakku leikattiin ja minä stomppasin maata ekana. Luulin kyllä ihan siihen hetkeen asti, että pitää talloa toisen varpaille, mutta sanottuani, että enhän mä edes nää sun jalkoja mua vähän valistettiin. Ei nolottanu. Sitte päästiin surrealistisiin meininkeihin, koska päästettiin meidän kuvaajan mielikuvitus valloilleen ja päädyttiin sekä kiipeilemään puissa, piiloutumaan heinäseipäiden sekaan ja kömmittyä puun sisään. Hääkuvista taitaa tulla vähän erilaiset, mutta upeat kuitennii.

Tän jälkeen sitte tanssattiin ja iloittiin ja ilta alkoi olla sen verran pitkällä että puolenyön tienoilla lähdettiin tuoreen rouva Tupliksen kera vankilaan viettämään hääyötä, ja se oli sen pituinen se. Aamulla syötiin hyvät aamiaiset, käytiin saunassa ja mehusteltiin oloja mitä kyllä tehdään yhä.

Mun sydän on täynnä rakkautta ja se huutaa päästä jaetuksi joten olkaatten hyvä kaikille jotka jaksaa lukea.

Valhe

Luin, kuten toisinaan tapaan tehdä, jo lähtökohtaisesti umpikujaan tuomittua keskustelua. Vastaan tuli lause: "Pohjimmiltaan ateistin ja uskovan ero on se, että ateisti ei palvo mitään ihmisen keksimää."

Niinkö?

Olen tavannut henkilökohtaisesti (tai verkon välityksellä) ateisteja, jotka palvovat mm. käsitystään yhdestä tai useammasta seuraavasta: kommunismi, edistys, demokratia, vapaus, Charles Darwin, Platon, tiede, ilmastonmuutosliike, Richard Dawkins, Christopher Hitchens, Pentti Linkola, ihmisjärki, agnostisismi, ateismi, materia, nautinnot, peilikuva, filosofia, psykologia, monikulttuurisuus.

Luonnollisesti on pidettävä mielessä, että nämä ateistit eivät todella palvo kyseisiä asioita sellaisina kuin ne ovat, vaan mielikuviaan niistä. Tässä suhteessa he tuskin eroavat mitenkään jumalten palvojista.

Kun otetaan huomioon, että alussa esitetty ja mielestäni törkeän valheellinen lause tuli ainakin viittä edellämainittua palvovan (ja fanaatikon raivolla puolustavan) ateistin suusta, joten saattaa olla, että hän ja minä tulkitsemme palvomisen hivenen eri tavalla. Ehkä hänen mielestään jumaluudet ovat palvomisen ainoa mahdollinen kohde - tällöin hän on oikeassa, mutta samalla valtaosa konteksteista, joissa olen sanan nähnyt, muuttuvat vääriksi. Jos puolestaan tarkoitetaan vaikkapa totaalista asialle omistautumista ja kaiken siitä poikkeavan aktiivista vastustamista, alan jo olla vahvemmilla vesillä.

Minä en pysty ymmärtämään mitä päänupin sisäistä eroa on vaikkapa Jumalan palvonnalla verrattuna johonkin ilmastonmuutospalvontaan. Molempien asettamia dogmeja pyritään seuraamaan ja asiaa ajamaan, molempia puolustetaan tarpeelliseksi katsotuin tavoin ja keinoin ulkoisilta vihollisilta, molemmat ovat palvojan elämän tärkeimpiä asioita ja niin edelleen.

Minusta näyttää siltä, että hyvin harva ateistiksi itseään kutsuva on ihminen, joka ei palvo mitään ihmisen keksimää - päinvastoin: sille, montako ihmisen keksimää asiaa ateisti voi palvoa, ei näy olevan mitään rajaa eikä määrää. Sen sijaan vain uskova ihminen voi palvoa jotain, mitä ei tiedä varmasti ihmisen keksimäksi.

On tietty niitäkin ateisteja, joita eivät uskomiset ja palvonnan kohteet kiinnosta. Heitä ei löydä keskustelemasta uskonnoista.

Kumma juttu

Olen tässä sivusilmällä seurannut erästä keskustelua, ja pistänyt siinä merkille kummastuttavan ilmiön erään keskustelijan kohdalla.  Tarkemmin ajatellen kyseinen ilmiö ei ole mitenkään harvinainen, vaan ilmenee lähestulkoon kaikissa keskusteluissa, jotka eivät etene mihinkään.  Se johtaa olkiukkoja vastaan painiskeluun ja vähintään yhden osapuolen tuskastumiseen siihen, että toinen ei vaikuta millään muotoa hahmottavan sanottua.

Ilmiö on se, että keskustelija pystyy näkemään omassa kannassaan myös vähän joustoa ja harmaan sävyjä, mutta ei pysty mitenkään kuvittelemaan kenenkään omastaan eriävän näkemyksen olevan mitään muuta kuin sataprosenttisen joustamaton ja ehdoton.  Tällä tavoin keskustelevan ihmisen kanssa yritys saavuttaa yhteisymmärrys on niin vaikeaa ja tuskaista, että yleensä ottaen taitaa olla parempi idea jättää sikseen kuin yrittää vääntää samaa asiaa kymmeniä kertoja rautalangasta.

Se minua erikseen kummastuttaa, että tällaista "vastapuoleni on ehdoton ja joustamaton fundamentalistirobotti" -olkiukkoa vastaan painiskelevan ihmisen tunnistaa kaikkein helpoiten siitä, että hän itse kokee ja kertoo olevansa joustava ja kohtuullinen (muiden kokemus samasta henkilöstä ei vastaa yleensä tätä kuvaa).  Lieneekö kyseessä jokin projektio, jonka mukaan asiasta eri mieltä itsen kanssa olevan on pakko olla jonkinlainen peilikuva omasta kohtuullisuudesta eli kohtuuton jäärä.

Sitten taas herää kysymys, missä määrin on "kohtuullista" ja kykyä nähdä harmaan sävyjä on pitää kaikkia muita kohtuuttomina jäärinä.  Minusta vaikuttaa siltä, niiden ihmisten, joiden täytyy erikseen kertoa olevansa jonkinlaisia, kuten vaikkapa kohtuullisia, rentoja, suvaitsevaisia ja kohteliaita, ovat kaikkea muuta paitsi sitä.

Ominaisuus, joka on kaikille ilmeistä, ei ole ominaisuus, jota tarvitsee erikseen mainostaa.

Linkit ratsastavat jälleen

Taas olen onnistunut löytämään erinomaisen luettavaa materiaalia, jota en millään malta jättää linkkaamatta:

Suomeksi
Jaska Brown: Ehdoton EI negatiivisuudelle
Middlebeercommando: Elämän tosiasioita, osa 1.
Takkirauta: Kun meritokratia muuttuu kroniokratiaksi
Pauli Vahtera: Vahva vastaus yhteiskunnalta suvaitsemattomille

Englanniksi
Aretae: Taboo: Violence
Citizen Renegade: Is It Time To Rethink Democracy?
Martin Regnen: Diversity or deception?
The Spearhead: Women: Civilization's Center of Gravity, End Game - The Beginning
Vox Day: Why scientific evidence is less valid in law, Science vs. religion: a bet

Pyhät sukupuoliroolit

Kaikki varmaankin tietävät, että sukupuoli itsessään ei ole mikään ansio.  Miehet biologisena sukupuolena eivät ole mitenkään erityisen ihailtavia, hyviä tai tuottavia, kuten eivät naisetkaan.  Vailla kummempaa suuntaa elämälleen he ovat lähinnä kuluttajia, jotka elävät toteuttaakseen mielihalujaan.  Sellaisten ihmisten elämisen tulokset tapaavat olla niihin johtaneiden valintojen näköisiä: lyhytnäköisiä, itsekeskeisiä ja onttoja.  Niille on kuitenkin vaihtoehto, joka on niin valtavan paljon vaihtoehtojaan parempi, että se on edelleen pyhä jokaisessa elinvoimaisessa yhteiskunnassa.

Kyseinen vaihtoehto kulkee nimellä avioliitto.  Sen puitteissa mies ottaa isän ja nainen äidin roolin, ja nämä puolestaan ovat ainoa tapa synnyttää ja kasvattaa uutta elämää, joka jää elämään heidän kuoltuaan.  Yhteiskunnalla on täysi syy nostaa tämä parisuhde- ja perhemuoto yli kaikkien muiden, sillä se tuottaa kaikista vaihtoehdoista kaikkein parhaat tulokset.

Ottaessaan vastaan isän roolin mies luopuu itselleen ja haluilleen elämisestä, asettaen sekä vaimonsa että lastensa edun omansa edelle.  Isän rooli avioliitossa antaa miehelle motiivin tehdä tämä, sillä se pyrkii varmistamaan, että hän saa seksiä, hänen lapsensa ovat hänen omiaan, ja että hän saa myös kasvattaa näitä.  Ilman avioliittoa lapset ovat yhteiskunnassa käytännössä naisen omaisuutta eikä isällä ole näihin mitään oikeuksia.  Se kuitenkin kysyy paljon: mies joutuu opettelemaan johtajuutta, vastuunkantoa, impulssiensa hallitsemista ja uhrautuvaisuutta.

Ottaessaan vastaan äidin roolin nainen luopuu itselleen ja haluilleen elämisestä, asettaen sekä miehensä että lastensa edun omansa edelle.  Äidin rooli avioliitossa antaa naiselle sekä miehen taloudelliset resurssit että suojelijan, tukipilarin ja kasvatuskumppanin.  Ilman avioliittoa nainen on lapsineen yksin, turvaton ja jos ei nyt suoranaisessa resurssien puutteessa niin ainakin niillä rajoilla.  Se kuitenkin kysyy paljon: nainen joutuu opettelemaan huolehtivaisuutta, vaatimattomuutta, itsestään huolehtimista ja avuliaisuutta.

Perinteinen avioliittoinstituutio minimoi ilman jäävien ja vailla suuntaa olevien miesten määrän yhteiskunnassa.  Tämä tarkoittaa käytännössä valtavasti turvallisempaa, vakaampaa ja vauraampaa yhteiskuntaa kuin vaihtoehtonsa.  Instituutiosta eniten hyötyvä sukupuoli on mies, vaikkei nainenkaan kasvatusvastuun jakajansa, lisääntyvän turvallisuutensa ja vaurautensa ansiosta pakkaselle jää.

Olen kuitenkin puhunut pelkästään aikuisista, ja kaikkein suurimman hyödyn sekä miehen että naisen uhrauksesta, omaksuessaan sukupuoliroolit, jotka avioliitto pyhittää, saavat heidän lapsensa.  Ehjien ja toisiaan täydentävien sukupuoliroolien omaksuminen turvallisessa ydinperheessä antaa lapsille erinomaiset eväät elämään ja maksimoi yhteiskunnan sosiaalisesti toimivan aineksen määrän minimoiden antisosiaalisen.

Myös yhteiskunnan voi huoletta lukea suurimpiin hyötyjiin, sillä ilman äitien ja isien biologista panosta se ei jatku fyysisesti eikä ilman heidän sosiaalista panostaan kulttuurisesti.  Avioliitto on miehen ja naisen liitto, sillä vain mies ja nainen voivat olla äiti ja isä, eikä sitä voi millään sukupuoli- tai lukumääräneutraaliuksilla korvata.  Se ansaitsee erityisaseman, koska länsimaalainen yhteiskunta ja kulttuuri on sille kaiken velkaa.

Kaikki elinvoimaiset uskonnot pyhittävät sukupuoliroolit ja tuottavat elinvoimaisen yhteiskunnan, mutta hyvin harvassa näistä kyseessä on valinta, mistä syystä yhteiskunnan jäsenet eivät ole vapaita rakentamaan mitään uutta.  Rakkaus on mahdollista vain silloin, kun avioliiton pyhittämät roolit otetaan vastaan vapaasta tahdosta.  Hyvettä ei voi pakottaa.