Pages

Oikeassa olemisen hybris

Tutkaillessani kulttuureja havaitsin sellaisen mielenkiintoisen asian, että viime kädessä oikeassa oleminen on täysin yhdentekevää.  Tämä on lopulta varsin viisas huomio, koska ns. perimmäiset totuudet eivät aikuisten oikeasti kiinnosta kuin filosofeja jos heistäkään kaikkia.  Se, mikä kertoo kulttuurin, ryhmittymän tmv. elinvoimaisuudesta, on, missä määrin sen seuraajat toimivat kulttuurin näkökulmasta oikein.

Käytännön tasolla, todellisuudessa, yhteisö ja luottamus syntyvät yhteisistä teoista.  Jos ihmiset tekevät samalla tavalla, mitä väliä sillä on, mitä he sattuvat kulloinkin sillä hetkellä ajattelemaan?  Sanat ovat vain sanoja, teot tekoja, ja jälkimmäisillä yhteisö syntyy, säilyy ja taistelee.  Kun ensimmäiset astuvat etusijalle, yhteisö kuolee.

Asperger-tyyppien hinku olla perustellusti oikeassa ja saada kaikki muut uskomaan sama on ollut klassisesta Kreikasta asti länsimaalaisen kulttuurin ongelma.  Se on toisaalta mahdollistanut luonnontieteiden synnyn, mutta tuhonnut lukuisia yhteisöjä siksi, että se on täysin kelvoton väline ihmistieteisiin.  Ihmiset tarvitsevat syitä vetää yhteen hiileen - kaoottinen yhteisön murskaaminen kyllä sujuu ihan yrittämättäkin.

Kun tarpeeksi pitkälle asioiden tutkailemisessa mennään, ketkään kaksi ihmistä eivät ole samaa mieltä, vaan löytävät jonkin asian, mistä olla täysin eri mieltä, kumpikin omista syistään, ja jos siitä tekee kynnyskysymyksen, voi olla varma siitä, että kykenee olemaan tulematta toimeen kenen kanssa hyvänsä.  Ortodoksia tarkoittaa nimenomaan tätä: minä olen oikeassa, sinä olet väärässä.  Eikä kukaan halua olla väärässä.

Se, mitä kaikki meistä voivat myöntää, on se, että voimme tehdä väärin (ja että olemme usein tehneetkin).

Olennaisinta ihmisten kanssa oltaessa tekemisissä on se, että selvitetään, miten toimitaan oikein - ei sitä, miten ollaan oikeassa.  Tämä selvittää ihmisille sen, ketkä ovat heidän puolellaan, ketkä heitä vastaan, ja ketkä ovat tarpeeksi viisaita keskittymään asioihin, joilla on merkitystä.

Uskovaiset ja ateistit ovat nykyään länsimaissa kovasti tukkanuottasilla, tapellen sanallisesti keskenään siitä, kumpi on oikeassa ja miksi.   Kumpikaan osapuoli ei luovuta eikä kunnioita toista osapuolta, koska on aivan liian ylpeä astuakseen pikkumaisen kinan yläpuolelle.  Ylpeydessä on kyse siitä, että halutaan olla muita parempi, alistaa heidät, osoittaa, että minä olen oikeassa.

Kinaa on surkuhupaisaa seurata ja siihen osallistuminen tuntuu likaiselta: molemmat osapuolet ovat olennaisista asioista, kuten siitä, miten elää oikein, melko pitkälle samaa mieltä.  He voisivat tulla toimeen keskenään, jos haluaisivat.  Ei vaan käy, pitää olla ylpeä ja oikeassa, tehdä käsiteltävästä asiasta tärkeämpi kuin se on ja uhrata pikkumaisuutensa alttarilla kaikki.

Soisin ihmisistä löytyvän enemmän nöyryyden hyvettä ja ymmärrystä valita oikeat taistelut.  Oikeassa olemista käsittelevät riidat ovat hyödyttömiä, tuhoisia ja helppoja.

Kehotan niin itseäni kuin muitakin toimimaan oikein ja jättämään järkensä väärinkäytön vähemmälle.  Miekan lailla sekin on vain väline, eikä se kelpaa kuin joidenkin ongelmien ratkaisuun.

15 kommenttia:

Aava kirjoitti...

Ihmiset tarvitsevat syitä vetää yhteen hiileen.

No juu, mutta ennemminkin ajattelisin niinpäin, että syiden olla puhaltamatta yhteen hiileen tulisivat olla erityisen raskaita ollakseen hyväksyttäviä.

Toisaalta taas minun on hankala samaistua henkilöön, joka tarvitsee yhteisöllisyydelle ja toisten huomioimiselle jonkin muun syyn sen lisäksi, että siitä tulee niin hyvä mieli. Pidän outona, jos ei tule.

Jos ihmiset tekevät samalla tavalla, mitä väliä sillä on, mitä he sattuvat kulloinkin sillä hetkellä ajattelemaan?

Sillä on kuitenkin sitä väliä, että saman teon voi tehdä "rakentavista" tai "lyhytnäköisistä" syistä. Esim. ei kai ole yhdentekevää se, jos joku sisäänkirjautuu johonkin vakaumuksen piiriin (ikäänkuin valitsee eli tekee teon) vain luodakseen itselleen tietyn imagon ihmisten mielissä, verrattuna siihen, että omaksuu jonkin vakaumuksen huolimatta mahdollisesta imagosta, ennakkoluuloista jne. jonka muut ihmiset ovat taipuvaisia muodostamaan kyseisestä valinnasta.

Ensinmainitusta valinnasta tulee todennäköisesti vain hyvin tilapäinen, jälkimmäisestä taas pitkäikäinen, koska tulee valituksi perustein tyyliin huolimatta siitä että.

Ihmisten tekojen irrottaminen syistä, joista ne tehdään, on todella vaarallista ja mielestäni täysin epäkuntoinen lähestymistapa ihmisiin. (Sikäli kun nyt tarkoitit syiden yhdentekevyyttä tuolla, kun mainitsit, että mielestäsi teon aikaiset ajatukset ovat epäolennaisia.)

Kolme kaikkein huonointa syytä (itsenäisinä esiintyessään) tehdä jotain (mitä tahansa) ovat:
- tehdään jotain vain siksi, että muutkin tekevät niin
- tehdään jotain vain siksi, ettei kukaan tee niin
- tehdään jotain vain siksi, että siihen on mahdollisuus.

Ajattelisin niin, että sillä, mitkä syyt tekoon innoittavat, ei välttämättä ole itse teon suorittamisessa ratkaisevaa roolia, mutta siinä, mitä teosta seuraa ja toistuuko se kuinka usein ja millaisena, teon syillä taas on huomattava merkitys.

Ja mitä tulee oikeassa olemiseen, kaikista sitkeintä ylpeyttä ja vastarintaa tunnustaa erehtyneensä tuntuu (ainakin minulla) ilmenevän tilanteissa, joissa on kyse jostain ihmisestä ja siitä, onko hänestä saanut todellisen vai virheellisen vaikutelman tai käsityksen. Mitä läheisempi henkilö, sitä taipuvaisempi on vastustelemaan sen hyväksymistä, ettei ko. henkilö taidakaan toden totta olla sellainen, kuin jollaiseksi hänet on alunperin mieltänyt.

Ja mitä tulee väittelemiseen, paras koskaan käymäni väittely oli oikeastaan yhdessä etsimistä sen sijaan, että kumpikin olisivat julistaneet löytämäänsä totuuttaan ja perille pääsemistään kilpaa tahisemalla.

Kaikista pätevin klisee liittyen mihin tahansa konflikteihin on se, että jos en minä koskaan ole kellekään tunnustanut olleeni väärässä, todennäköisesti kukaan ei ole myöskään tehnyt niin minulle. You reap what you sow on harvinaisen puhkikulunut, mutta kovin sovelluskelpoinen varmaankin mihin tahansa, mihin liittyy ihmisten välistä vastavuoroisuutta.

Josta muistuikin mieleeni, miten jokin aika sitten luin kun eräältä, olikohan kungfutselainen aatemaailmaltaan, kysyttiin mikä yksittäinen sana mielestäsi on paras elämänohje sellaisenaan?. Hän vastasi: vastavuoroisuus.
Nappiin meni.

No jopas taas tuli tästäkin melkoinen flow.

Tuplis kirjoitti...

Vastavuoroisuus kaatuu heti, kun joku tekee ensimmäisen virheen, jota siitä kärsivä osapuoli ei pidä virheenä. Sellaista ei tarvitse inhimillisessä kanssakäynnissä pitkään etsiä (etenkään yhdessä).

Hate the sin, not the sinner, niinku. Tit for tat aikaansaa sen koston kierteen, josta Oresteia-trilogiassa kerrotaan eloisasti.

Aihetta ja erityisesti ennakkoluuloja sivuten tarjoan luettavaa.

Itse olen yhä sitä mieltä, että jos toimii oikein, toimii oikein. Se, mitä päässä sillä hetkellä liikkuu, on täysin merkityksetöntä. Oikea toiminta on tärkeämpää kuin oikea ajattelu, koska viime kädessä ainoastaan sillä on väliä.

Aava kirjoitti...

Vastavuoroisuus kaatuu heti, kun joku tekee ensimmäisen virheen, jota siitä kärsivä osapuoli ei pidä virheenä.

(Äh... Siis mulla alkaa olla todella suuria hankaluuksia tiivistää se, mitä sanottavaa tästäkin aiheesta taas olisi.)

Virheet ovat mielestäni käsitteenä jälkiviisasta hurskastelua. Miten määrittelet virheen? Onko se jotain tahallista arvostelukykynsä sammuttamista, jonka olisi voinut välttää? Valitseeko ihminen tahallaan pieleen siten, että niitä voisi pitää virheenä?

There are no such thing as mistakes. There are just things that you do and things that you don't.

Ja itse en käsitä vastavuoroisuudella silmä silmästä -periaatetta vaan jonkinlaista oman arvomaailman ylläpitävää ekvivalenssia ja siitä kiinnipitämistä. Siis esimerkiksi niin, että jos kumppani pettää, vastavuoroisuusihanne ei rohkaise tekemään samoin (silloin itse asiassa vain tahraisi itseään vastaavalla tavalla), mutta kuitenkin reagoimaan siihen.

Vastavuoroisuus tarkoittaa (minun mielestäni) siis ihannetta siitä rohkeudesta, että reagoi asioihin parhaaksi katsomallaan harkinnalla - kostaminen ei ole sitä; kostaminen on raukkamaista ja itsensä tahrimista sillä samalla lialla, joka sitä toista mädättää.

Loukatuksi tulemiset pitää uskaltaa nostaa pöydälle aivan kuin sekin, että antaa kiitosta.

Itse olen yhä sitä mieltä, että jos toimii oikein, toimii oikein. Se, mitä päässä sillä hetkellä liikkuu, on täysin merkityksetöntä.

Niin, kuten sanoin, ei se teon motiivi siinä teon aikana välttämättä näy. Mutta teon motiivi näkyy pitkällä aikavälillä ja määrittää ihmistä enemmän kuin se itse teko.

Oikea toiminta on tärkeämpää kuin oikea ajattelu, koska viime kädessä ainoastaan sillä on väliä.

Eri mieltä. Teot ilman ajatusta eivät eroa vahingosta tai sattumasta. Jos halutaan tuntea se ihminen, joka niitä tekoja tekee, tuolla periaatteella ihmisestä tulee vain lista tekoja; pinta ilman syvyyttä.

En monessakaan asiassa tiedä, mitä pitäisi ajatella eli mikä olisi "oikeaa ajattelua". Minulle riittää se, että ajattelee, mitä tekee. Aina ei onnaa parhaimmallakaan tahdolla, mutta pääasia on, ettei lakkaa etsimästä.

Aava kirjoitti...

Ja mitä tulee esittämääsi linkkiin, kylläpä taas juhlittiin mustalla ja valkoisella ja kärjistettiin se, mikä ehdittiin. Koko litaniaan voisi kommentoida vaan lakonisesti, että mikä tahansa perusteeton arvostelupohja on epäkelpo - oli kyse sitten ennakkoluulosta tai ennakkoluulovastaisuudesta.

Mikä tahansa ilman että sille olisi minkäänlaista ajateltavaa funktiota on turha - myös ja varsinkin ennakkoluulo. En käyttäisi mielikuvia tai arvostelukykyä ennakkoluulon synonyyminä. Perehtymättä kirjaan tuota enempää on uskaliasta lähteä sitä enempää arvelemaan, mutta sellainen vaikutus tuli, että kirja sotkee kaikki nuo kolme käsitettä keskenään.

Mielenkiintoista kylläkin olisi nähdä, pohditaanko kirjassa erikseen tietoisia ja tiedostamattomia ennakkoluuloja.

Kirjat, ihmiset, ideologiat jne. jotka eivät etsi vaan julistavat, yleensä saavat ennemmin loittonemaan kuin vetämään puoleensa.

Tuplis kirjoitti...

Virheet voivat olla jälkiviisasta hurskastelua, mutta yhtä kaikki, ne ovat asioita, joita ei ollut tarkoitus tehdä, tai yrityksiä, jotka epäonnistuivat. Minun mielestäni tahallinen teko ei voi olla virhe, vaikkakin myös teolla, jolla on odottamattomia seurauksia, voi osoittautua virheeksi. Ilman sitä jälkiviisautta niistä ei taida oppia.

Minusta tapasi määritellä vastavuoroisuus ei kuulosta ollenkaan vastavuoroiselta. Se ei tosin haittaa, selität sen paljon kyseisen sanan ilmeistä sisältöä paremmin.

Linkki käsitteli reaalimaailmaa ja relativistisen järkeilyn vaarallisuutta siihen suoraan sovellettuna. Se on edelleenkin vain väline, eikä sovi kaikkeen. Pointti oli siinä, että kukaan ei tee lapsia kyselemällä, kukaan ei kasvata heitä käyttäytymään oikein kyselemällä, kukaan ei tee töitä sillä välin kun kyselee ja niin edelleen. Välineeseen rakastuminen saa ihmisen soveltamaan sitä aivan kaikkeen: kun ainoa väline on miekka, kaikki ongelmat näyttävät örkeiltä. Etsimiseen rakastunut ihminen ei koskaan löydä.

Suosittelen lukaisemaan Dalrymplen tekstejä tuossa sivussa olevasta linkistä, ja pohtimaan, josko ne todella julistavat.

Kami kirjoitti...

Ei kai ole yhtä oikeaa strategiaa. Tärkeintä on tunnistaa tilanne ja toimia sen mukaan.

Ateisti ja uskovainen ovat päämääriltään ristiriidassa.

Ateistin pyrkimys on maailmaan ilman uskontoja, tai perinteistä uskonnon mallia. Ainut hyväksyttävä uskonto ateistille on sellainen joka ei vaikuta yhtään mihinkään, hajuton, mauton ja äänetön. Se taas ei kuulu minkään uskonnon perusluonteeseen, uskonto joka ei näy eikä kuulu, ei koskaan saavuta valtavirtaa tai vetoa ihmisen luontaiseen haluun hävitä joukkoon.

Ateistin kivijalka on lopulta aina se, ettei hän halua uskonnon vaikuttavan elämäänsä. Se on se viimeinen kortti jonka ateisti käyttää: Hänen elämänsä, hänen oikeutensa yksilönä. Sen ymmärtää kaiken järjen mukaan myös uskovainen. Se on ainut asia missä ateisti on samaa mieltä uskovaisen kanssa. Sen pohjalle ateisti rakentaa toimintansa. Mitä enemmän jalansijaa ateisti saa, sitä enemmän hän alkaa tuputtamaan omaa näkemystään.

Uskontojen harjoittajat ovat hyvin samanlaisia ateistien kanssa. Kyse on ihmisen ominaisuudesta.

Ongelma ei ole niinkään siinä etteivät ihmiset kykenisi tai olisi halukkaita yhteistyöhön. On vaan asioita joissa se on mahdotonta. Nollapeli. Tietoisella tasolla voi järkeillä että kyllä maailmaan aatteita mahtuu. Tietoisen tason alapuolella ei.

Jos ateistit ovat joukko A ja uskovaiset joukko B, he voivat yhteisen edun nimissä, tarpeen vaatiessa muodostaa joukon C. Koska joukot liikkuvat aina hajoamispistettä kohti, eli niillä on oma entropiansa, ne hajoavat takaisin joukosta C joukkoihin A ja B. Joukko B on vahvempi joukko kuin joukko A, sillä joukko A on täysin riippuvainen ympäröivän todellisuuden mahdollisuuksista, se kun ei tarjoa ihmisille suojaa, turvaa ja ikuista elämää, vain pelottavan, tyhjän avaruuden.

Uskovaisten ja ateistien kyvyttömyys yhteistyöhön kertoo vain sen, että selkeää pakottavaa tarvetta joukolle C ei ole. Heillä on aikaa äitellä keskenään.

Tuplis, ajatusmaailmasi henkii monesti epäluottamusta ihmisen luontaisiin taipumuksiin. Peräänkuulutat luontaista toimintaa keinotekoisten mallien kautta, aivan kuin ihmisen toiminta lähtisi pelkästä mekaanisesta oppimisesta. Aivan kuin ajattelisit, ettei ilman ylhäältä saneltuja Hyviä Toimintamalleja ihminen kykenisi toimimaan millään tavalla. Ennemmin vähättelisin juuri noita kyhäelmiä, ne kun ovat lähinnä muotoseikkoja. Toisaalta pyrkimyksiäsi voi pitää proaktiivisina. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että ihmisjoukko on aivan liian tyhmä ja kankea kyetäkseen olemaan isoissa asioissa proaktiivinen. Se vaatii hirveästi resursseja. Ihmisjoukko on ennemmin reaktiivinen.

Tärkeimpänä pitäisin geneerisiä piirteitä, niiden konkreettista rapauttamista tai niiden puutteita. Kyselisin ennemmin miksi ihmiset toimivat kuten toimivat. Voi olla että syyt ovat muualla kuin valmiiden toimintamallien puutteessa tai arvojen puutteessa. Arvot jotka eivät enää palvele mitään tarkoitusta, ovat paskoja arvoja. Niiden rappio ja häviäminen on luonnollista. Vai häviävätkö ne todella. Ne keksitään kyllä uudestaan jos tarve vaatii.

Aava kirjoitti...

Minusta tapasi määritellä vastavuoroisuus ei kuulosta ollenkaan vastavuoroiselta.

Ymmärtäisin tuon vaikutelman, jos olisin määritellyt vastavuoroisuuden jonkinlaisena reagoimattomuutena.

Pointti oli siinä, että kukaan ei tee lapsia kyselemällä, kukaan ei kasvata heitä käyttäytymään oikein kyselemällä, kukaan ei tee töitä sillä välin kun kyselee ja niin edelleen.

Niin, parasta kasvatusta olisi opettaa lasta ajattelemaan siten, että oppisi erottamaan hetket, milloin kannattaa kysyä niistä, jolloin lakata kyselemästä.

Välineeseen rakastuminen saa ihmisen soveltamaan sitä aivan kaikkeen: kun ainoa väline on miekka, kaikki ongelmat näyttävät örkeiltä.

Ja kun välineenä on mustavalkoisuus ja kärjistäminen, kaikki asiat vaikuttavat polarisoituneilta. Olisi rakentavaa kyetä erottamaan asioiden havaittu tila siitä, minkä läpi niitä katsoo.

Etsimiseen rakastunut ihminen ei koskaan löydä.

Itse ajattelen niin, että eläminen koostuu hetkistä poluilla ja hetkistä, jolloin ne haarautuvat. Mutta siltikin, vaikka valitsisi jumiutua tienhaaraan, sekin on valinta ja silloinkin joutuu tasapainoilemaan (~etsimään) sen seurausten kanssa. Valitsemattomuuskin on valinta.

Tiet eivät koskaan pääty, ne vaan muuttavat jossain kohdassa kulkuaan.

Tuplis kirjoitti...

Kärjistän toisinaan, mutta tämä ei ollut yksi niistä kerroista. Heikkoutemme syntyvät asioista, joita rakastamme. Yksinkertaista, selkeää, ja totta.

Tuplis kirjoitti...

Tuplis, ajatusmaailmasi henkii monesti epäluottamusta ihmisen luontaisiin taipumuksiin.

Tarkkaan ottaen minä luotan niihin valtavasti, ja nimenomaan siksi en luota mihinkään, joka ei pyri suitsimaan niiden antisosiaalista luonnetta.

Se, palveleeko jokin arvo mitään tarkoitusta, on siitä hankala, että tulemme taas sen ongelman eteen, että havaitsemme aidan, mutta emme ymmärrä, miksi se on pystytetty. Itämaiden luostareissakin toisteltiin typeriä tehtäviä kerran toisensa jälkeen nimenomaan siksi, että sinänsä hyödytön askare opettaa irti turhasta hybriksestä.

Aava kirjoitti...

Kärjistän toisinaan, mutta tämä ei ollut yksi niistä kerroista.

Ja näitä soisi tapahtuvan useammin. Tosin, tässä silti suosittelit lukemaan Darlymplen teosta, jossa kärjistäminen vaikutti olevan varsin keskeinen mekanismi orkesteroida käsiteltävää asiaa (ennakkoluuloja).

Heikkoutemme syntyvät asioista, joita rakastamme.

Näin on.

Aava kirjoitti...

Saanko udella, miksi pari kommenttiani ateismi ei ole hyvä idea -keskustelusta ovat hävinneet?

Ihan vaan siksi kysyn, että jos niissä oli jotakin joka loukkasi, tiedän a) vältellä sohimasta arkaa kohtaa tai b) olla sitten kokonaan kirjoittelematta tänne. Arvostaisin edelleen suorasukaisuutta. Kiitos.

Tuplis kirjoitti...

Saat udella, mutta en minä ole poistanut mitään kommentteja, lakkasin vain osallistumasta siihen. Kyllä siellä kaikki pitäisi löytyä ihan niinkuin tähänkin asti.

Mitä Dalrymplen teokseen tulee, mikroesseet ovat vain typistyksiä, ja sellaisenaan välttämättä kärjistäviä, jos niillä mitään tahtoo ilmaista. Kehotin lukemaan teosta tai esseitä, joihin linkeissäni on osoite, koska ne ovat perusteellisempia eivätkä aiheuta samalla tavalla näppylöitä kuin lauseen-parin mittaiset toteamukset. Kirjasta selviävät kyllä johtopäätösten perusteet.

Aava kirjoitti...

Joo en minä sitä, että lakkaa kirjoittelemasta. Sieltä tosiaan puuttuu viimeisimmän sinun kommenttiasi siteeraavasta tekstistäni kaksi pätkää (kolmiosaisena sen muistelen postittaneeni, kuten kaikki aiemmatkin). Kuitenkin muistan ne siellä nähneeni. Onpa outoa.

Ja joo, lukisin ihan mielelläni tuon Darlymplen teoksen, mutta kun mulla on muutenkin yöpöydällä jo ihan tarpeeksi korkea pino luettavana.

Kami kirjoitti...

Tarkkaan ottaen minä luotan niihin valtavasti, ja nimenomaan siksi en luota mihinkään, joka ei pyri suitsimaan niiden antisosiaalista luonnetta.

Todetakseen onko antisosiaalisuus hyvä vai huono strategia, tarvitsee vain antaa sille valta. Muussa tapauksessa päädytään juuri tuohon aitavertaukseen.

Se on tietysti jalo ajatus että asioita voisi ehkäistä, mutta allekirjoittaneella ainakin on vähän usko loppu siihen. Se on loputonta keskustelua ja teorisointia joka vain hidastaa hajoamisprosessia ja siitä seuravaa todellista oppimista.

Henkilökohtaisesta, (antisosiaalisesta) perspektiivistäni, mitä nopeammin, sitä parempi. Elämme aikaa jossa meillä on välineitä joita ei koskaan aikaisemmin ole ollut. Vanhat säännöt pätevät, mutta muuttujia on enemmän, joten kukaan ei uskottavasti pysty sanomaan missä määrin. Krapula tulee kyllä.

Tällaisessa yleisessä pohdiskelussa kun on se ikävä puoli että se asia ja ne arvot joita koitetaan pitää yllä ovat ne samat jotka ovat syypäinä koko tilanteeseen - yhden geneerisen asian eri puolia joita määrittää vain inhimillinen sietokyky ja sen rajat.

Se, palveleeko jokin arvo mitään tarkoitusta, on siitä hankala, että tulemme taas sen ongelman eteen, että havaitsemme aidan, mutta emme ymmärrä, miksi se on pystytetty. Itämaiden luostareissakin toisteltiin typeriä tehtäviä kerran toisensa jälkeen nimenomaan siksi, että sinänsä hyödytön askare opettaa irti turhasta hybriksestä.

Tuossa onkin se ongelma johon törmään aina pyöritellessäni asioita. Ei vaan pysty näkemään edes kahta rinnakkaista asiaa toiminnassa ja vuorovaikutuksessa samaan aikaan, vaikka ymmärtäisikin niiden rinnakkaisuuden, puhumattakaan siitä käsittämättömästä häkkyräverkosta mitä ihan yksinkertainenkin ilmiö on. Mieli kun on lineaarinen ja riittämätön.

Aitavertaus toimii silti toisinkin päin: Mikään "antiteesi" ei elä ellei se ole elinkelpoinen. Ympäristö mahdollistaa sen. On toki surkeaa että ihmisen tapa on tyriä, oppia, unohtaa ja tyriä taas. Se vaan vaikuttaa ainoalta todella tehokkaalta tavalta saada muutosta aikaiseksi. Ei kaiken muutoksen tarvitse, eikä pidäkään olla vain parempaa. Olisi ikävää todeta saavuttaneensa maksimaalisen entropian.

Tuplis kirjoitti...

Todetakseen onko antisosiaalisuus hyvä vai huono strategia, tarvitsee vain antaa sille valta.

Se on huono valinta yhteisön kannalta – yksilölle se on rationaalisin tapa toimia silloin kun kiinni ei jää. Se on yhteisölle huono juttu siksi, että se tuhoaa yhteisön, ja siksi elinkelpoinen yhteisö rankaisee yksilöä, joka asettaa itsensä sen yläpuolelle.

Mitä tulee puolestaan kysymykseen yksilön paremmuudesta suhteessa yhteisöön, huomataan hyvin äkkiä, että yhteisö on aina halutessaan yksilöä vahvempi – otettiin mittariksi käytännössä mikä tahansa. Yhteisö, joka ei halua olla yksilöä vahvempi, kuolee, koska yksilöt repivät sen hajalle kiitos ihmisluonnon antisosiaalisuuden.

Se on tietysti jalo ajatus että asioita voisi ehkäistä, mutta allekirjoittaneella ainakin on vähän usko loppu siihen. Se on loputonta keskustelua ja teorisointia joka vain hidastaa hajoamisprosessia ja siitä seuravaa todellista oppimista.

Itse olen sitä mieltä, että jos vaikka suuri osa yhteisöstä olisikin pakko hylätä roskapankkina, voi järjestystä ryhtyä kasaamaan jo sillä aikaa kun vanha mätänee ja hajoaa. Mikään järjestys ei synny saati säily, jos sen eteen lakkaa tekemästä töitä. Entropia huolehtii siitä, ja sitä ajaa jokainen, joka ei taistele sitä vastaan.

Henkilökohtaisesta, (antisosiaalisesta) perspektiivistäni, mitä nopeammin, sitä parempi.

Mitä tulee elinkelvottoman yhteiskunnan romahdukseen, olen samaa mieltä: se tulee kyllä, koska liian harvaa kiinnostaa. On vain parempi olla jonkinlainen käsitys siitä, miten rakentaa yhteiskunta, joka ei kaadu samoihin virheisiin kuin edeltäjänsä.

Tällaisessa yleisessä pohdiskelussa kun on se ikävä puoli että se asia ja ne arvot joita koitetaan pitää yllä ovat ne samat jotka ovat syypäinä koko tilanteeseen - yhden geneerisen asian eri puolia joita määrittää vain inhimillinen sietokyky ja sen rajat.

Ehkä. Ne arvot, jotka ovat syypäinä koko tilanteeseen, ovat kuitenkin ainakin oman tulkintani mukaan nimenomaan valistusajan ihanteet ja usko ihmisen hyvyyteen Jumalan sijaan.

Aitavertaus toimii silti toisinkin päin: Mikään "antiteesi" ei elä ellei se ole elinkelpoinen.

Koska ihmisluonto on antisosiaalinen, kaikki entrooppiset antiteesit ovat ”elinkelpoisia”. Jos entropialle antaa mahdollisuuden ja sitä vastaan lakkaa taistelemasta – esimerkiksi jättämällä vapaamatkustajat rankaisematta, lopputulos on pitkä pois kuihtuminen. Aivan liian suuri osa ihmisistä käyttäytyy antisosiaalisesti uskoessaan selviävänsä siitä, eikä nykyään melkeinpä mistään antisosiaalisesta käytöksestä rangaista. Suurinta osaa ei edes tunnusteta antisosiaalisiksi, samaan aikaan kun sosiaalisia instituutioita puretaan minkä ehditään.

Entropian hyväksyminen tarkoittaa atomisaatiota ja anarkiaa. Se voi tuntua itsestä vaihtoehdolta siihen asti kun vastassa ei ole sen vaihtoehto – ja sellainen väistämättä syntyy, yleensä hyvin nopeasti.