Pages

Sankari ja lohikäärme

"The nation that makes a great distinction between its scholars and its warriors, will have its thinking done by cowards and its fighting done by fools" - Thukydides


Länsimaalainen kertomaperinne on ollut iät ja ajat täynnä tarinoita sankareista ja lohikäärmeistä.  Nykyisenä feministisenä aikana moiset maskuliiniset ja väkivaltaiset tarinat on heitetty romukoppaan, mutta tarkkaan ottaen mitä pesuveden mukana lensi pois?  Kuten tiedämme, feministisiä käsityksiä ei ole muodostettu pitkällisen harkinnan tuloksena, saati edes alkeellisella ymmärryksellä menneestä, joten on aika tarkastella missä määrin miehisen sankarimyytin demonisointi palveli kenenkään etuja.


Sankarin loiste


Sankari on mies, joka asettuu vääryyksiä vastaan oikeasta syystä.  Hän teilaa lohikäärmeen ja saa palkkiokseen naisen rakkauden.  Sankari on hirveän vahva ja hirveän kiltti oikeamielisyyden puolustaja, jonka ansiot harvemmin jäävät edes tarinoissa pahiksen listimiseen, vaan häntä kuvataan myös usein viisaana ja hyvänä hallitsijana.

Sankari syntyy, kun lyödään yhteen ne ominaisuudet, jotka tekevät hyveellisen miehen.  Sankari on viisas, kiltti, rohkea, voimakas ja nöyrä vaan ei mateleva.  Mitään sankaruuden ominaisuutta ei voi ottaa sankarista pois, koska sankarillisen ominaisuuden puute on aina askel kohti hirviötä.

Nykylänsimaalainen ei usko sankareihin.  Hänen mielestään sankaruus on epäinhimillistä ja persoonatonta, tekopyhää luontonsa kieltämistä ja ylipäätään tylsää.  On paljon kiehtovampaa seurata dramaattisia tarinoita antisankareista, jotka toilailevat typeryydestä toiseen, yrittävät ratkaista ongelmiaan väärillä välineillä ja onnistuvat vain pahentamaan niitä.  Usko hyvyyteen on kuollut - tilalla on vankkumaton usko siihen, että yrittämällä voi vain pahentaa asioita.

Lohikäärme, tuhon airut

Voimakasta väärintekijää, jolla on valta, voima ja halu turmella toisten elämät omansa eduksi, on tarinoissa traditionaalisesti edustanut lohikäärme.  Kyseessä on hirviö, joka syntyy, kasvaa ja juopuu vallasta, alistaen tavalliset ihmiset pelkoon, puutteeseen ja köyhyyteen.  Lohikäärme on aina mahtava, ja saa sitä enemmän pahaa aikaan, mitä pidempään se saa hallita.

Lohikäärmeellä ei ole sosiaalista moraalia tai oikeustajua.  Se harjoittaa mielivaltaa, vahvemman oikeutta ja pakkoa, keräten itselleen toisten töiden hedelmät - olivat ne sitten kauneimmat ja hyveellisimmät prinsessat, viljavimmat pellot tai suurimmat kulta-aarteet (yleensä kaikki kolme).

Nykylänsimaalaiselle lohikäärme on edelleen todellinen - mikä olisikaan osa konkreettisempaa todellisuutta, kuin korruptoitunut, megalomaaninen ja tavallisia ihmisiä mahdollisuuksiensa mukaan kyykyttävä poliitikko?  Pienemmässä mittakaavassa lohikäärme voi olla vaikkapa väkivaltainen retku, jota viettiään sokeasti seurannut nainen rakastaa ja vihaa vuoronperään vailla voimia lähteä.

Sankarista lohikäärmeeksi

Koska ihannoidun sankarin rooli on aina ollut miehen rooli, feministit päättelivät, että sankarit alistivat naisia.  Heille lohikäärmettä edusti miessukupuoli itsessään - syntyjään pahana riippumatta ansioistaan.  He syyllistyivät tismalleen samaan virheeseen kuin ns. kiltit miehet, jotka kohtelivat naisia kuin kukkaa kämmenellään, vaikka nämä olisivat purreet sitä kämmentä minkä ehtivät.  He pitivät sukupuolta, eivät toimintaa, ihmisen määrittelevänä ominaisuutena, ja tekivät sankaruudesta halveksittua.

Kun sankarin toiminta - oikeuden puolustaminen vääryyttä vastaan - on demonisoitu, jää jäljelle kahdenlaisia miehiä: niitä, jotka eivät asetu vääryyttä vastaan, ja niitä, jotka eivät välitä oikeasta ja väärästä.  Lohikäärmeitä on aina ollut, ja nyt, kun sankareilta on viety oikeutus ja keinot, nämä äärimmäisen harvinaiset ja ihailtavat ihmiset loistavat poissaolollaan.

Sankari oli poikkeus, lohikäärme sääntö.  Meiltä ei viety lohikäärmettä kun sankarit nimettiin sellaisiksi.  Tänä päivänä käytännössä kukaan ei asetu lohikäärmettä vastaan - ja jos asettuu, saa myös maksaa siitä.

3 kommenttia:

Juho kirjoitti...

Näkisin, että kuvaamasi ilmiö liittyy vahvasti aikamme vahvan demokraattisen paatoksen mukanaan tuomaan itsekkyyteen, joka on otollista maaperää feminismin kaltaisille kiukutteluliikkeille. Tällaisen yhteiskunnan auktoriteettikammosta kirjoitti osuvasti jo Platon, tuo vanha jäärä.

Mitäpä tällainen yhteiskunta sankareilla tekisi?

"- Kun vapautta janoava demokraattinen valtio saa johtajikseen kehnoja juomanlaskijoita ja juopuu liiaksi laimentamattomasta vapaudesta, se rankaisee johtomiehiään syyttämällä heitä kunnottomiksi oligarkeiksi, elleivät he ole hyvin helläkätisiä ja tarjoa kansalaisilleen runsaasti vapautta.
- Niinhän se tekee.
- Niitä, jotka tottelevat viranomaisia, se herjaa mitättömiksi orjailijoiksi, mutta alamaisina esiintyviä hallitsijoita ja hallitsijoina esiintyviä alamaisia se ylistää ja kunnioittaa sekä yksityisesti että julkisesti. Tällaisessa valtiossa vapauden henki ulottuu pakostakin kaikkialle, eikö totta?
- Tietysti.
- Se leviää myös koteihin, ja lopulta tämä anarkia tarttuu eläimiinkin.
- Missä mielessä?
- Siten, että isä tottuu olemaan yhdenvertainen poikansa kanssa ja pelkäämään poikiaan, poika taas esiintyy isänsä vertaisena eikä kunnioita ja pelkää vanhempiaan, jotta saisi olla vapaa. Ja metoikki on kansalaisen kanssa samanarvoinen ja kansalainen metoikin, ja vieraspaikkakuntalainen samaten.
- Niinhän siinä käy.
- Niin, ja sama ilmenee myös pikkuseikoissa. Tuollaisessa valtiossa opettaja pelkää ja mielistelee oppilaita, oppilaat halveksivat opettajiaan ja ohjaajiaan. Nuoret ylipäänsä esiintyvät vanhempien vertaisina ja jäljittelevät heitä sanoin ja teoin, vanhukset taas alentuvat nuorten tasolle, ovat kovasti leikkisiä ja hauskoja ja matkivat nuoria, jotta eivät vaikuttaisi äreiltä ja määräileviltä.
- Aivan niin. ...
- Ihmisten palveluksessa olevat eläimetkin ovat täällä niin paljon vapaampia kuin muualla, ettei sitä voi uskoa ellei olisi omin silmin nähnyt. Täällä pitää paikkansa sananparsi "millainen emäntä, sellainen koira", ja myös hevoset ja aasit ovat tottuneet kulkemaan niin vapaina ja ylväinä, että törmäävät vastaantulijoihin, elleivät nämä anna tietä. Ja tällainen yletön vapaus vallitsee kaikilla muillakin alueilla. ...
- Ja kuten voit nähdä, lopputulos tästä kaikesta on se, että kansalaiset kehittyvät niin herkkätuntoisiksi, että he torjuvat kiukkuisina kaiken, mikä vivahtaakaan orjuuttamiseen. Lopulta he viittaavat kintailla laeillekin, yhtä hyvin kirjoitetuille kuin kirjoittamattomille, jottei vaan kukaan olisi heidän isäntänään
."

puolimieli kirjoitti...

Länsimaalainen kertomaperinne on ollut iät ja ajat täynnä tarinoita sankareista ja lohikäärmeistä. Nykyisenä feministisenä aikana moiset maskuliiniset ja väkivaltaiset tarinat on heitetty romukoppaan, mutta tarkkaan ottaen mitä pesuveden mukana lensi pois?

Täh? Eiväthän sankaritarinat ole mihinkään kadonneet. Avaa telkkari. Amerikan elokuva- ja tv-sarjateollisuus syytää liukuhihnalta tarinoita perinteisistä hyveellisistä sankareista, jotka taistelevat arkkityyppisen pahoja konnia vastaan.

Kami kirjoitti...

Puolimieli on mielestäni oikeassa. Sen lisäksi supersankaritarinat yms. Tämä kovin mysteerinen "länsimaalainen" kertomaperinne ei itseasiassa ole kovin länsimaalainen (tai on yhtä länsimaalainen kuin kaikki muukin länsimaalaiseksi luettava. En ole täysin perillä mitkä ovat länsimaalaisuuden tarkat kriteerit, mutta zulupohjalta näyttäisi vähän siltä, että tavan jampan mielessä länsimaalaisuus on kaikki se, mikä omasta mielestä on kivaa, jaloa ja kiiltävää ja ei-länsimaalaista se, mikä ei.) vaan se on melko globaali joitakin poikkeuksia lukuunottamatta.

On paljon esimerkkejä monisyisestä kerronnasta. Siitä miten hyvä ja paha eivät ole aina ne kaikkein ilmeisimmät, vaan varsinkin paha on suunnaton, vanha ja monisyinen. Tosin tästäkin on esimerkkejä "länsimaisessa" kertomaperinteessä. Jos kristinusko lasketaan mukaan, meillä on todella hienot synonyymit hyvälle ja pahalle. Saatana on ovela, hillitty, kaunis ja ymmärtäväinen kun taas jumala on kova, ankara ja kuormittaa ihmisiä kaikilla ihme laeilla ja käskee tappamaan jälkeläisensä, mutta huutaa viime hetkellä: "aprillia".

Ei ole lohikäärmeitä. Ei ole ritareita. Ne ovat satuja lapsille. Mutta lohikäärme keksitään jos on tarve, ja ritariksi lyödään.

Ihmisessä on potentiaalia kumpaankin eikä yksikään ritari ole pohjimmiltaan kovin jalo. Tarinat sankareista ovat aina niiden kertomia ja kuvaukset muuttuvat sankaritarinoiksi niiden silmissä, jotka eivät itse mitään ole nähneet.

Ritarihan on melko sälli. Lohikäärme ei sinäänsä hyökkää hänen kimppuunsa, vaan hän sen. Vaikuttimena raha ja yksittäinen nainen. Voisi kärjistää että ritari syöksyy lohikäärmeen kimppuun pillunkiilto silmissä. Ritari ei myöskään vaikuta kovin mukavalta hepulta, sillä hänessä on aggressiivisen psykopaatin, tai ainakin sosiopaatin piirteitä. Hän tykkää vaarasta, pelata korkeilla panoksilla ja nauttii huomiosta. Hän on valmis kuolemaan sen takia. Hänen henkensä ei merkkaa mitään. Saa vielä pilluakin siihen päälle.

Tyytyykö ritari elämäänsä tapettuaan lohikäärmeen materian ja naisen takia jota ei edes tunne?

Vaikea uskoa. Ainakin hän käy pykäämässä piikalikkaa pitääkseen jännitystä yllä, pahimmillaan sinipartailee.