Pages

Totuudella ei ole väliä

Totuuden sijaan merkitystä on sillä, minkä uskot todeksi.

Kävin tässä taannoin keskustelua aiheesta "miltä sinusta tuntuisi, jos kumppanisi rakastuisi toiseen?" Vastasin suoraan ja totuudenmukaisesti, etten reagoisi mitenkään, koska en voi tuntea hänen tunteitaan. Vasta kun saan tietää niistä tavalla tai toisella, voin reagoida.

Jos kumppanini kertoo minulle, suhde päättyy.

Jos kumppanini ei kerro minulle, en tiedä asiasta enkä reagoi mitenkään.

Keskustelukumppanini mielestä tämä oli täysin käsittämätöntä. Hänen mielestään toisen tunteet täytyy tietää. Niitä vain ei voi tietää - ainoastaan siitä, mitä toinen tekee, voi vetää omat johtopäätöksensä. Siksi parisuhde on tekemistä, ei tunnetila.

Täten minulle on herttaisen yhdentekevää, rakastuuko kumppanini johonkuhun toiseen ilman, että saan asiasta koskaan millään tavoin tietää. Kyse on siitä, mihin uskon. Jos uskon, että hän rakastaa minua täydestä sydämestään, on irrelevanttia suhteessa itseeni, pitääkö uskoni paikkansa.

Sama kääntäen: jos en usko, että kumppanini rakastaa minua, on irrelevanttia, rakastaako, koska en voi tuntea hänen tunteitaan omieni sijaan. Merkittävää on se, miten asian koen, ei totuus.

Ei ole mahdollista järkeillä ketään ulos käsityksestään, jos hän ei ole siihen järkeilemällä päätynyt.

Ilman tekoja, jotka käytännössä osoittavat käsitykseni vääräksi, en voi muuttaa käsitystäni. Tekoja, joilla rakkauttaan näyttää, voi tehdä ilman rakkauttakin, joten en voi koskaan olla varma, rakastaako toinen minua. Minun on luotettava siihen - vaikka en voi tietää - jos meinaan olla tämän toisen kanssa.

Metatasolle siirtyminen ja sen miettiminen, onko moraalisesti oikein vai väärin antaa teoillaan ymmärtää rakastavansa toista sen sijaan, rakastaako todella, on silkkaa egorunkkailua, koska kannaltasi on aina ja ikuisesti väliä vain sillä, kummalla tavalla uskot asian olevan. Kaikki mitä voimme tehdä on antaa toisen ymmärtää jotain tunteistamme, ja tämän teemme teoillamme. Ilman tekoja tunteet eivät välity.

Kyseessä on käytännön ja teorian sovittamaton ongelma: teoriassa asiat pitäisi saada tietää, käytännössä on hyväksyttävä, että se on mahdotonta.

Jos homma toimii käytännössä, yritys tehdä siitä ideaali, siinä mielessä, kuin ylempänä kuvattu teoria olisi, tuottaa saman lopputuloksen kuin kaikki utopismit: vituiksi menee.

6 kommenttia:

Kami kirjoitti...

Jokin moinen näkyy kyllä lieveilmiöinä arjessa. Pitää itseasiassa pettää itseään ja katsoa muualle ettei näe jos kumppani tosiaan on rakastunut johonkin toiseen. Siinä on toki vaihtelua. Riippuu miten ovela ja älykäs kumppanisi on ja miten paljon hän haluaa sitä peitellä, vaikeaa se silti on jos toinen katsoo tarkasti silloinkin kun sitä ei odota.

Normaaliälyisen ihmisen pitäisi kaiken järjen mukaan tajuta.

Kysymys onkin siitä rakastatko sinä häntä. Jos todella rakastat, petät itseäsi - haluat pettää itseäsi kummasti isommalla sykkeellä, mutta jos osaat potkia koko tunnepaskan johonkin maton alle ja katsella asiaa liskomaisella kylmyydellä, näet viat joita et muuten näkisi.

Mitä paremmin tunnet ihmisen ja mitä enemmän hänen toimiaan katsot, sitä enemmän niistä paistaa läpi jos jokin puuttuu tai kuvassa on jotain vikaa. Jotain epäjohdonmukaista ja hälyttävää. Vaikket aluksi näekään selkeästi, se hälytyskello pistää sinut etsimään syyn.

Sillä tavalla suhtautumistapasi on tietysti terve, että se on psykologisesti oikea. Se ei maalaa piruja seinälle tai kuormita. Sitä tietysti on vaikea sanoa uskotko pohjimmiltaan itse asiaan.

Tuplis kirjoitti...

Sanoisin pikemminkin niin, että hyväksyn maailmassa ja asioissa olevan vaikuttavia tekijöitä, joita en ymmärrä enkä koeta hallita.

Koetan olla parhaani mukaan kiitollinen siitä mitä saan ja mitä saan annettua itsestäni, sen sijaan, että rakentaisin itselleni ansaa pyörittelemällä verbaalisti abstrakteja käsitteitä ja niistä tarkoitushakuisesti vetämiäni johtopäätöksiä, voidakseni väittää tyhjentävästi ymmärtäväni miksi joku mitäkin tekee (parhaassa tapauksessa vielä suuttua sille toiselle siksi että en itse tajua koko kuviota kun ohjaksissa on tunteen asettama tarkoitus eikä järki).

Motiivit voivat vaikuttaa (myös olla) ilmeisiltä, mutta niitä voi myös lukea väärin. En laske sen varaan, että luen väärin, mutta en varsinaisesti senkään, että luen oikein. Pyrin sen sijaan keskittämään huomioni asioihin, joille voin jotain ja jotka ovat kiinni itsestäni.

Liskomainen kylmyys on muuten hyvä ilmaus: se kuvaa aika hyvin sitä, millaiseksi muutun konfliktitilanteessa. Otan pinnallisesti etäisyyttä tunteisiini, mutta sen pinnan alla asuu aggressio, joka haluaa dominoida. Langat ovat minun käsissäni, minä tiedän ja päätän. Alan toimia järkevyyden sijaan ruokkien tunnetilaani ja sen ohjaamana, jo valmiiksi päättäneenä, että olen oikeassa, enkä taivu enkä katkea.

Kun tunteet ovat ohjaksissa, ei huomaa kaikkea mitä pitäisi, mutta asialle on täysin sokea. Silloinkaan, kun järki on puikoissa, ei välttämättä huomaa tai ymmärrä kaikkea olennaista, mutta sitä pitää silti mahdollisena.

Kami kirjoitti...

"Motiivit voivat vaikuttaa (myös olla) ilmeisiltä, mutta niitä voi myös lukea väärin."

Kaikki tuo on selvitettävissä. Jos lukee väärin, pitää selvittää miksi lukee väärin. Pitää ymmärtää virheajattelun mekaniikka. Käydä läpi uudestaan ja uudestaan. Tehdä virheitä ja oppia, mutta uskoa siihen miten asiat ymmärtää. Toistaa niin pitkään kun ymmärtää. Toinen tie on pysyä paikallaan, olla todella oppimatta mitään.

"Pyrin sen sijaan keskittämään huomioni asioihin, joille voin jotain ja jotka ovat kiinni itsestäni."

Ja siinä joko aliarvioit tai yliarvioit itseäsi, riippuen siitä miten itseäsi katselet. Se mille voi ja mille ei voi mitään on tällaisissa asioissa lähinnä asennoitumiskysymys.

Jos olet suhteessa ihmisen kanssa joka todennäköisesti rakastuu johonkin toiseen, voit kartoittaa ja selvittää ne ominaisuudet hänessä jotka moiseen käytökseen johtavat ja vältellä niitä ihmisissä jotka kohtaat tulevaisuudessa. Luultavasti teetkin niin. Siitä saa jonkinlaista tyydytystä kun ihminen toimii juuri niin kuin arvelitkin hänen toimivan. Aina kun järkyttyy tai liikuttuu jostakin asiasta, on syytä kysyä miksi oli niin sokea ettei nähnyt ja mitkä olivat merkit joita ei nähnyt.

Sen lisäksi voit itse rajata. Voit julistaa. Voit jopa vaatia. Se on helppoa sen jälkeen kun ei tarvitse kuin muistaa hyväksytyt vaatimukset ja julistukset ja omistaa tarvittava tahto niiden toteuttamiseksi. Sen jälkeen voit toimia vailla mitään epävarmuutta ja aikailua. Ei selityksiä, keskustelua, arpomista tai hiekottamista.

Henkilökohtaisessa elämässä olen huomannut sen ongelman, että kukaan ei etukäteen tunnu uskovan että todella pidän viimeiseen saakka kiinni julistuksistani tai vaatimuksistani. Se on hieman surullista.

Jos tosiaan on niin, ettei huomaa kaikkea (riittävästi) olennaista, ei yritä tarpeeksi. Silloin on myös syytä pohtia miksi niin tapahtuu. Välineet meillä kaikilla siihen on ja mielestäni olemme kykeneväisiä prosessoimaan paljon enemmän kuin sitä mikä on konkreettista ja pelkistettyä. Totta kai sinä mietit miksi joku nauraa jos vitsi ei ollut hauska.

Tuplis kirjoitti...

Totta kai sinä mietit miksi joku nauraa jos vitsi ei ollut hauska.

Juu, mutta toisinaan hyväksyn sen, etten keksi sen ideaa (ainahan sitä ei ole, vaan nauretaan toisen hämmennykselle tämän yrittäessä ymmärtää sitä), ja jatkan elämääni.

Mitä tuohon asioiden opetteluun ja sitä kautta yleistettävän varmuuden hakemiseen tulee, veikkaan elämän olevan sitä varten liian lyhyt - tilanteitakaan ei voi toistaa kuin tiettyyn rajaan asti.

Kami kirjoitti...

Mutta ihmiset on lopulta yksinkertaisia. Muistuttavat kovasti toisiaan ehkä muutamaa poikeusta lukuunottamatta. Vaikutelma monisyisestä ja monimutkaisesta olennosta on harhaa. Aina siellä takana on jokin ihan ymmärrettävä ja järkeenkäypä syy. Kaikki siihen päälle vedetty on vaan onanointia ja pinnallista virittelyä, mikä ei merkkaa peruskiveen mitään.

Jos vaikuttaa siltä että jotakin on vialla, jotakin luultavasti on vialla. Meidän elämämme ei ole liian lyhyt ja me kiinnitämme huomiota asioihin vaikkemme sitä tiedostaisikaan.

Jos ajattelet ettei ole syytä ajatella mitään moista, sinulla luultavasti ei ole mitään syytä ajatella moista. Näkemyksesi saattaa siltikin vaan heijastella tämänhetkistä parisuhdettasi. Voi olla ettet koe realistisena sitä että hän rakastuisi toiseen, joten se ei sinua häiritse.

Et koe uhkia todellisina, koska a) Sinun kokemuspohjastasi puuttuu uhkaa vastaava kokemus b) Kys. ihmisestä puuttuuvat ne piirteet jotka laukaisevat kokemuksen uhkasta

Näin se on aina ja kaikessa. Väitän että kukaan ei suhtaudu asiaan sen vaatimalla vakavuudella ennen kuin se muuttuu todeksi.

Tuplis kirjoitti...

Mutta ihmiset on lopulta yksinkertaisia. Muistuttavat kovasti toisiaan ehkä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Yksi niistä poikkeuksista tässä tapauksessa on sukupuoli. Kumppanini on biologisesti ja kulturaalisesti ehdollistunut reagoimaan tiettyihin asioihin täysin eri tavalla kuin minä, emmekä ymmärrä toisiamme täysin vaikka yrittäisimme joka päivä ja sunnuntaina kahdesti.

Vaikutelma monisyisestä ja monimutkaisesta olennosta on harhaa. Aina siellä takana on jokin ihan ymmärrettävä ja järkeenkäypä syy.

Pikemminkin tunteeseenkäypä. Järkeily on se mitä tehdään jälkikäteen, että tunnepohjainen päätös näyttäisi paremmalta. Induktio. On totta, että motiivi on sinänsä selitettävissä, mutta että kokisimme saman motiivin samalla tavalla – siinä mennään metsään. Kaksi erilaista ihmistä vetää yleensä samasta aineistosta eri lopputulokset, jos se on edes etäisesti mahdollista.

Jos vaikuttaa siltä että jotakin on vialla, jotakin luultavasti on vialla.

Olettaen, että meissä ei ole jotain vikaa. Esimerkkinä turpaansa kerran toisensa jälkeen saavat naiset usein provosoivat kumppania toisensa perään ja saavat aikaan ”toivotun” lopputuloksen. Ihmiset toteuttavat myös destruktiivisia rutiineja intuitiivisesti. Kun nainen ymmärtää tämän ja lakkaa provosoimasta ja pitämästä väkivaltaa parisuhteeseen kuuluvana elementtinä, se, mikä on vaikuttanut vialta, onkin asian normaali tila.

Meidän elämämme ei ole liian lyhyt ja me kiinnitämme huomiota asioihin vaikkemme sitä tiedostaisikaan.

Me myös yhdistelemme piuhoja väärin vaikka luulemme tekevämme sen oikein ja henkilökohtaiset mustat joutsenet saavat tilaa.

Jos ajattelet ettei ole syytä ajatella mitään moista, sinulla luultavasti ei ole mitään syytä ajatella moista. Näkemyksesi saattaa siltikin vaan heijastella tämänhetkistä parisuhdettasi. Voi olla ettet koe realistisena sitä että hän rakastuisi toiseen, joten se ei sinua häiritse.

Et koe uhkia todellisina, koska a) Sinun kokemuspohjastasi puuttuu uhkaa vastaava kokemus b) Kys. ihmisestä puuttuuvat ne piirteet jotka laukaisevat kokemuksen uhkast
a

Lisätään c) kokemuspohjani on saanut liian voimakkaan vastaavan kokemuksen tai useampia, ja näkee niitä sielläkin, missä niitä ei todella ole. Tällöin uhkan todellisuuspohjan määritteleminen menee hyvin hankalaksi.

Minä tiedostan kykeneväni moiseen virhetarkasteluun ja näen helposti hyökkäyksen sielläkin, missä sitä ei ole. Olen ollut tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat olleet enemmän kuin vähemmän välinpitämättömiä suhteeni, ja näiden motiivit toimia tietyllä tavalla ovat tyystin erilaiset, kuin sellaisen, joka todella välittää. Niitä on helppo miettiä jälkikäteen pää kylmänä, mutta tilanteessa kemialliset reaktiot jylläävät ja näkökulma on sumea.