Pages

Miksi sosiaaliturva ei toimi

Maamme sosiaaliturvajärjestelmä on sellainen, että se maksimoi sitä hyväksikäyttävien määrän ja minimoi niiden määrän, jotka tuottavat sitä. Jokainen, joka on pysähtynyt ajattelemaan asiaa, on huomannut tämän. Miksi näin on, miksi sosiaaliturva ei ole hyvä idea ja miksi se joissain tapauksissa on sitä?

Sosiaaliturva toimii suvun kesken, koska resurssit menevät omien geenien eteenpäin laittoon. Se toimii pienissä yhteisöissä, joissa kaikki tuntevat toisensa. Vastaavanlaiset yhteisöt myös pystyvät tulemaan keskenään toimeen ja ratkomaan konfliktinsa ilman esim. poliisia.

Suuressa yhteiskunnassa, kuten valtiossa, jossa ihmiset eivät tunne massiivista enemmistöä muista ihmisistä, he eivät luota toisiinsa. He eivät kykene ratkomaan konfliktejaan rauhanomaisin keinoin, mistä syystä siihen tarvitaan oikeuslaitos. Näin on asia jopa hyvin homogeenisessä yhteiskunnassa, ja mitä suurempi on yhteiskunnallinen diversiteetti, sitä enemmän voimaa tarvitaan järjestyksen ylläpitoon ja konfliktien ratkaisuun.

Saman suuren yhteisön jäsentenvälisen luottamuspulan takia sosiaaliturvan vastaanottaja kokee, että varainsiirto hänelle ei ole hänen ryhmältään pois, vaan pikemminkin hänen edustamalleen ryhmälle niiltä ryhmiltä, joita ei tunneta. He ovat nettosaajia ja pitävät sitä hyvänä asiana sekä itselleen että viiteryhmälleen. Mitä useampi pistää merkille vastikkeettoman varainsiirron itseltään ihmisille, joilla ei ole mitään motiivia muuttaa asiantilaa, sitä useampi pistää hanskat tiskiin ja ryhtyy samaan touhuun.

Tästä syystä sosiaaliturva valtiotasolla on käsittämättömän huono idea. Se kasvattaa itse itseään ja ainoastaan heikentää yhteiskuntaa ja sen jäsenten luottamusta toisiinsa - joka ei tuntemattomien kesken ole alunperinkään erityisen korkea. Yhteiskunta, joka kannustaa antisosiaaliseen toimintaan (kuten loisimiseen toisten varoilla), kaatuu ennen pitkää.

Kolikon pimeä puoli

Enimmäkseen naissankaroinnista kirjoitteleva Roissy tietää, että yhteiskunnallisten muutosten kolikoilla on toinenkin puoli:

"Time to speculate about the future. In sum, we will have more people with lower future time orientation (i.e., the temperament to save for a rainy day and delay gratification for greater future gain), more impulsiveness (great for knocking up broads, not so great for building and sustaining first world levels of civilization), and more distrust of societal institutions in favor of tighter familial bonds (great for aspiring warlords and corrupt kleptocrats, not so great for maintaining a loyal national military or respect for the law or a basic sense of fairness).

In possibly what will turn out to be the juiciest irony in all of human history, feminism and its co-ideologies of deceit may usher in an America that looks more like a patriarchal Middle Eastern caliphate of their worst nightmares. The realization of the matricentric utopia that feminism has been clamoring for these last few generations will undo the very foundation upon which the rancid ideology was able to prop itself.

Human nature does not offer us a bottomless chest of treasure. Few are exempt from trade-offs, and no society can have everything its heart desires. To restore American greatness and comity of its people, feminism and its cousin -isms will have to be rolled back."
Veikkaan, että yllättävän harva niistäkin, jotka eivät löydä ylläolevasta mitään, minkä kanssa olisivat eri mieltä, olisi valmis todella ryhtymään tarvittaviin toimiin. Luottamukseni yhteiskuntamme poliittisesti aktiiviseen väestöön ei ole kovin voimakas, ja suurin osa muista, joiden kanssa olen asiasta keskustellut, pitää naisten emansipaatiota yksiselitteisen positiivisena asiana tai sitten pitää kuvittelemiaan saavutettuja hyötyjä hinnan arvoisena.

Kristillinen seksuaalimoraali on vaihtoehtojaan parempi

Kristillinen seksuaalimoraali on monogaamista: kullekin siihen kykenevälle miehelle vaimo ja vain yksi vaimo, jolloin minimoidaan ilman jäävien osuus. Tämä myös antaa vähemmän alfoille miehille motiivin investoida yhteiskunnan tulevaisuuteen.

Järjestelmä on vakaa ja hyväksi yhteiskuntarauhalle.

Se, mitä kaikki eivät sulata, on se, että kyseinen järjestelmä vähentää naisten ja alfamiesten valinnanvapautta niiden miesten hyväksi, jotka pyörittävät yhteiskuntaa (alfoja on aina vähemmän kuin betoja et al).

Ongelmana tässä on se, että ns. beta provider ei tätä nykyä saa pidettyä naista, koska nainen on töissä ja saa lapsilisät ja elatusavut. Keskiverto yhteiskunnan ylläpitäjä ei voi kilpailla ansioillaan - yhteiskunta tekee hänestä tarpeettoman. Ja kyseinen mies tietää sen.

Tämä siirtää tilannetta aina enemmän kohti sitä atavistista aikaa, jona 40% testopitoisimmista miehistä ja 80% naisista lisääntyi ja suurin osa miehistä jäi lehdelle soittelemaan. Viimeksimainitussa tilanteessa yhteiskunnasta tulee helvetin epävakaa (ks. maat, joissa polygamia on sallittua / yleistä) ja maassa on koko ajan ylitarjontaa miehistä joilla ei ole minkäänlaista motiivia tehdä mitään rakentavaa.

Riippumatta siitä onko sen sanominen sopivaa, elatusapu valtion taholta on huono idea. Jotkut "edistysmieliset", eugeenikot ja feministit sanovat vaan että "kärsi, hylkiö", mutta mites suu pannaan siinä vaiheessa kun puutteessa olevat miehet rupeavat tekemään tarvittavia asioita saantinsa eteen? Kyseisenlaisissa yhteiskunnissa raiskaukset, älytön mustasukkaisuus, terrori ja epävakaus ovat normimeininkiä.

Kuten niin monessa muussakin asiassa, myös tässä luonnontila on perseestä.

Jos joku pitää tätä kohtuuttomana, ei hän ajattele tilannetta lainkaan keijo keskiverron silmin: hänen kannaltaan tilanne on se, että hän maksaa korkeita veroja eikä silti saa. Toisin sanoen hän joutuu asettumaan elättäjän rooliin ilman mitään porkkanaa. Vieläkö ihmetyttää, että maa on täynnä ns. masentuneita, jotka eivät ole työkykyisiä ja jotka eivät koe elämää mielekkääksi?

Kulttuurierot ovat sukupuolieroja pienempiä

Pistin tänään merkille sen, miten jotkut ihmiset, jotka huomaavat yhtäältä esimerkiksi länsimaalaisten ja muslimikulttuurien keskinäiset erot, eivät huomaa perustavanlaatuisia biologisia eroja, kuten sukupuolesta johtuvia eroja käyttäytymisessä, lainkaan. Tämä on minusta täysin häkellyttävää.

Minun mielestäni pitäisi jokaiselle, joka on ollut tekemisissä paitsi toisen sukupuolen myös toisen kulttuurin kanssa, täysin päivänselvää, että sukupuolten välillä on huomattavasti enemmän ja määräävämpiä eroja kuin kulttuurissa.

Tyypillinen kristitty mies muistuttaa valtavasti enemmän tyypillistä muslimimiestä kuin tyypillistä kristittyä naista. Samoin tyypillinen kristitty nainen muistuttaa valtavasti enemmän tyypillistä musliminaista kuin kristittyä miestä. Sama koskee käytännössä kaikkia kulttuureja, ja jos vaikka on helppoa löytää esimerkkejä naismaisista miehistä (Matti Vanhanen) ja miesmäisistä naisista (Margaret Thatcher), ovat nämä poikkeuksia, eivät sääntö.

Minusta on hauskaa, että naisten ja miesten erilaisuus ja hankaluudet tulla keskenään toimeen parisuhteessa on yleistä tietoa, mutta se, että tismalleen sama erilaisuus ja hankaluudet tulla keskenään toimeen näkyvät myös eduskunnassa, onkin yllätys. Ja kun mies ja nainen ottavat yhteen, murskaava enemmistö miehistä ei kykene pelaamaan manipulointipelejä niin hyvin, että voittaisi naisen puolelleen, vaan joko vetää naista turpaan, lähtee kaljalle, pakenee töihin tai alistuu. Eduskunnassa vaihtoehdoista ainoastaan viimeinen on tarjolla, ja akkavalta seurauksineen on tosiasia.

Muodostuu illuusio siitä, että naisilla olisi enemmän valtaa kuin miehillä. Miehet vain voisivat milloin hyvänsä alistaa naiset väkivalloin, mutta meidän kulttuurissamme näin ei tehdä. Toiset kulttuurit eivät ole yhtä armeliaita, ja akkavaltainen kulttuuri ei pysty puolustautumaan tällaista vastaan.

Ongelmana vain on se, että naiset eivät ole rakentaneet yhteiskuntia saati ylläpitäneet niitä. Toisin sanoen naiset eivät ole joutuneet tilanteeseen, jossa on pärjättävä muiden kanssa tai muita vastaan ilman sääntöjä joiden puitteissa toimia. Jos kukaan ei ylläpidä sääntöjä ja varmista, että ollaan kunnolla, naiset ovat viime kädessä hampaattomia.

Mielestäni sitä, mitä länsimaisessa politiikassa on tapahtunut viimeisen 40 vuoden ajan, voi kutsua yhdellä sanalla: ämmäily. Ongelmille ei tehdä mitään, mutta tunteista kyllä huolehditaan, ja siitä, että pelataan tosikivojen sääntöjen mukaan. Lopputuloksesta ei vastaa enää kukaan.

Tämä on johtanut mm. siihen, että oikeutta ovat ryhtyneet käyttämään vigilantistijengit, koska hampaattomaksi kuohitut oikeudenpalvelijat eivät enää pysty puuttumaan rikollisuuteen. Luo valtatyhjiö, ja voit olla varma siitä, että se täyttyy kyllä.

Miesroolien evoluutiosta

Olen saattanut jossain kirjoituksessa taannoin sivuta nyky-yhteiskuntaa koskevaa tietynasteista rappiota. Erityisesti minua on kummastuttanut se, minkä takia avioliitot ovat aikoinaan kestäneet, vaan eivät kestä enää, ja olen jonkin verran onnistunut valottamaan kysymystä kirjoituksessa, joka käsitteli infantilisaatiota ja isän roolin katoamista sosialidemokraattisesta feministiyhteiskunnasta.

Sitten tulin lukeneeksi vähän lisää aiheesta, ja opin, että avioliittojen määrä on laskenut samalla kun erojen määrä on kasvanut. Ihmiset menettävät uskoaan pikkuhiljaa avioliittoinstituutiota itseään kohtaan. Tämä ei povaa hyvää, sillä kaikkien elinkelpoisten kulttuurien ja kansojen keskuudessa instituutio on olemassa. Sitä selittää myös yhä kasvava juopa sukupuolien välille.

Avioliittojen vähetessä yhä useampi poika kasvaa ilman isää, ja oppii miehen mallinsa joko äidin vaihtelevilta kumppaneilta tai sitten ei lainkaan. Tämä mahdollistaa kahden miesmallin yhteiskunnallisen edustuksen valtavan kasvamisen: kiltin miehen ja pahan pojan.

Kiltti mies

Kilttiä miestä on kasvattanut konservatiiviset arvot omaava äiti, joka on saanut pidettyä poikansa kurissa, nuhteessa ja poissa pahanteosta. Hän kunnioittaa (pelkää) naisia ja on valmis tekemään näiden harvinaisen hyväksynnän eteen paljon töitä. Kiltti mies ei saa (ainakaan haluamaansa) naista teini-ikäisenä eikä ihan äkkiä sen jälkeenkään. Sen sijaan hän tyytyy viettämään aikaansa vähemmän sosiaalisissa ympyröissä ja jää näiltä osin kömpelöksi ja araksi.

Kiltti mies ei ota riskejä. Hän tekee paljon töitä elääkseen ja on valmis tekemään myös paljon töitä suhteensa eteen. Hän ei ole jännittävä, hän on kunnollinen. Koska hän pelkää naisia, hän ei sano näille vastaan, vaan sietää näiltä käytännössä mitä tahansa, kuten äidiltään, jota oppi pelkäämään.

Kiltin miehen saumat alkavat siinä vaiheessa, kun nainen ei enää saa pahaa poikaa tai sitten harkitsee lesboksi ryhtymistä tultuaan kaltoinkohdelluksi edellämainitun taholta. Hänen sex appealinsa on viimevappuisen perunasalaatin luokkaa. Hän ei tyydytä naistaan millään muulla kuin materiaalisella tasolla, eikä nykynainen enää kaipaa sitä materiaa mitä normaalissa ansiotyössä olevalla miehellä on tarjota.

Kyseessä on erittäin feminiininen mies. Yhteiskunnallisesti tuottava, kunnollinen ja alistuva. Normaali nainen ei halua sellaista. Hän satsaisi jälkeläisten laatuun, ei määrään, mutta harvemmin saa naista, koska oppii vihaamaan näitä (ja pahoja poikia) ikävuosien 20 ja 30 välillä.

Paha poika

Pahan pojan on kasvattanut äiti, joka on keskittänyt resurssinsa ennemmin uuden kumppanin etsimiseen ja seksuaalisuutensa tyydyttämiseen kuin lapsensa sosialisaatioon. Lopputuloksena isoksi kasvaa vesseli, joka on sosiaalisesti aktiivinen ja äärimmäisen itsekeskeinen. Hänelle naiset ovat lihanpaloja, kuten äitinsä oli niille lukuisille miehille, joiden nimiä poika ei koskaan oppinut tuntemaan.

Paha poika ei pelaa varman päälle. Hän ottaa riskejä välittämättä seurauksista ja välittää vain itsestään ja kavereistaan. Bros before hos. Hänellä ei ole minkäänlaista halua tai tarvetta sitoutua, koska hän kokee sen vain rajoittavan itseään ja mahdollisuuksiaan saada haluamaansa naista. Hän on Casanova, joka kokee, että hän on syntynyt onnellisten tähtien alla ja maailma on olemassa häntä ja vain häntä varten.

Pahan pojan itserakkaus ja -luottamus vetoavat naisiin, samoin kuin riskinottokyky. Nämä ovat kaikki olleet evolutiivisesti kovaa valuuttaa, mistä syystä riskinottajat ovat päässeet lisääntymään usein määräänsä enemmän järjestämällä käenpoikasia muiden kasvatettaviksi.

Kyseessä on erittäin maskuliininen, riskejä ottava ja omapäinen mies. Yhteiskunnallisesti katsoen antisosiaalinen. Evolutiivisesti tällainen, joka on selvinnyt riittävän pitkään selvitäkseen naismarkkinoille asti hengissä, on kovaa kamaa, koska hänen geeninsä leviävät geenipoolissa kulovalkean tavoin. Hän satsaa jälkeläistensä suhteen määrään laadun sijaan.

Yh-miesmallien mahdollistuminen yhteiskunnassa

Evolutiivisesti yksinhuoltajuus on ollut huono vaihtoehto. Lapsi on ollut yhden vanhemman varassa materiaalisesti, ja tämä on vaihtoehtojaan useammin tarkoittanut lapsen menehtymistä tai huonoa menestystä yhteiskunnassa. Naisilla on myös ollut motiivi ottaa selvää kenelle tavaraansa jakaa, koska raskaaksi tulevana osapuolena hänellä on ollut lisääntymisessä enemmän pelissä. Miehellä siinä ei ole välttämättä mitään: hän ei joudu kantamaan lasta tahdostaan riippumatta yhdeksää kuukautta ja elättämään tätä kehossaan.

E-pilleri mahdollisti naisten seksuaalisen emansipaation: nyt hekin saattoivat harrastaa seksiä niin paljon kuin huvitti ilman pelkoa jälkikasvusta. Tämä tarkoitti suoraan sitä, että seksuaalinen haluttavuus ja nautinto, jota mies pystyi tuottamaan, nousi seksikumppanin valintakriteerinä huomattavasti korkeammalle kuin se oli ollut aikaisemmin. Tästä kuitenkin seurasi, että naiset, jotka olivat tottuneet harrastamaan seksiä erittäin haluttavien miesten kanssa, halusivat harrastaa sitä jatkossakin sellaisten miesten kanssa, ja yrittivät nakittaa näitä perustamaan kanssaan perheitä.

Sehän ei näille miehille käynyt: kun kerran kaikki naiset ovat tarjolla, miksi tyytyä yhteen? Toosaa tässä vaan ollaan vailla. Tämä johtui siitä, että haluttavissa miehissä itsekeskeisyys on normi ja psykopaatit yliedustettuina. Syntyi tilanne, jossa yksinhuoltajia oli aina vain enemmän. Naiset olisivat tarvinneet kilttien miesten resurssit, mutta eivät heidän seksiään ja sosiaalista kömpelyyttään. He halusivat molemmista parhaat puolet: kotiin elättäjän ja sänkyyn barbaarin.

Yhteiskunta alkoi olla kriisissä tilanteessa, jossa moni lapsi joutui elämään vähillä resursseilla äitinsä elättämänä vailla isän resursseja. Yhteiskunta tarjoutui ritarillisesti pelastamaan tilanteen ja ryhtyä kiltiksi mieheksi: se alkoi ottaa kaikilta rahaa ja jakaa sitten niitä yksinhuoltajaäideille, jotta nämä eivät kärsisi materiaalisesta puutteesta.

Naiset menivät myös töihin ja valittivat alhaisista palkoistaan, kunnes pääsivät liksoissa samalle tasolle kilttien miesten kanssa. He pystyivät samaan kuin nämä miehetkin, joten heitä saattoi pitää kilpailijoina ja voitettavina. Jos sellaisen miehen saattoi voittaa, sitä halveksuttiin. Naiset kun ovat evolutiivisesti halunneet itseään korkeamman statuksen miehiä.

Naisilta katosi motiivi kelpuuttaa ainuttakaan kilttiä, kunnollista tohvelisankaria. Heidän materiaaliset tarpeensa tyydytettäisiin joka tapauksessa, joten he keskittyivät hakemaan seksiä. Pahikset saivat enemmän ja heidän strategiastaan tuli voittajastrategia. Kiltti mies ei voinut enää kilpailla millään tasolla. Hän jäi kotiin hakkaamaan tattia ja katsomaan pornoa.

Kannatti ruveta haukaksi, kyyhkysiä kustiin silmiin.

Ketkä kärsivät?

Häviäjinä ovat kiltit miehet, lapset ja yhteiskunta. Koska haukaksi ryhtyminen on lisääntymisen kannalta paras strategia, yhä useampi ryhtyy siihen. Tämä tarkoittaa yhä suurempaa typerien riskien ottamista ja niidenkin Casanovien, jotka muuten putoaisivat evoluution kärryiltä, pysymistä niillä ja lisääntymistä. Sukupuolten välinen polarisaatio kasvaa, mutta halu ja tarve sietää toista sukupuolta ja sen seuraa vähenee jatkuvasti. Itsekeskeisyys valtaa alaa, halusta tulee laki. Yhteiskunnasta tulee epävakaampi, turvattomampi ja se päätyy syöksykierteeseen, jonka päässä odottaa konkurssi, sosiaalivaltion hajoaminen ja yksinhuoltajien ja tuhlaajapoikien menestyksen dramaattinen putoaminen evolutiivisessa kilpailussa.

Länsimaat ovat kusessa. Ihmiset tekevät aina vain vähemmän lapsia (erityisen vähän vakaisiin oloihin) ja lyhytnäköiset korkean riskin talousratkaisut ovat ajaneet talouden retuperälle. Yhteiskunta, joka ei pysty elättämään lapsiaan saati katso riittävästi eteenpäin uskaltautuakseen tekemään niitä, ei selviä.

Jos siinä vaiheessa se on vielä mahdollista, eikä esimerkiksi vieras kulttuuri ole jyrännyt itsemurhayritykseen päätynyttä sivilisaatiota alleen, tapahtuu pikkuhiljaa ruotuun palaamista ja sukupuoliroolien paluuta entisiin uomiinsa, perheyhteisön voimistumista ja skeptisyyttä valtion maagiseen voimaan parantaa kaikki hyvää tarkoittavien liberaalien päätöksillä, sosiaalikuluilla ja huolenpidolla.

Enemmän kuin moraalinen kannanotto tämä kirjoitus pyrkii olemaan viesti siitä, miten sokeita ihmiset ovat sille, miten perinpohjin hyvää tarkoittavat mutta merkittävät muutokset vaikuttavat heidän elämiinsä ja kaikkien muiden elämiin. Edistysmielisten ei oikeasti olisi syytä ruveta potkimaan nurin jokaista löytämäänsä aitaa. Joku on pystyttänyt ne, ja jos edistysmielinen ei keksi miksi (lukemani perusteella harvempi tulee sitä edes ajatelleeksi), ei se ole todiste siitä, että syytä ei ole.

Jk. Viskilasillinen lisää aiheesta, painottaen medianäkökulmaa.

Jk2. Roissy tietää: "A simple question many men ask themselves: If I play by the rules and make room for human cultivation, and the asshole down the street is getting laid like gangbusters, then what’s in it for me?"

Muistia ja nostalgiaa

Minä tykkään lukea useampaan kertaan juttuja, joita olen lukenut - jopa niitä, jotka olen kirjoittanut itse. Niistä voi olla jotain hyötyä - en voi muistaa niiden kaikkien oivalluksia ja opetuksia kerralla, mutta mitä enemmän niitä käyn läpi, sitä lähemmäs ne pääsevät selkäydintäni ja sitä kautta todellista hyötykäyttöä käytännössä. Ainakin niin sitä helposti kuvittelisi.

Aktiivinen muistini on julmetun lyhyt, en käytä sitä juuri lainkaan. Pidän tietokoneistetusta ympäristöstä - pääsen korjaamaan virheitä sitä mukaan kun huolimattomuuttani niitä teen. Siitä syystä olen toisinaan sosiaalisesti kömpelö enkä kykene keskustelemaan likikään samalla tasolla kuin kirjallisessa muodossa. En muista monta asiaa kerralla pitkiäkään aikoja. Minun täytyy kirjoittaa ostoslista jos meinaan muistaa kaupasta edes viisi ostosta.

Jos tulee kommunikaatiokatkos, ratkaisen sen sata kertaa paremmin ja varmemmin kirjallisesti kuin puhumalla. Puhuminen on vaikeaa ja turhauttavaa, ja sitten palaa käämi. Ilmankos pidän enemmän tekstiviesteistä kuin puhelinsoitoista.

Mieleen nousevat tarinat niistä kavereista, jotka ovat hyväsydämisiä ja jopa viisaita, mutta joiden aktiivinen sanavarasto on niin suppea, että he eivät saa sitä sanottua. Kaikki on koko ajan kielen päällä vaan ei tule ulos. Minulla on vähän sama juttu, paitsi että se ei johdu niinkään pienestä sanavarastosta vaan siitä, että unohdan viisi kertaa minuutissa mistä puhun ja mitä olen sanonut. Toistan itseäni samaa juttua kertoessani harvoin, mutta unohdan monta asiaa mitä minun niistä piti sanoa kesken sen kun kerron yhtä niistä asioista.

Aina ei ollut näin. Johtuuko se siitä, että joskus tuli ryypättyä niin ankarasti, että sai aukkoja päähänsä, vai siitä, että käyttää päivittäin nettiä ja pitää kolmea ikkunaa kerrallaan auki? Keskityn asioihin niin vähän aikaa, että ei pitäisi ihmetellä, etten kykenekään keskittymään.

Oivalsin kuitenkin yhden asian kirjoittaessani tätä (jostain syystä asiat jäsentyvät päähän paremmin kun ne kirjoittaa siellä asuvasta epämääräisestä puurosta jäsenneltyyn muotoon), ja se on se, että minä en pidä aivojeni käyttämisestä puhuessani. Ulosantini on usein monisanaista, mutta se on yksittäisten - usein toisiinsa kovinkaan paljon liittymättömien - asioiden ja lyhyiden huomioiden tekemistä. En ole hyvä käsittelemään laajoja asioita suullisesti ja menen suorastaan lukkoon, jos minulle esitetään kysymyksiä niistä.

Koen tarpeelliseksi opetella.

Jk. Lukiessani mitä kirjoitin, huomasin, että unohdin sen, mitä olin sanomassa alkaessani kirjoittaa tätä. Ja se oli se, että luultavasti saan enemmän hyötyä irti jutuista, mitä en ole lukenut, kuin vanhan kertaamisesta, jos siihen ei erikseen ole syytä. On toki totta, että niistä löytää jokseenkin aina jotain "uutta", mutta pääsyy niiden lukemiseen on ollut se, että olen saanut niistä lukiessani kovasti irti ja haluan kokea sen tunteen uudestaan. Minun tulisi antaa vähemmän tilaa nostalgialle ja laajentaa kokemuspohjaani. Jos hinkkaan egoani sillä mitä olen jo oppinut, rupean erheellisesti kuvittelemaan, että siinä on kaikki tietämisen arvoinen.

Tarkka kuvaus ihmistyypistä

Most of these people believe similar things and think in similar ways. They were educated in the same kinds of degree courses, reading the same books and internalising the same basic theories and perspectives. They interact regularly at seminars and conferences where they reaffirm the core ideas they share. They referee each other’s writings, award each other research contracts, and evaluate each other’s job applications. They often live in the same neighbourhoods, send their children to the same schools, and read the same newspapers and periodicals. Collectively, they ‘know’ what our society is like, and they ‘know’ what needs to be done to improve it.
Loppukin teksti on mielenkiintoista. Käykää lukaisemassa. Kuvausta voi soveltaa häkellyttävän moneen erinäiseen valtaakäyttävään (tai vallankäyttöön pyrkivään) ihmisryhmään.

Totuudella ei ole väliä

Totuuden sijaan merkitystä on sillä, minkä uskot todeksi.

Kävin tässä taannoin keskustelua aiheesta "miltä sinusta tuntuisi, jos kumppanisi rakastuisi toiseen?" Vastasin suoraan ja totuudenmukaisesti, etten reagoisi mitenkään, koska en voi tuntea hänen tunteitaan. Vasta kun saan tietää niistä tavalla tai toisella, voin reagoida.

Jos kumppanini kertoo minulle, suhde päättyy.

Jos kumppanini ei kerro minulle, en tiedä asiasta enkä reagoi mitenkään.

Keskustelukumppanini mielestä tämä oli täysin käsittämätöntä. Hänen mielestään toisen tunteet täytyy tietää. Niitä vain ei voi tietää - ainoastaan siitä, mitä toinen tekee, voi vetää omat johtopäätöksensä. Siksi parisuhde on tekemistä, ei tunnetila.

Täten minulle on herttaisen yhdentekevää, rakastuuko kumppanini johonkuhun toiseen ilman, että saan asiasta koskaan millään tavoin tietää. Kyse on siitä, mihin uskon. Jos uskon, että hän rakastaa minua täydestä sydämestään, on irrelevanttia suhteessa itseeni, pitääkö uskoni paikkansa.

Sama kääntäen: jos en usko, että kumppanini rakastaa minua, on irrelevanttia, rakastaako, koska en voi tuntea hänen tunteitaan omieni sijaan. Merkittävää on se, miten asian koen, ei totuus.

Ei ole mahdollista järkeillä ketään ulos käsityksestään, jos hän ei ole siihen järkeilemällä päätynyt.

Ilman tekoja, jotka käytännössä osoittavat käsitykseni vääräksi, en voi muuttaa käsitystäni. Tekoja, joilla rakkauttaan näyttää, voi tehdä ilman rakkauttakin, joten en voi koskaan olla varma, rakastaako toinen minua. Minun on luotettava siihen - vaikka en voi tietää - jos meinaan olla tämän toisen kanssa.

Metatasolle siirtyminen ja sen miettiminen, onko moraalisesti oikein vai väärin antaa teoillaan ymmärtää rakastavansa toista sen sijaan, rakastaako todella, on silkkaa egorunkkailua, koska kannaltasi on aina ja ikuisesti väliä vain sillä, kummalla tavalla uskot asian olevan. Kaikki mitä voimme tehdä on antaa toisen ymmärtää jotain tunteistamme, ja tämän teemme teoillamme. Ilman tekoja tunteet eivät välity.

Kyseessä on käytännön ja teorian sovittamaton ongelma: teoriassa asiat pitäisi saada tietää, käytännössä on hyväksyttävä, että se on mahdotonta.

Jos homma toimii käytännössä, yritys tehdä siitä ideaali, siinä mielessä, kuin ylempänä kuvattu teoria olisi, tuottaa saman lopputuloksen kuin kaikki utopismit: vituiksi menee.

Rasismin patologia

Kotvan jos toisenkin olen kuluttanut aprikoiden rasismia, jota pidetään eurooppalaisperäisten ihmisten suurimpana syntinä ja häkellyttävän monissa tapauksissa myös yksinoikeutena. Rasismi sanan varsinaisessa merkityksessä tarkoittaa rotuvihaa ja tavan mukaan myös oman rodun nostamista muiden rotujen yläpuolelle. Parempi termi on kuitenkin vierasviha, koska sen pohja ei ole yksinomaan geneettinen (se vihakin kun tuppaa olemaan meemipohjaista).

Minä en jaksa ruveta käsittelemään rasismin moraalista merkitystä saati sen oikeellisuutta tai vääryyttä, vaan kiinnostavampaa ja hedelmällisempää on tarkastella sitä evolutiivisesta näkökulmasta. Koska rasismia esiintyy (joillekin ehkä yllätyksenä) kaikissa kulttuureissa, jotka ovat minkäänasteisessa kontaktissa ulkopuolisiin kulttuureihin, sille on ilmiselvä evolutiivinen - myös kulttuurievolutiivinen - tilaus.

Rasismin geneettinen pohja

Rasismin geneettinen pohja löytyy siitä, että me ihmiset olemme geeninsäilytyskoneita. Normaalisti haluamme laittaa geenimme jatkoon, koska jatkoon ovat päässeet sellaiset geenit, joiden tuloksena syntynyt keho tuottaa mielihyvää jatkon tuottavan toiminnan tekemisestä ja rankaisee siitä, että niin ei toimita. Olemme evoluution tulos, ja viettimme ovat muotoutuneet sellaisiksi, että ne suosivat jatkoon pääsyn kannalta suotuisaa toimintaa ja suitsivat sille tuhoisaa toimintaa.

Koska yhdessä lapsessa geeneistämme pääsee jatkoon vain 50%, emme voi olla varmoja siitä, että kaikki geenimme pääsisivät jatkoon. Kaikki geenimme kuitenkin haluavat jatkoon, joten haluamme tehdä lisää lapsia. Toisaalta meillä voi olla siskoja ja veljiä, jotka jakavat myös keskimäärin puolet geeneistämme, jolloin geenit voivat saada jatkon heidänkin kauttaan - jos he siis tekevät lapsia, meidän ei tarvitse tehdä yhtä monta antaaksemme geeneillemme hyvät lähtökohdat jatkoon.

Geenimme siis tunnistavat sukua jossain määrin, samoin kuin ihmisiä, jotka jakavat jonkin verran samoja geenejä kanssamme. Tietyllä maantieteellisellä alueella muodostuu geneettinen klusteri, verkosto, jossa lähes kaikki jakavat ainakin joitain geenejä toistensa kanssa. Jotkut enemmän, jotkut vähemmän. Tämä mahdollistaa sen, että tunnemme tiettyä veljeyttä kanssakansalaistemme kanssa - tunnistamme samoja geenejä enemmän tai vähemmän alitajuisesti, mikä helpottaa altruismin syntyä.

Vastaavasti jos klusteriin päätyy täysin vieraita geenejä ja ihmisiä, joihin emme tunne minkäänlaista alitajuista (geneettistä) yhteyttä, on heihin vaikeampi suhtautua altruistisesti. He eivät jaa kanssamme samoja geenejä, mutta kilpailevat silti jatkosta tismalleen samalla tavalla kuin omatkin geenimme. Heidän geneettinen jatkonsa ei tue omien geeniemme geneettistä jatkoa, vaan he ovat kilpailijoita omien geeniemme kanssa. Jos heidän geeninsäilytyskoneensa ei saa jatkoa, geenipooli, josta omatkin geenimme ovat peräisin, säilyy ns. puhtaana - sinne ei pääse vierasta geneettistä materiaalia viemään tilaa niiltä geeneiltä, joille olemme enemmän tai vähemmän sukua.

Rasismi siis tukee omien geenien säilymistä vastustamalla kilpailevien vierasgeenien pääsyä geenipooliin. Se on geeneille evolutiivinen etu - tästä syystä me olemme geneettisistä syistä rasisteja. Jos geenimme eivät suosisi omiaan, ne eivät olisi päässeet jatkoon.

Rasismin kulttuuriset syyt

Rasismi kulttuurisena ilmiönä on helppo ymmärtää siinä vaiheessa, kun tajuaa kulttuurin olevan hyvin pitkälle samanlainen ilmiö kuin geenikin: Dawkins kutsui sitä kulttuurin säilymiskelpoista yksikköä meemiksi, joten katson asiakseni käyttää sitä itsekin. Samalla tavalla kuin geeni, haluaa meemikin pyrkii jatkoon - muussa tapauksessa se haipuu historian hämärään. Se eroaa geenistä siinä merkittävässä mielessä, että meemit ovat opittuja, eivät synnynnäisiä.

Memeettinen kerääntymä, joka muodostaa kulttuurimme, on kulttuurievolutiivinen sopeutuma täkäläisiin oloihin. Kasvamme kulttuuriimme omaksuen meemejä, jotka edesauttavat selviämistämme sen oloissa ja sitä kansoittavien ihmisten kanssa. Jos emme tee näin, olemme enemmän kuin vähemmän eksyneitä sosiaalisessa ympäristössä emmekä tule toimeen toisten ihmisten kanssa - emme ymmärrä heitä saati saa itseämme ymmärretyiksi heille.

Täten jos meemien sekaan tulee uusia meemejä ja meemikertymiä, jotka eroavat voimakkaasti niistä, jotka olemme omaksuneet, tulemme huonommin ihmisten kanssa toimeen, kuin tilanteessa, jossa muilla ihmisillä on suurin piirtein samat meemit kuin itsellämme. Mitä huonommin meemimme sopivat ympäröivään yhteiskuntaan, sitä huonommin meillä tapaa mennä. Jos vastustamme itsellemme vieraiden meemien (kuten kielen, oikeuskäsityksen tmv) saapumista yhteiskuntaan tai niiden kehittymistä, voimme pärjätä niillä meemeillä, jotka meillä jo on, sen sijaan, että joutuisimme kuluttamaan valtavasti aikaa ja resursseja uusien oppimiseen.

Kulttuurinen "rasismi" siis tukee itselle tuttujen meemien säilymistä ja parantaa yksilön mahdollisuuksia toimia yhteiskunnassa, jossa asuu. Siitä seuraa selvä kulttuurievolutiivinen etu. Tästä syystä kaikki maailman kulttuurit, joilla on mitään kontaktia muihin kulttuureihin, ovat joko kuolemassa pois tai rasistisia.

Termi "rasismi" meeminä

Kun 1950-luvun jälkeen poliittinen korrektius eli hienotunteisuussyistä valehteleminen rupesi saamaan kulttuurissamme jalansijaa, tuli sanasta rasismi tehokas lyömäase kaikkia vastaan, jotka kulloinkin vastustivat mitä tahansa hyväntahtoista mutta itsetuhoista poliittista päätöstä. Se tehoaa ainoastaan memeettisen ryhmän sisällä eikä paranna kulttuurin kilpailumahdollisuuksia. Se, kuten poliittinen korrektiuskin, on letaalimeemi. Niiden käytännön vaikutus on kulttuurinsa yksiselitteinen heikentäminen kilpailijoitaan vastaan, ja jos niitä ei saada kitkettyä, ne ennen pitkää tappavat sen ja tekevät tilaa vierasmeemipoolille.

Rasismikirveen kanssa öykkäröinti aiheuttaa myötähäpeää: ihmiset tunnistavat rasismikirveen heiluttajan edustavan pitkälti samaa memeettistä ryhmää kuin he itsekin edustavat, ja häpeävät silmät päästään tämän itseriittoista ja antisosiaalista kulttuurinsa rienausta. Tämä saa heidät miettimään sitä, että jos heidän kulttuuri voi luoda omia suu vaahdossa vihaavan viruksen, ehkä se ei sittenkään ole niin hyvä kulttuuri. Se heikentää kulttuurin elinhalua ja -voimaa.

Länsimaiset ihmiset ovat syntyneet ja kasvaneet länsimaisiin kulttuureihin todella kauan. He ovat sopeutuneet elämään länsimaalaisessa yhteiskunnassa. He kaikki (myös ne antisosiaaliset länsimaita patologisesti vihaavat tapaukset) haluavat elää länsimaalaisittain, ja ehkä luoda siitä vielä piirun verran enemmän itsensä näköisen. Länsimaalaiset ihmiset eivät halua elää esimerkiksi afrikkalaisessa tai islamilaisessa yhteiskunnassa - he eivät ole sopeutuneet kumpaankaan kulttuurisesti saati geneettisesti. Tästä syystä he tuntevat luonnostaan vastenmielisyyttä näitä heille kaikin tavoin vieraita asioita kohtaan ja tuntevat luonnostaan vetoa tuttuihin asioihin.

Rasisminvastainen taistelu, johon on uponnut (ja tulee uppoamaan) käsittämätön määrä rahaa, ei tee rasismin syntysyille yhtään mitään, enkä asiaa pohdittuani tule toivomaankaan, että tekisi. Tästä syystä se ei voi koskaan tuottaa mitään. Se on pelkkä menoerä, niin resurssien kuin kulttuurinkin saralla.

Lyhkäinen aggressiopohdinta

Tulin Homma-foorumilta lukaisseeksi, että Suomessa asuu 11648 Afrikassa syntynyttä miestä ja vain 6959 Afrikassa syntynyttä naista. Mietin, että missä määrin nämä edustavat näiden ihmisten kotiseutujen demografioita ja missä määrin syy siihen on naisten ympärileikkaus, johon välittömästi tai välillisesti harvinaisen moni nainen kuolee?

Kun jokin tarpeelliseksi koettu resurssi on harvinainen, siitä kilpaillaan veren maku suussa. Erityisesti islamilaisilla alueilla polygamia on yleistä, mikä tarkoittaa sitä, että saatavilla olevia naisia on aina vain vähemmän. Mitä enemmän yhteiskunnassa on miehiä suhteessa ("markkinoilla" oleviin) naisiin, sitä kovempaa on miesten välinen keskinäinen kilpailu ja sitä tehokkaampi evolutiivinen kilpailuvaltti riskinottokyvystä tulee. Tästä suorana seurauksena syntyy äärimmäisen epävakaa alue.

Vakaassa yhteiskunnassa puolestaan naisia tuppaa olemaan enemmän kuin miehiä, koska miehiä kuolee joka ikäryhmässä hieman enemmän kuin naisia.

Miesten ja naisten määrän suhde ja polygamia selittävät omalta osaltaan afrikkalais- ja muslimikulttuurien miesten aggressiivisuutta ja herkkänahkaisuutta - heillä on ollut motiivi kokea kaikki uhaksi. Kyseinen vainoharhainen herkkänahkaisuus ja pahimman odottaminen kaikilta paitsi lähimmiltä omiksi koetuilta kuitenkin luo valtavasti turhia konflikteja täkäläisessä yhteiskunnassa - kyse ei ole vain epäsosiaalisuudesta, vaan antisosiaalisuudesta.

Afrikkalaiset ja islamilaiset kulttuurit ovat huomattavasti epävakaampia ja väkivaltaisempia kulttuureja kuin länsimainen. Jos näitä piirteitä pitää negatiivisina, on täysin perusteltua luokitella afrikkalais- ja muslimikulttuurit huonommiksi kuin länsimainen ja täysin hyväksyttyä vastustaa kaikkea maahanmuuttoa ja sellaisen monikulttuurin sallimista, mikä tuo länsimaalaiseen yhteiskuntaan lisää edellämainittuja käyttäytymismalleja.

Merkillepantavaa on myös se, että vaikka Yhdysvaltain niillä alueilla, joilla afrikkalais- ja latinoperäinen väestö on valtaväestöä, ja väkivaltaisuuksien ja epävakauden takia naisia on paljon enemmän kuin miehiä (koska tappavat tapaturmat, kuolemantuottamukset, tapot ja murhat kohdistuvat pääosin miehiin), arvaamaton, väkivaltainen ja antisosiaalinen käyttäytymiskulttuuri ei ole muuttunut mihinkään.

Minä veikkaan, että syy edelliseen johtuu segregaatiosta: etnot pitävät kynsin ja hampain kiinni omasta kulttuuristaan ja välttävät valtakulttuuria, koska se tarkoittaisi virheidensä tunnustamista ja sen myöntämistä, että heidän kulttuurinsa on hyvin painavin perustein huonompi kuin enemmän tai vähemmän avoimesti vihatun valkoisen valtaväestön. Jos kyseisillä ryhmillä ei olisi vihan kohdetta, jolla ylläpitää antisosiaalisia kulttuurejaan, saattaisi jonkinlainen muutos siinä tulla kyseeseen. "Kansojen sulatusuuni" on lujittanut kulttuurien sisäisiä käyttäytymismalleja ja suojannut ne sisäiseltä muutokselta - halvaannuttanut ne umpikujaan.

Tässä pistää vaan ihmettelemään, että missä ne keskenään hyvin erilaisten kansojen ja kulttuurien samojen rajojen sisäpuolelle sullomisen hyvät puolet ovat?

Monikulturismin patologia

Minä olen kuluttanut yhden jos toisenkin tovin mietiskellen nykyisenlaista maahanmuuttoa seurauksineen: miksi se on ylipäätään päässyt syntymään, miksi se ei toimi, miksi se aiheuttaa suuria, peruuttamattomia muutoksia, miksi muutokset tarkoittavat konflikteja ja minkä takia kyseistä, monikulturistista maahanmuuttoa silti yhä propagoidaan ja jatketaan.

Miksi nykyisenlainen maahanmuutto on päässyt syntymään

Puhun tästä länsimaalaisesta, en niinkään suomalaisesta näkökulmasta - tämä siksi, että Suomeen se rantautui valmiina meeminä itse kehittymisen sijaan. Nykyisenlainen maahanmuutto, toisin sanoen monikulturistinen maahanmuutto, syntyi altruistiseen yhteiskuntaan, jossa kaikki vetävät yhtä köyttä, luottavat toisiinsa ja omaavat korkean sosiaalisen pääoman ja pitävät kaikkia näitä asioita itsestäänselvyytenä - jonkinlaisena ihmislajin biologisena imperatiivina, ylempää asetettuna evoluution päätepisteenä.

Yhteiskunnassa oli työvoimapula (kiitos maailmansotien jälkeisen työikäisen väestön pienen koon), joten järkeiltiin, että työvoima kuin työvoima, tuodaan tänne muualta ihmisiä menestymään kanssamme - työvoiman tarve edellytti vähän tai ei lainkaan koulutusta. Kysyntään vastasi tarjonta. Siispä kelattiin, että maahanmuutto on ykskert tosi hieno asia ja että tulijat luovat vaurautta ja tuovat mukanaan parhaat puolensa. Koska homma toimi, tultiin lopputulokseen, että kaikki haluavat elää näin.

Yksittäisten vierastyöläisten saapuminen yhteiskuntaan, jossa heidän elintasonsa nousi työnteon ansiosta kosolti, antoi heille motiivin sopeutua yhteiskuntaan. Sittemmin töiden vähetessä ihmiset jäivät työttömiksi ja päätyivät elämään ennen pitkää jonkinlaisten avustusten varaan, mikä paitsi hämärsi työnteon ja vaurauden suhdetta (työttöminäkin maahanmuuttajilla oli paremmat olot kuin kotimaissaan) myös poisti tarpeen sopeutua. Tämä antoi maahanmuuttajaryhmille mahdollisuuden elää kuten kotimaissaan, tavoilla, jotka kotoisiksi kokivat.

Miksi se ei toimi

Yhteiskunta oli menestynyt ja kehittynyt sellaiseksi kuin se oli, yhteen hiileen puhaltamalla, tekemällä paljon töitä elättääkseen itsensä ja jäsenensä. Korkea teknologinen kehitystaso ja altruismi tarkoittivat vähäistä kuolevuutta, joten syntyvyys tasoittui aikanaan kohtalaisen alhaiselle tasolle. Yhteiskunnasta tuli varsin vakaa.

Maahanmuuttajien kotimaissa olot olivat hyvin toisenlaiset: altruismia esiintyi korkeintaan lähisuvun ja uskotuimpien ystävien kesken, resursseja oli vähän ja niistä kilpailu siinä määrin ankaraa, että pitkän tähtäimen rakentavia suunnitelmia ei kannattanut ottaa - olot olivat niin epävakaat, että vaurautta luova ihminen ei päässyt useinkaan nauttimaan työnsä hedelmistä, vaan ne häneltä vei joku väkivalloin. Strategia, joka tuotti geeneille todennäköisimmän jatkon, oli häikäilemätön kilpailu kaikkia vastaan, lasten holtiton siittäminen siinä toivossa, että edes joku eläisi siihen asti, että pääsee tekemään omia ja hetkessä eläminen. Lyhyen tähtäimen etu oli kaikki kaikessa, koska pitkään tähtäimeen ei kannattanut luottaa - tämä tarkoitti sitä, että koulutusta, sivistystä, teknistä osaamista tmv. ei ollut käytännössä lainkaan. Yhteiskuntaa ei yhteiskunnaksi juuri voinut sanoa ja epävakaus oli sen ainoa vakio.

Miksi se aiheuttaa suuria, peruuttamattomia muutoksia

Yhteiskunnan alkuperäinen väestö ei lisäänny kummoistakaan tahtia - se on sopeutunut oloihinsa ja sisäistänyt kulttuurinsa säännöt, moraalin ja arvot. Niiden mukaan lasten hankkimista ei pidetä itseisarvona - joidenkin mukaan ei edes välttämättömänä - vaan muut arvot, kuten elämisen mukavuus ja vauraus ovat tärkeämpiä asioita. Yhteistyön luoma vauraus aikaansai itseään ruokkivan kehän, joka loi lisää vaurautta ja altruismia.

Vierasväestön kulttuurin moraali arvoineen on puhtaan geneettinen - omille geeneille niin paljon jatkoa kuin mahdollista. Koska vierasväestön kotimaassa epävakaat olot aikaansaivat jatkuvan pelon omien geenien jatkosta, varsinaista kulttuuria, joka olisi keskittynyt mihinkään muuhun kuin tämän jatkon epätoivoisiin varmistuspyrkimyksiin, ei päässyt syntymään. Toisten muroihin kuseminen tarkoitti aina sitä, että itselle ja omien geenien jatkolle jäi enemmän resursseja. Alueella, jolla oli liian vähän resursseja suhteessa väestömäärään, kilpailu oli jo yksilötasolla äärimmäistä, ja aikaansai itseään ruokkivan epävakauden, resurssikilpailun, epäluottamuksen ja liikakansoituksen kehän.

Kun ensinmainittuun päästetään ihmisiä, joilla ei ole enää imperatiivia sopeutua, eli jotka pysyvät mainiosti hengissä ja toteuttavat itseään tavalla, jolla ovat toimineet kotimaissaankin, he toimivat samalla tavalla kuin kotimaissaan. Resursseista ei tule puutetta, mutta lyhytjänteinen ja nopeasti lisääntyvä, tiukasti omien puolta pitävä ja ulkopuolisten resursseja hyväksikäyttämään pyrkivä elämäntyyli jatkuu. Sopeutuvia ja uuden yhteiskunnan arvot omaksuvaa vähemmistöä lukuunottamatta maahan päästetystä vierasväestöstä syntyy loisryhmä, joka kasvaa valtavaa tahtia ja keskittyy kuluttamaan vaurautta sen luomisen sijaan.

Miksi muutokset tarkoittavat konflikteja

Ihmiset eivät ole tyhmiä. He huomaavat, jos joku helposti eriteltävissä oleva porukka on pikemminkin taakka kuin etu, ja he alkavat nuivistua tätä ryhmää kohtaan. He ryhtyvät suhtautumaan kyseistä ryhmää kohtaan hyvin epäluuloisesti ja vähemmällä altruismilla kuin muita ryhmiä kohtaan.

Samalla tavalla taakkaryhmä huomaa, että muut ryhmät pärjäävät heitä paremmin, ja kokevat, että heidän kuuluu pärjätä yhtä hyvin. Koska vastikkeeton elatusapu ei tuota yhtä korkeaa elintasoa kuin työnteko, he katkeroituvat ryhmille, jotka pääasiallisesti luovat vaurautta ja pääsevät nauttimaan suuremmasta osasta sitä kuin he. Loisryhmä kokee joutuneensa huiputetuksi ja pitäytyy entistä kovemmin kotoisissa arvoissaan ja toimintatavoissaan, joiden ansiosta kokevat saaneensa edes sen (liian) vähän, mitä heillä nyt on. He siis kusevat aktiivisesti muiden ryhmien muroihin ja tämä näkyy segregaationa, työttömyytenä, yliedustuksena rikostilastoissa jne.

Länsimaisten vastaanottajayhteiskuntien oikeusjärjestelmään on kuitenkin kodifioitu yhdenvertaisuusperiaate, joten valtio ei saa suhtautua eri tavoin eri jäseniinsä etnisin perustein. Tämä tarkoittaa sitä, että jos yhteiskunnassa on esimerkiksi laissa vastikkeettoman elatuksen suova porsaanreikä, ja yksi ryhmä hyväksikäyttää sitä merkittävästi enemmän kuin muut ryhmät, ei laillista keinoa puuttua asiaan ole.

Koska ongelma on olemassa riippumatta siitä, onko sen ratkaisuun laillisia keinoja, se synnyttää kasvavaa eripuraa yhteiskunnallisen epäkohdan saaja/maksaja -ryhmien välille. Mitä pidempään ongelma saa olla ja kasvaa ilman, että kukaan tekee sille mitään, sitä suuremmaksi ryhmien välinen epäluottamus ja kyräily kasvaa. Jossain vaiheessa paska osuu tuulettimeen ja konflikti kärjistyy lain ulkopuoliseksi toiminnaksi. Tämä aikaansaa leireihin jakautumista myös aikaisemmin altruistisen yhteiskunnan riveissä: yhdet tuomitsevat laittomuudet yksiselitteisinä vääryyksinä, toiset kokevat, että loisryhmä saa mitä tilaa, kolmannet tunnustavat ongelman olemassaolon mutta pitävät konfliktia vääränä ratkaisuna ja niin edelleen.

Tuloksena yhteiskunnan altruistisiin riveihin syntyy ryhmiä, joilla on motiivi kusta toistensa muroihin ja eripuran määrä yhteiskunnassa kasvaa. Sosiaalinen pääoma laskee ja kulttuurin arvot menettävät ihmisten silmissä merkitystään. Eri kuppikunnat arvostavat eri asioita ja alkavat vetää yhteistä kelkkaa eri suuntiin ja alkavat toimia niitä vastaan, jotka vastustavat kelkan vetoa juuri heidän suuntaansa. Intressikilpailu vaatii yhä enemmän resursseja, ja koska niitä pyritään saamaan pois vastapuolelta, vaurauden luomisen arvo laskee ja sen pimittämisen muilta arvo nousee.

Yhteiskunta siis murenee ja alkaa muistuttaa kiihtyvällä tahdilla aluetta, josta vierasperäinen väestö alunperin oli lähtöisin.

Minkä takia sitä edelleen propagoidaan ja jatketaan

Politiikan sääntö numero uno: älä koskaan myönnä olevasi väärässä. Suunta, jota propagoitiin, ja jota puffattiin kuin Jeesuksen uutta tulemista, muotoutui ideologiaksi ja kun maahanmuutosta alkoi aiheutua haittaa, ideologia irtautui käytännöstä. Ideologian kannattaja ei voinut myöntää, että oli ollut väärässä, joten hän rupesi järkeilemään tapoja, joilla piilottelisi ideologian seuraamisesta aiheutuvia haittoja.

Koska ideologian kannattajat olivat alkujaan olleet (ja ovat yhä) päättäviä tahoja, heillä oli käytettävissään yhteisesti kerätyt resurssit, jotka mahdollistivat ongelmien lakaisemisen maton alle, edes hetken tuonnemmaksi, että he voisivat yhä nauttia asemansa etuoikeuksista. Ongelmia lakaistiin maton alle perustamalla yhä uusia virkoja, jotka kuluttivat vaurautta sen luomisen sijaan, ja jotka eivät tehneet ongelmille yhtään mitään, mutta jotka tukkivat aina yhden turvan kerrallaan, koska heidän virkansa olivat olemassa ongelman luoneiden tahojen ansiosta. Nämä virkamiehet sitten kehittelivät tilastoja ja propagandaa, joilla tukea ideologiaa ja sen jatkamista ja pyrkivät demonisoimaan ongelmat havaitsevia ja niistä suuttuvia tahoja varsinaisina epäkohtina.

Touhua jatketaan yksinkertaisesti sen takia, että liian monella päättäjällä ja virkamiehellä on elanto ja edut kiinni ideologiassa ja sen puffaamisessa. Näin on ollut mahdollisesti koko heidän työikänsä ajan - heistä ei ole vaurautta luovaan työhön ja he tietävät sen. Siispä ongelmia vähätellään, piilotellaan ja valehdellaan sen syistä ja seurauksista niin pitkään kuin mahdollista, jotta korttitalo ei sortuisi ennen heidän pääsemistään eläkkeelle.

Kyseinen ideologia on yhteiskunnallemme, kulttuurillemme, arvoillemme ja elintavoillemme syöpä, jonka pois kitkemisestä tulee pitkä, väkivaltainen ja karvas prosessi. Siihen ryhtymiseen on valtava kynnys ja se sotii altruistista moraalikäsitystämme vastaan. Kuitenkaan, siinä vaiheessa, kun ongelmaa ruvetaan tavalla tai toisella ratkaisemaan, minä en syytä heitä, jotka siihen epäkiitolliseen tehtävään joutuvat.

Ryypiskelyn suhteesta luottamukseen

Tuli vastaan noin tuhannetta kertaa toteamus, että ei kannata luottaa yhteenkään absolutistiin.

Kyseessä lienee sisä- ja ulkoryhmäjako, joka perustuu omien ryhmäkoheesion lisäämiseen tuottamalla näistä kaikille jonkinasteista vahinkoa, vähän niinkuin raamatussa sanottiin ettei passaa luottaa ympärileikkaamattomiin filistealaisiin, niin sinäkään et luota itseään myrkyttämättömiin absolutisteihin. Ryyppääminen ja sitä kautta suoriutumiskykynsä pudottaminen edustaa uhria, joka "annetaan yhteisön hyväksi".

Sisä-ulkoryhmäjako on tuossa mielessä aika typerä, koska monikymmenkertaisesti todennäköisemmin ihmistä puukottaa ryyppykaveri, kuin kaveri, joka ei ryyppää. Luotettavuustakeena se on sikäli omituinen, että kännissä ihmiset puhuvat tunnetusti päänsä läpiä täyteen. Tämän lisäksi ilmeisesti kyseinen epäterveellinen yhteenkuuluvuusriitti täytyy suorittaa aina vain uudelleen tai se vanhenee.

Parempia vastaavia ovat vaikkapa eränkäynnit kaveriporukassa tai joukkueurheilu. Itsensä myrkyttäminen ei ole saavutus eikä yhteisen effortin kautta kaadettu karhu. Siinä ei ole mitään suitsuttamisen arvoista ja siihen pystyy sinänsä kuka hyvänsä, myös absolutisti. Ryyppäämisen meriitti on nolla, ja siksi on omituista, että niin moni glorifioi sitä ja demonisoi ryyppäämättömyyttä.