Pages

Omapohja

Piehtaroin vitutuksessa ja itsesäälissä. Koen muutosvastarintaa omia virheitäni kohtaan. Keskityn itseeni, tiedostan sen seuraukset, häpeän ja sitä kautta keskityn itseeni lisää. Mielipahani itseni, parisuhteeni ja maailmani epätäydellisyyttä kohtaan on ihmeen voimakas ja värjää kaiken mustaksi.

Sain rakentavaa palautetta siitä aiheesta, että ajattelisin mitä sanoisin. Mielestäni minä ajattelen asioita ja sanon niitä ensimmäisillä sanoilla, jotka mieleen tulevat. Yksittäisillä sanoilla ei ole paskankaan väliä, vaan sillä, mitä tulen niillä kokonaisuutena sanoneeksi. Jos en tule ymmärretyksi, yritän uudestaan, eri sanoilla. Hakkaan päätäni seinään kunnes seinä antaa periksi.

Nainen haluaa puolestaan tietää vaikuttimeni jokaisen yksittäisen sanavalintani takana, jos olen ilmaissut itseäni kömpelösti. Hän on sitä mieltä, että kukaan ei valitse sanoja sattumanvaraisesti, ja että jokaisella sanavalinnalla on merkitys. Minä en tiedä mitä ajatella tästä; voi olla, että hän on oikeassa. En mielelläni kohtaa ajatusta, koska se tekee kaikesta kommunikaatiosta helvetin raskasta. Toisaalta myös usein hoksaan, milloin olen ilmaissut itseäni niin kömpelösti, että se onnistuu olemaan suorassa ristiriidassa sen kanssa, mitä olen halunnut ilmaista.

Ongelmana on se, että minä puhun helvetin paljon, enkä tosiaan ajattele yksittäisiä sanavalintoja. Jos rupean miettimään niitä, puheestani tulee huonosti jäsenneltyä blogimerkintää: hidasta, kankeaa ja kiitos surkean työmuistini epävarmaa. Ilmaisuni perinpohjainen harkitseminen tekisi minusta juuri sen miehen, joka ei kehtaa puhua saati pussata. Minä en halua olla sellainen mies. Minä pidän itsestäni.

Minä olen ollut tässä tilanteessa ennenkin: naisilta kritiikkiä on tullut siitä, että en ilmaise itseäni tarpeeksi nätisti. Minua vituttaa, että toinen ihminen ei voi päästää irti epäonnistuneesta sanavalinnasta, vaikka myöntäisin, että ilmaisin itseäni erittäin onnettomasti ja että pystyisin parempaankin. Myönnän avoimesti, että koska sama juttu on tapahtunut ennenkin, on virhe todennäköisesti minun. Tai sitten viehätyn ihme mimmeistä. Kuinka vain, tällä hetkellä tiedostan vajavaisuuteni.

En siis saa antaa toiselle kaikkea mitä voin. Tai oikeastaan pitää, mutta ei siten kuin se luonnostaan tapahtuisi. Minun täytyy antaa vain se, mitä hän haluaa, ja siinä muodossa, kuin hän haluaa. Rakkauteni ja sanomani asiat eivät ole arvokkaita sinänsä, vaan se, miten ne vastaanotetaan. Okei, ymmärrettävää. Jos joku vetäisi minua turpaan rakkaudesta, ei se minusta siltä tuntuisi. Mutta ei tässä ihan siitä ole kyse.

Olen kelannut sitä, miten vaikea on ottaa toisen sanomia hyvällä. Jos toinen ilmaisee itseään huonosti, onko pakko jäädä siihen roikkumaan kuin takiainen sen sijaan, että päästäisi huonosta ilmaisusta irti ja ottaisi vastaan sen onnistuneemman? Kelannut olen sitäkin, ilmaisenko sittenkin jotain ihan oikeaa itsestäni niillä kömpelöillä sanavalinnoilla, jotain alitajuista kyrpiintymistä johonkin tai vastaavaa? Ehkä. Se on mahdollista - kaikista naisista löytyy jotain, mikä minua ottaa päähän, enemmän tai vähemmän.

Ensimmäistä kertaa sitten 2.10.2008 mieleni tekisi vetää perskännit saadakseni jotain muuta ajateltavaa. Kyseessä olisi kaiketi ensimmäinen kerta elämässäni, kun vetäisin kännit vitutukseen. Tiedän, etten niin tee, kiitos päätökseni, mutta ilman sitä huomenna aukeaisi korkki ja huolella.

Suunta on alaspäin, kohti henkilökohtaista pohjakosketusta, ja sitä kautta myös parisuhteen. Saa nähdä miten niistä selvitään ja josko jälkimmäinen ylipäätään selviää. Koska en viihdy tällä hetkellä nahoissani, en osaa antaa itsestäni ulos mitään positiivista enkä toteuta heteroparisuhteen maskuliinisuuden tärkeää kaavaa (eli miehekäs + viihdyttävä) miltään osin.

Haluan jonkin sortin loman itsestäni, täyttää ajatukset muilla jutuilla ja unohtaa, että minussa olikaan mitään vikaa tai parannettavaa. Haluan, että Nainen hymyilee ja antaa minulle itsestään parhaita puoliaan, korjaa toiminnassaan olevat viat ja tulee kanssani takaisin niille raiteille, joilla minä olen kuin kotonani. Haluan siis, että kaikki jutut tulevat kuntoon ilman, että teen yhtään mitään niiden eteen.

Tapojeni parantaminen eiku muuttaminen on kolikko, jolla on kaksi puolta (noni, tossakin käytin ensin väärää sanaa). Ja minua pelottaa helvetisti paitsi se, etten onnistu, myös se, että onnistun. Mietin myös mitkä ovat mahkut muuttua kun en halua. Olen itseni korkein auktoriteetti ja minulla on valtava sisäsyntyinen raivo kaikkea kohtaan, mikä koettaa ulkopuolelta sitä tilaa muuttaa, vaikka tiedostankin, että kaikki ulkopuolelta tulevat neuvot ja vaatimukset eivät ole paskoja. Tuleeko minusta jokin esitys, show toisen hyväksi, joka sitten saa olla oma itsensä vain yksinään.

Tajusin juuri, etten ole punninnut tämän tekstin sanoja tippaakaan. Hiton hyvä alku.

Päivitys 5.6.2009:
Olen hämmentynyt siitä, miten voimakkaasti kulloisetkin fiilikset värjäävät kokemuksia ja näkemyksiä. Keskustelimme ja ymmärsimme toisiamme valtavan hyvin. Pääsimme raiteille joille halusin, eikä sen eteen tarvinnut tehdä mitään muuta kuin olla avoin sille, mitä toisella on sanottavaa. Näin sitä oppii ja on kiitollinen oppimastaan.

3 kommenttia:

Marko kirjoitti...

Tutulta kuulostaa tilitys. :)

Oletko aivan varma, että kumppanisi edes yrittää ymmärtää viestiäsi? On nimittäin tyypillistä, että tietyn tyyppiset ihmiset kuullessaan viestin, jota eivät kykene sulattamaan, takertuvat epäoleellisuuksiin kuten yksittäisiin sanoihin ja ilmauksiin jotta itse aihetta ei käsiteltäisi. Tällainen on luonteeltaan manipulointia ja vallankäyttöä, jota ei tule sallia. Tämä on myös yksi epäterveen parisuhteen selkeimmistä merkeistä, siis se, että ei voi ilmaista asioita omalla tyylillään ja omalle persoonalleen sopivalla tavalla.

Tuplis kirjoitti...

Minä en tiedä mitä vastata esittämääsi kysymykseen. Sen jälkeen sanomiasi asioita olen jossain määrin pohtinut, mutta minulla ei ole oikeaa perspektiiviä tarkastellakseni asiaa objektiivisesti etenkään nyt kun mieliala on mikä on. Ei ole hätäilyn aika.

Intuitio ei povaa hyvää. Se on oikeassa useammin kuin minä, ja minua ottaa päähän aina kun havaitsen sen olevan minua viisaampi.

Chi kirjoitti...

Toivottavasti saatte jutut selvitettyä. Olen itse huomannut omassa parisuhteessani, että jos on tahtoa selvitä ns. vaikeuksista, niin kyllä niistä selviää.

Minusta suhteessa kaikkein tärkein asia on se, että jos tulee jotain ongelmia tms. asioita, jotka ottavat päähän, ne pitää vain puida ja keskustella niin auki, ettei mitään jää hampaan koloon. Ei kannata jättää pinnan alle kytemään mitään juttuja, niillä on taipumusta lopulta räjähtää uudelleen silmille...

Ainahan sitä välillä toisessa ärsyttää jokin, mutta kun muistaa, ettei ole itsekään täydellinen, niin niitä toisen ns. puutteita kestää huomattavasti paremmin. Helppoa parisuhdetta ei varmaan ole olemassakaan ja sellainenhan voisi olla aika tylsäkin pidemmän päälle..?