Pages

Liiasta kiltteydestä

Toisin kuin yleensä puhuttaessa kiltteydestä tai liiasta kiltteydestä, en tarkoita ovimattoa, jolla ei ole selkärankaa seistä mielipiteidensä takana. Minä tarkoitan ihmistä, joka palkitsee kumppaninsa kaikesta - käyttäytyi tämä millä tavalla hyvänsä. Puhun ihmisestä, joka rakastaa kumppaniaan ehdoitta ja antaa tälle kaikkensa.

Tyypillisesti liian kiltti ihminen on mies, mutta ilmiö ei rajoitu heihin. Naisilla tämä ilmenee toisen kuntoon rakastamisena - kunhan nainen vain antaa tarpeeksi rakkautta, kusipäästä, venkulasta tai psykosta kehkeytyy kunnon mies. Antisosiaalisesti käyttäytyvää kumppania ei korjata porkkanalla.

Enkö minä aina hehkuta ja puffaa kaikkia noudattamaan Lex Nikke T:tä? Kyllä vain - olen sitä mieltä, että sellaista suhdetta, jossa molemmat antavat kaikkensa, ei voita mikään. Ei lottovoitto, urheilusuoritus tai ansioillaan rikastuminen. Ei mikään.

Ongelma onkin siinä, että ihminen on pohjimmiltaan eläin, joka menee siitä, mistä aita on matalin. Täten jos kumppani antaa kaikkensa, ei ole mitään motiivia muuttaa sitä, mitä itsestään tälle toiselle antaa.

Aina on helpompi keskittyä siihen, että omia tunteita ei ole nyt just kahdeksan sekunnin aikana otettu huomioon tai että kumppani ei ole onnistunut olemaan viihdyttävä. Toisin sanoen: on loputtomasti helpompaa keskittyä omiin tuntemuksiinsa ja niiden ruokkimiseen ja niistä huolenpitoon kuin sen toisen. Ja tämä on ongelma.

Kyseessä on ongelma sen takia, että joka ainoa sekunti, jonka kumppani kuluttaa esimerkiksi siihen, että pohtii josko voi luottaa siihen, että toinen rakastaa tätä täysillä vaikka joutuisi auto-onnettomuuteen ja muuttuisi möröksi, tai vaikka että jotain, mitä hän on mennyt sanomaan, voi tulkita loukkaavaksi, hän ei anna kumppanilleen yhtään mitään muuta kuin päänvaivaa. Kumppaninsa palkitseminen kumppaninsa laiminlyömisestä opettaa kumppanille, että parisuhteessa ainoastaan sillä, mitä hän saa, on mitään väliä.

Opetus on täydellisen ja perinpohjaisen väärä. Ihminen, jonka kumppani palkitsee kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta toiminnasta, alkaa mennä koko ajan enemmän siitä kohtaa aitaa, mistä se on matalin. Koska efforttia ei tarvita, sitä ei myöskään anneta. Tällainen kumppani ei ole palkitsevaa seuraa.

Jos ihmisen ei tarvitse tehdä mitään saadakseen haluamansa, hän ei tee mitään. Pelkkä porkkana ei riitä toisen ihmisen motivointiin. Tällaisessa skenaariossa Lex Nikke T on paitsi väärässä myös tuhoisa. Kumppanista tulee kumppanin sijaan vampyyri, joka imee molempien kaikki voimat ja ekstrabonukset päälle.

Tietenkään yhden ääripään vääryydestä ei seuraa, että sen toinen ääripää olisi yhtään oikeampi: jos koko ajan on oltava palkitsevaa seuraa ja haudattava kaikki vähänkin negatiivisemmat tunteensa, saadaan aikaan silkka korttitalo, joka odottaa romahtamistaan. Nukkekotisuhteessa ei ole hyvä olla, koska siinä ei voi olla oma itsensä - suhteessaolo olisi kuin toinen työpaikka, jossa on pidettävä roolia yllä.

Itseensä ja tyytymättömyyteensä eksyminen on huume, jota tahtoo aina vain lisää. Kuten tekstissä vasemmistolaiset kalassa osoitan, jos ihmisen (tällä kertaa emotionaalisista) tarpeista huolehditaan, vaikka kaikki mitä tämä tekee, on valittaa, on tuloksena tilanne, jossa ihminen ei tee enää mitään muuta. Tällaiselle ihmiselle kumppanista tulee egonsa roskis ja terapeutti, työntekijä, joka ei saa palkkaa; yksipuolinen nukkekoti, jossa yksi joutuu olemaan alituisesti toisen kävelykeppinä.

Koska vampyyri ei ole palkitsevaa seuraa, ei synny positiivista takaisinkytkentää - tai se lakkaa olemasta. Itsekeskeisyydessään piehtaroivan ihmisen seurassa ei ole mitään mielekästä syytä olla. Ennen pitkää sellaisen ihmisen kumppani lakkaa kunnioittamasta ihmistä, joka ei seiso omilla jaloillaan. Ja ihmistä, jota ei kunnioita, ei voi rakastaa.

Liika itsekeskeisyys tappaa suhteen. Älä palkitse sitä.

0 kommenttia: