Pages

Mielenkiintoisia kysymyksiä

Tuuminpa erästä juttua lukiessani Ruukinmatruunan tekstiä kirkoista, lahkoista ja kulteista.

On yleisesti tunnettua, että korkea älykkyysosamäärä korreloi voimakkaasti ihmisen ateismin kanssa.

Minua kiinnostaisi tietää, missä määrin tämä yleisesti tunnettu asia saa ihmiset ryhtymään ateisteiksi riippumatta siitä, onko heillä korkea älykkyysosamäärä?

Veikkaisin, että läpikotaisin marxilaisten uskonnollisten kulttien (kuten monikulturismi, feminismi et al) nousu johtaa juurensa suoraan tästä: ihmiset eivät halua vaikuttaa tyhmiltä kuulumalla kirkkoon, vaan suuntaavat auktoriteettihakuisuutensa ja halunsa paeta ajattelun vastuuta ideologioihin*, jotka eivät eroa uskonnollisista kulteista mitenkään - yliluonnollisen olennon puuttuessa uskotaan yliluonnolliseen ihmiseen, joka elää utopiassa.

Onko mitään niin vaarallista kuin "sekulaari" eli ideologiaa tunnustava Tosi Uskovainen?

Entäpä tekisivätkö älykkäimmät ateistit viisaasti liittyessään kirkkoon - täten ilmaisten rivien välissä, että yksin jumalankielto ei tee kenestäkään hurskasta?

*jotkut näistä eivät hakeudu ideologian huomaan, vaan hankkivat esimerkiksi heitä julmasti alistavan kumppanin. He eivät yleensä tee helvettiä kuin niiden ihmisten elämästä, joiden kanssa ovat tekemisissä. Ideologiauskovaiset tähtäävät korkeammalle.

Parisuhdekonflikti

Miehet ja naiset ovat erilaisia. Kuitenkin sukupuolet ovat keskenään suureksi osaksi hyvin samanlaisia: biologiasta johtuvat psyykkiset erot rajoittuvat käytännössä niihin asioihin, joiden kohdalla miehet ja naiset ovat kokeneet evoluution aikana erilaisia sopeutumisongelmia. Vain miesten kohtaamat sopeutumisongelmat ovat rajoittuneet pitkälti naisten hankkimiseen ja geneettisen jatkonsa varmistamiseen, kun taas naisille omat sopeutumisongelmat ovat rajoittuneet pääosin sellaisen miehen hankkimiseen, jolla on resurssit ja status varmistaa naisen synnyttämien jälkeläisten selviäminen lisääntymisikään ratkomaan omia sopeutumisongelmiaan.

Koska ihmissukupuolet ovat muilta osin psyykkisesti hyvinkin samanlaisia, ne ymmärtävät suuressa osassa asioita toisiaan mainiosti. Sitten taas, kun kohdataan tilanne, jota jompikumpi heteroparisuhteen osapuoli ei ymmärrä, päädytään konfliktiin, eikä konfliktia välttämättä pysty ratkaisemaan mikään määrä yrityksiä ymmärtää luontoa, joka eroaa kyseisessä asiassa omasta kuin yö päivästä.

Tästä kuitenkin seuraa se, että hyvin suuri osa parisuhteen konflikteista syntyy suoraan siitä, että oletetaan, että kumppani on samanlainen kuin itse on ja kokee asiat samalla tavalla kuin ne itse kokisi. Ajatusketju on ymmärrettävä, opimmehan empatiakykymme lapsina ja aikana, jolloin meitä vetävät puoleensa lähinnä ne asiat, jotka ovat leikkikumppaniemme kanssa yhteisiä. Olemme siis totuttaneet itsemme siihen, että ihmiset, joiden kanssa viihdymme, käsittelevät ja kokevat asioita samalla tavalla kuin me.

Ongelma syntyy siitä, että kumppaneissa viehätymme tämän erilaisuudesta suhteessa itseemme: mitä haluttavampi kumppani on, sitä voimakkaammin tämän sukupuoliset ominaisuudet tulevat tässä esiin - ja sitä polaarisemmin erilainen tämän tapa käsitellä asioita useissa asioissa suhteessa omiimme on. Vastakohtaisuus vetää meitä puoleensa.

Tämä on havaittavissa erityisesti teini-iän parisuhteissa, joissa mitään rutiinia tai ihmeempää itsekontrollia ei ole ehtinyt muodostua, vaan nuoret heittelehtivät atavististen tunteidensa vallassa ja ilmaisevat viehtyvänsä joko "pahoihin poikiin" tai "isoihin tisseihin" (samalla paljastaen, miten erilaisin kriteerein pelkän biologian pohjalta kumppanivalinta tapahtuu).

Sittemmin, ihmisen kartuttaessa jonkinlaista kokemusta parisuhteista tavalla tai toisella, halutun kumppanin sukupuolinen äärimmäisyys ei tunnukaan enää yhtä houkuttavalta kuin se teini-ikäisenä vielä oli. Tämä johtuu siitä, että ymmärretään ensinnäkin, ettei itse olla sukupuolisesti äärimmäisiä, ja siitä, että voimakkaasti toisin ajattelevan kumppanin kanssa oleminen on työlästä, koska erilaisuus itsessään synnyttää konflikteja.

Vaihtoehtona mennään sitten etsimään se "kiva" kumppani, eli vaihtoehto, jonka sukupuolelleen tunnusomaisimmat piirteet ovat vaatimattomat. Tällaisen ihmisen kanssa on helppo olla, koska hän käsittelee ja kokee asiat pitkälle samoin kuin itse ne kokee. Kyseinen suhde vähentää sukupuolten välistä polariteettia ja siinä on helppo ja hyvä olla. Suhteessa on vain yksi miinus: siitä puuttuu intohimo - se on enemmän kavereiden kuin rakastavaisten suhde. Sukupuolisten tunnusmerkkiensä hautaaminen maton alle tuottaa tilanteen, josta jotain hyvin olennaista puuttuu. Ja sitten kiinnostaisi taas se intohimoa herättävä polaarinen ääripää.

Lähes kaikissa pitkissä suhteissa siinä vaiheessa, kun lapset on tehty, sukupuolisen polaarisuuden määrä vähenee valtavasti: yhteistyö lasten kasvattamiseksi vie siinä määrin resursseja, että erilaisuudesta syntyvien konfliktien määrä halutaan minimoida. Samalla hukataan helposti intohimo ja seksi ja päädytään tilanteeseen, jossa ollaan taas suhteessa kaverin kanssa. Ja jos libidoa vielä löytyy, alkaa taas kiinnostaa vilkuilla suuntaan, jossa sitä polariteettia esiintyy.

Näistä voidaan vetää johtopäätöksiä.

Kannattaa varoa, jos toivoo suhteensa arjesta tulevan helpompaa: se edellyttää suhteen osapuolien muuttumista enemmän toistensa kaltaisiksi ja vähentää intohimoa. Jos seksi on tärkeää (kummallekaan osapuolelle), polaarisuuden vähentämiselle on vissi raja ja kun se ylittyy, senhetkinen parisuhde alkaa kuolla ja sen vaihtoehdot kiinnostaa. Kumppaninsa muuttamisessa asuu se vaara, että se lakkaa olemasta se ihminen, johon alunperin rakastuttiin ja ihastuttiin. Kumppani myös voi tulla onnettomaksi muuttaessaan itseään toisen mieliksi, vastaanottamalla rajoituksia, joita ei muuten omaksuisi, vain osoittaakseen, miten tärkeä toinen tälle on.

Hanki kumppani ja saa tämä häpeämään sukupuoltaan, ja tulokset ovat sen mukaiset.

Täten suosittelen kaikille - niin vaikeaa kuin se varmasti onkin - vaalikaa kumppaninne erilaisuutta, syleilkää tämän miehuutta tai naisellisuutta, antakaa sen virrata vapaasti ja ihailkaa sitä. Muistakaa, että ne asiat, jotka kumppanissanne eniten ottavat päähän, tuppaavat olemaan erottamattomia niistä, joiden takia heistä eniten välitätte. Intohimoinen ja antoisa parisuhde ei ole helppo, vaan siinä on konflikteja.

Konfliktien määrä ja vaikeustaso kuitenkin vähenee olennaisesti - siedettävälle tasolle tappamatta intohimoa - kun muistaa, että se toinen ei ihan oikeasti puhu aina samaa kieltä kuin itse puhuisi sanoessaan tai tehdessään jotain. Hyvin harvoin kumpikaan osapuoli ryhtyy parisuhteessa ehdoin tahdoin tekemään asioita, jotka tekevät toisen elämästä hankalampaa.

Rakastakaa, vaalikaa ja kunnioittakaa parisuhteitanne ja eroavaisuuksia itsenne ja kumppaninne välillä. Antakaa polaarisuutenne loistaa estämättä sitä kumppaniltanne. Antakaa kaikki.

Syletyksen tovi

No. Ne, joita asia lainkaan kiinnostaa, tietänevät jo, että Jussi Halla-aho ei asetu ehdokkaaksi eurovaaleissa, vaan haluaa pitää välit perussuomalaisiin ja olla aiheuttamatta henkilökohtaisesti kaaosta omikseen kokemiensa - ainoan status quota lainkaan kritisoivan tahon - riveissä. Hän kannusti äänestämään Perussuomalaisten ehdokasta, Sampo Terhoa, joka on asiaankuuluvan nuiva mies hänkin - vieläpä vailla Halla-ahon mediastigmaa.

Ymmärrän ratkaisun.

Timo Soini todennäköisesti arvasi, että Halla-aho toimii näin, asettaen asian muodon eli henkilön edelle. Siitäkin huolimatta, että se sylettää miestä itseään ja tämän oikeustajua. Timo Soini tietää olevansa hukkuvien oljenkorsi ja päätti, että hän sellaisena myös pysyy - teki gambiitin, jossa oli valmis uhraamaan käytännössä koko puolueensa ja Suomen edun tyydyttääkseen egoaan. Kivaksi lisäksi hän päätti osoittaa ainutlaatuisuutensa kuittailemalla ihmisille, jotka ovat (ainakin olivat) aikeissa äänestää hänen puoluettaan.

Timo Soini on siis itsekeskeinen, selkärangaton kusipää, joka laulaa puolueensa suohon.

Laulakoon keskenään Vistbackan kanssa, eiköhän sen kaksikon äänet toisilleen riitä.

Miksi kaikki marxistit ovat aina ja väistämättä väärässä

Karl Marx oli mies, jonka mielestä vääryyden, epäoikeudenmukaisuuden ja pahuuden voi poistaa. Kunhan yhteiskunnasta tehtäisiin täydellinen, pahuus lakkaisi olemasta eikä kukaan sortaisi ketään. Tähän näkemykseen - tunnisti ihminen marxismiaan tai ei - törmää tätä nykyä valitettavan usein: pahuus ei asu ihmisessä itsessään, vaan yhteiskunnassa ja epäoikeudenmukaisuudessa.

Kukaan ihminen, jolla on normaali tunne-elämä, ei ole sellaisenaan hyvä tai paha. Olosuhteet voivat vaikuttaa (ja usein vaikuttavatkin) siihen, teemmekö pahaa vai emme, mutta olosuhteet itsessään eivät luo meissä asuvaa potentiaalia hyvään saati pahaan. Mistä hyvänsä olosuhteista voi löytää ihmisiä, jotka toimivat tavalla, jotka on helppo todeta oikeiksi, ja mistä hyvänsä olosuhteista voi löytää ihmisiä, jotka toimivat tavalla, jotka on helppo todeta vääriksi.

Ihmisen potentiaali tehdä väärin ei siis riipu olosuhteista, se on olemassa niistä riippumatta.

Tästä seuraa, että ihminen voi valita mitä tekee. Ihminen ei ole ajopuu, jota julmat olosuhteet heittelevät, ja joka ei voi niille mitään. Olosuhteet vaikuttavat, kyllä, mutta ne eivät oikeuta saati aikaansaa yksinään mitään vääryyttä - se edellyttää aina sitä, että ihminen valitsee toimia tavalla, jonka tietää vääräksi.

Yhteiskunnasta ei voi tehdä täydellistä, koska ihminen ei ole täydellinen. Koska ihmisyydessä itsessään asuu potentiaali väärintekoon - oli siihen ympäristön tarjoamaa motiivia tai ei - on yksinkertaisesti mahdotonta aikaansaada täydellisen oikeudenmukaista yhteiskuntaa.

Perimmäinen syy sille, että ihmiset tekevät pahaa, ei siis asu heidän olosuhteissaan. Se asuu ihmisluonnossa itsessään. Tämän ymmärtäminen kaataa marxismin suoraan ja väistämättä. Olosuhteita manipuloimalla ihmisestä ei voi poistaa pahaa.

Kuvitelma olosuhteiden ylipääsemättömään voimaan on siitä vaarallista, että siihen uskovilla ihmisillä ei ole enää mitään pidäkkeitä: he kokevat olevansa olosuhteiden uhreja, vailla vastuuta omista päätöksistään ja toimistaan. Mitään niin tehokasta kannustinta pahantekoon ei ole. Tämä myös selittää sen, miksi jokainen marxismiin koskaan pohjautunut ideologia (mukaanlukien feminismin ja monikulturismin) aikaansaa vain vääryyttä.

Miksikö? No siksi, että ihminen ei ole luonnostaan hyvä, vaikka voidaankin opettaa sellaiseksi. Hyvyys edellyttää aina tietynlaista halujensa ja viettiensä suitsimista.

Väärin sammutettu

Minua kovin ihmetyttää se, miten vähemmän nuivissa piireissä kritisoidaan jatkuvasti Jussi Halla-ahon tapaa esittää asiansa sen sijaan, että puhuttaisiin itse asiasta. Moinen touhu on läpinäkyvää sumutusta, joka pyrkii keskittymään pelkkään muotoon substanssin sijaan, eikä huijaa ketään rehellistä ihmistä.

Siksi toisekseen: jos Jussi Halla-aho ilmaisee asiansa huonosti, on lukuisia nätimmin asiansa ilmaisevia nuivia olemassa. Esimerkiksi Jukka Hankamäki ilmaisee itseään kaunopuheisemmin, vaikka substanssi kyseisissä kysymyksissä onkin sama.

Vähemmän nuivat piirit yrittävät väittää, että he haluavat keskustelua tai asiallista keskustelua, eivät Halla-ahon tyylistä "keuhkoamista". Väitteen todenperäisyydestä kertoo melkoisesti se, missä määrin he keskustelevat kenenkään kanssa itse asiasta. Heistä on kivempaa ja turvallisempaa puhua siitä, että Jussi Halla-aho kirjoittaa heidän mielestään rumaan sävyyn. Koska sittenhän itse asiasta ei tarvitse puhua eikä sitä myöskään tarvitse kohdata.

Kyse ei ole (kuten suvaitsevaisto väittää) siitä, miten hän asiansa esittää. Samaa asiaa esittävät lukuisat muut, salonkikelpoisemmassa muodossa, eikä suvaitsevaiston retoriikka ole käytännössä missään vaiheessa ylittänyt perusteettoman sättimisen tasoa. Täten jos muoto olisi kynnyskysymys, sama asia löytyy muiltakin. Heidän kanssaan vaan ei (tarvitse) keskustella, koska heillä ei ole nimeä ja täten mahdollisuuksia uhata status quota.

Kuvottavaa epärehellisyyttä ja pelkuruutta. Luulisi, että moiseen syyllistyvä ihminen, jolta löytyisi selkäranka, ymmärtäisi edes hävetä.

Hyveistä

Koska aihe on - kiitos poliittisen korrektiuden - tabu, on hyveistä tätä nykyä hankala kirjoittaa. Se on mautonta, koska jo sana hyve viittaa hyvään ja toivottavaan, mistä seuraa, että on myös pahoja ja vältettäviä asioita. Asiasta puhuminen on siis jo korrektiuden korttitalon ylläpidon nimissä kiellettävä. Pahinta on tarkastella asiaa ja huomata, että erilaiset hyveitä tai toivottavaa toimintaa määrittelevät järjestelmät tuottavat erilaisia tuloksia.

Lopputulokseen päätyminen on kuitenkin suora seuraus aiheen tarkastelusta, joten havaitaan, että jotkut järjestelmät hyveineen tuottavat parempia lopputuloksia kuin toiset. Tarkasteleminen on sikäli vaarallista, että se johtaa yksilön vastuuseen itsestään ja toimistaan, ja täten toimii esimerkiksi nykyisin yhä suuremmassa määrin sovelletun marxilaisen oikeuskäsityksen antiteesinä.

Koska haluan tarkastella objektiivisesti, on merkittävää se, mikä tuottaa parhaat lopputulokset. Toivottaviksi kyseisiä lopputuloksia ajatellen määrittelen siis sosiaaliset (eli yhteisön kannalta hyödylliset) hyveet ja vältettäviksi antisosiaaliset (eli yhteisön kannalta tuhoisat) paheet - niin outoa kuin se onkin, joissakin eettisissä järjestelmissä antisosiaalista käytöstä pidetään hyveellisenä.

Helppo nyrkkisääntö sosiaalisten hyveiden tunnistamiseen on se, että jos kaikki toimivat niiden mukaan, yhteiskunta toimii. Vastaavasti nyrkkisääntö, jolla tunnistaa antisosiaaliset paheet, on, että jos kaikki toimivat sen mukaan, yhteisö hajoaa, tuhoutuu tai altistuu hyökkäykselle.

Hyveiden luonnetta pohtiessani mietiskelin, mistä vahva moraalinen kompassini on peräisin, ja mitä asioita olen aina pitänyt hyveellisinä ja kannatettavina, ja tulin lopputulokseen, että niiden muotoutumiseen on kaikkein eniten vaikuttanut yksi tietokonepeli: Ultima V. Kyseisessä pelissä pelaaja on avataara - hyveiden edustaja ja esitaistelija.

Pelin tarinassa huomataan, miten hyveet nostavat nimenomaan yksilön arvoa ja menettävät kaiken arvonsa jos niihin pakotetaan. Ihmisestä ei tule hyvää saati moraalista pakottamalla - ihmisen on opittava näiden asioiden arvo itse ja vapaaehtoisesti. Kaikki ihmiset eivät voi ilmentää kaikkia hyveitä yhtäläisesti, vaan ne ovat yksilön henkilökohtaisella vastuulla. Siksi ne ovat hyveitä, eivät lakeja. Pelissä korruptoitunut hallitsija koetti pakottaa hyveitä tekemällä niistä lakeja, ja tulokset olivat samaa luokkaa kuin läntisen maailman taistelussa rasismia vastaan: siltä osin kuin muutosta tapahtui, se oli aimo harppaus huonompaan suuntaan.

Tarkastellessani wikipedian artikkelia kyseisen pelimaailman hyveistä, löysin siitä nimenomaan etsimäni kaltaisen eettisen järjestelmän, joka määrittelee sosiaaliset hyveet ja antisosiaaliset paheet.

Pääperiaatteita, joista hyveet johdetaan, on kolme: Totuus, rakkaus ja rohkeus.

Rohkeudesta syntyy urheuden hyve, joka ilmenee riskinottokykynä. Vastavoimanaan sillä on pelkuruudesta seuraava raukkamaisuus, joka ilmenee mateluna vääryyden edessä.

Totuudesta syntyy rehellisyyden hyve, joka mahdollistaa luottamuksen. Sitä vastaan hyökkää valheesta syntynyt pahe, valehtelu, jonka varaan ei voi rakentaa mitään kestävää.

Rakkaudesta syntyy myötätunnon hyve, joka saa meidät ottamaan toiset huomioon. Sen antiteesi on kaunasta syntyvä halveksunta.

Totuudesta ja rakkaudesta syntyy oikeus, ja suo kullekin ansionsa mukaan. Vastinparinsa vääryys on valheen ja kaunan lapsi.

Rakkaudesta ja rohkeudesta seuraa uhrautuvaisuuden hyve, jonka ansiosta saamme rohkeutta uhrautua rakkaudesta toisia kohtaan. Vastakohtansa on pelkuruuden ja kaunan synnyttämä ahnaus, joka suo kaiken itselle eikä mitään muille.

Totuuden ja rohkeuden naittaminen synnyttää kunnian hyveen, joka merkitsee rohkeutta etsiä ja puolustaa totuutta. Valheen ja pelkuruuden rämeestä sikiää häpeä.

Kaikki periaatteet yhdessä tuottavat henkisyyden hyveen, joka saa ihmisen etsimään rakkautta, totuutta ja rohkeutta niin itsessään kuin ympäristössäänkin. Vastineensa materialismi banalisoi kaiken.

Kun mikään periaatteista ei täyty, syntyy ylpeyden pahe, jonka vastahyveeksi nousee nöyryys.

Nuo kolme pääperiaatetta ja kahdeksan hyvettä summaavat varsin kauniisti ja tyhjentävästi sosiaaliset hyveet. Mitä enemmän niitä yhteiskunnassa ilmenee, sitä parempi yhteiskunnassa on olla ja elää. Samoin mitä enemmän paheita yhteiskunnassa esiintyy, sitä kamalampaa siellä on.

Modernina aikana harva seuraa saati ymmärtää näitä hyveitä. Se lienee suoraa seurausta lukemastani toteamuksesta, jonka mukaan Jumala kuoli maailmansotien juoksuhautoihin. Usko hyveiden voimaan menetettiin, ja länsimaista tuli materialistisia. Sitä myötä pääperiaatteiden olemassaolo ja merkitys kyseenalaistettiin ja paheet alkoivat levitä.

Nykyisin on valitettavan vaikea löytää länsimaista ihmistä, joka ei olisi raukkamainen, valehteleva, halveksuva, pyrkisi vääryyteen omaksi hyväkseen, sortuisi ahnaasti hedonismiin, häpeäisi sitä mitä edustaa ja lopulta yrittäisi väittää, ettei millään sillä ole mitään merkitystä, vaan että kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan ihan yhtä hyviä, koettaen ylpeillä relativismillaan. Ei ihme, että barbaarisenkin kulttuurin edustaja etsii turvaa omasta kulttuuristaan joutuessaan elämään moisten hirvitysten keskuudessa.

Minä tuskin olen kaikkien hyveiden perikuva, mutta minä uskon niiden oikeellisuuteen ja tarpeellisuuteen täydestä sydämestäni, ja elän niitä toteuttaen parhaani mukaan.

Ps. Kiitokseni ja hatunnostoni Richard Garriottille, elämyksistä ja opetuksista.

Salaliitto

Ainoa yleisesti tunnustettu salaliittoteoria on se, että jos jonkin ryhmän jäsenet ovat yliedustettuja joko hyvässä tai huonossa mielessä, on tämän takana jokin suuri ja synkeä salaliitto, jonka olemassaolosta yliedustus on todiste.

Kuten salaliittoteoriat yleensäkin, väite on naurettava.

Erilaisissa ryhmissä arvostetaan eri asioita. Erilaisuudesta itsestään johtuu, että tulosten taso vaihtelee. Toisissa ryhmissä arvostetaan asioita, joista on hyötyä yhteiskunnassa, jossa ryhmä sijaitsee, kun taas toisissa ryhmissä arvostetut asiat ovat lähinnä rasite kyseisessä yhteiskunnassa pärjäämistä ajatellen.

Ryhmien jäsenten erilaiset pärjäämiset yhteiskunnassa siis ei johdu minkäänlaisesta salaliitosta, vaan siitä, että yhteiskunnassa pärjääminen onnistuu paremmin toisilla tavoilla kuin toisilla. Samalla tavalla ihmisten kanssa tulee helpommin toimeen yksillä kuin toisilla tavoilla. Kaikki tavat toimia eivät ole keskenään samanarvoisia saati tuota yhtä hyviä tuloksia.

Joskus mietityttää miten paljon itselleen täytyy valehdella kyetäkseen kieltämään tämänkin itsestäänselvyyden.

Ei länsimaissa mitään ongelmia ole

Se on peikkoja kaikkialla näkevä hullu joka muuta väittää.

Sitäpaitsi tuho on ihanaa, luonnollista, väistämätöntä. Koska länsimainen kulttuuri on paha ja ansaitseekin tuhoutua kun siinä on sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta, epätasa-arvoa ja köyhiä ja rikkaitakin vielä. Tuhkasta nousee feenix, paras yhteiskunta ikinä. Ei vähiten huono, kuten kapitalismi oli, vaan paras.

Se yhteiskunta on niin hyvä, että kaikista ihmisistä tulee samanlaisia, yhtä hyviä kaikessa, ja lakkaavat siinä sivussa myös olemasta ihmisiä. Sukupuoliakaan siinä ei ole sortamassa ketään. Paras yhteiskunta on niin hyvä, että mikään hinta siitä ei ole liian korkea.

Kukaan ei tiedä, mitä se paras yhteiskunta ihan oikeasti pitää sisällään, mutta kaikki ovat varmoja, että siihen päästään, kunhan ensin revitään rikki kaikki, mikä on tähän asti toiminut.

Aivan kaikki.

Islam ei ole pedofiiliuskonto

Pedofiili kun meinaa ihmistä, jonka sukupuolinen viehtymys kohdistuu ensisijaisesti esipuberteetti-ikäisiin nassikoihin. En ole ihan tietoinen siitä, josko Muhammed raiskasi lainkaan muita esipuberteetti-ikäisiä lapsia kuin vaimoaan. Ja tokihan Muhammed raiskasi muunkin ikäisiä, joten yksinomaan lapsiin hänen sukuviettinsä ei kohdistunut (on myös todennäköistä, että hän harrasti seksiä myös suostuvaisten naisten kanssa).

Toisaalta kaikki maailman ihmiset pitävät Josef Frizliä pedofiilinä, vaikka hänenkään sukupuoliviettinsä ei tiedetä kohdistuneen yksinomaan lapseensa (jos näin olisi, lapsen aikaansaanti olisi varmaankin ollut häneltä melkoinen vippaskonsti). En ihan äkkiseltään keksi, miksi olisi väärin sanoa Muhammedia pedofiiliksi ihan yhtä hyvin kuin Josef Frizliäkin, koska kaikki muut kuin psykologit ymmärtävät sanan tarkoittavan ihmistä, joka raiskaa lapsia, riippumatta siitä, paneeko hän myös aikuisten kanssa.

Noin muuten olen sitä mieltä, että siitä huolimatta lapsiin sekaantuminen (johon Muhammedin esimerkki kehottaa) on kammottava rikos, ja että sunnaa tältä osin noudattavilla ihmisillä ei ole Suomeen yhtään mitään asiaa.

Muilta osin Vera ilmaisee mielipiteeni paremmin kuin itse ilmaisisin.

Homopapin emansipaatio

Minua kuvottaa homopapin julkinen kaapistatulo.

Ei siksi, että minulla olisi jotain erityisesti hampaankolossa homoja vastaan, vaan siksi, että kyseinen ihminen seurakuntineen on sen jälkeen ensisijaisesti homo ja vasta sitten pappi. Hän tekee itsestään tarkoituksella freakshown ja nostaa muodon sisällön yli.

Ei minkään muunkaan ammattikunnan jäseniä tarvitse erikseen "inhimillistää". Ei minua huvita tietää ottaako kaupan kassatyttö kakkoseen vai ei. Minä haluan palvelua, ja mitä vähemmän tiedän asiakaspalvelijasta henkilönä, sen parempi.

Miksi sitten papin täytyy erikseen tulla julistamaan homouttaan Jumalan sanan sijaan?

Kyllä minä - kuten jokseenkin kaikki muutkin (normaalit länsimaalaiset) ihmiset - hyväksyn niin homot kuin muutkin pervot, mutta elän mieluiten siten, etteivät he tule kyselemättä hieromaan mieltymyksiään kasvoihini.

Mun mielestä se ei ole liikaa vaadittu, että yksityiset asiat pidettäisiin yksityisinä.

Ihmisarvosta

Mitään universaalia ihmisarvoa ei ole. Kaikki moraali- ja oikeuskäsitykset ovat partikulaarisia, ja voimassa korkeintaan saman kulttuuripiirin sisällä.

Itsestäänselvyyden todetakseni: yhdelläkään ihmisellä, josta joku ei ole koskaan kuullut tai jonka kanssa ei tule koskaan olemaan missään tekemisissä, ei ole tälle jollekulle mitään arvoa.

Ihmisiä, joista kokee riittävästi kielteisiä kokemuksia suhteessa positiivisiin, alkaa pitää haitallisina tai pahoina. Samaan tapaan ihmisiä, joista kokee riittävästi positiivisia kokemuksia suhteessa haitallisiin, alkaa pitää hyödyllisinä tai hyvinä.

Tästä voidaan muodostaa universaali sääntö, joka määrittelee ihmisarvon:

Ei ole lainkaan yllättävää, että hyviksi ihmisiksi koetaan ne, joiden kanssa konflikteja sattuu vähän tai ei lainkaan. Samalla lailla ketään ei yllätä, että ihmisiä, joiden kanssa konflikteja sattuu jatkuvasti, alkaa pitää pahoina. Kukaan ei pidä ketään hyvänä tai pahana ennakkoluulon takia - jos ihmisestä ei tiedä mitään, ei ole hänestä mitään mieltä. Tuntemattomat ovat merkityksettömiä.

Ihminen tahtoo elää niiden ihmisten parissa, jotka kokee hyviksi. Ihminen haluaa välttää ihmisiä, jotka kokee pahoiksi. Jos eriteltävissä olevat ihmisryhmät leimautuvat ihmisen kokemuspohjan kautta hyviksi tai pahoiksi, ihmisen asenne polarisoituu: hän haluaa elää hyvien parissa ja välttää pahoja. Koska polarisaatio eli jako hyviin ja pahoihin tapahtuu empiirisen aineiston perusteella, faktapohja on irrelevantti (toisin sanoen yksilö kokee, että vaikka pahojen seassa olisi joitain hyviä ja hyvien seassa joitain pahoja, on jaottelu hänen kokemuksensa mukaan mielekäs).

Ihminen on loppujen lopuksi valmis menemään todella pitkälle päästäkseen pahasta. Jos hänellä ei ole mahdollisuutta esimerkiksi muuttaa jonnekin, missä hän voi elää hyvien ihmisten parissa, tai olettaa, että hyvien ihmisten suhteellinen osuus ihmisistä, joiden kanssa hän joutuu elämään, kasvaa ajan kanssa, on todennäköistä, että hän alkaa taistella pahoja vastaan, koska jatkuva konflikti tekee elämästä sietämätöntä.

Siinä vaiheessa kun tälle tasolle ollaan päästy, pahoilla ihmisillä ei ole myöskään ihmisarvoa. Heidät nähdään syöpänä, joka on tuhottava.

Jos ihminen uskoo tosissaan universaaliin ihmisarvoon, hän ei voi puolustautua ihmistä vastaan, joka pitää häntä pahana.