Pages

Riitelystä

Joku hiton toope meni joskus väittämään, että riitely on osa tasapainoista suhdetta.

Niin kauan kuin puhutaan asiasta, sävystä tai volyymista riippumatta, on kyseessä keskustelu. Kun ongelmaksi henkilöidään keskustelun osapuoli, on kyseessä riita, riippumatta sävystä tai volyymista.

Riitely on itsessään merkki tasapainon hajoamisesta.

Riitely myöskään ei puhdista ilmaa, se on pahan olonsa purkamista siihen ihmiseen ja tämän leimaamista niiden alkulähteeksi. Se on rakentavan keskustelun, kritiikin, kunnioituksen ja luottamuksen antiteesi. Parisuhteessa riitelevä ihminen tekee kumppanistaan sylkykuppinsa.

Ihminen, joka pitää sellaista normaalina, ei eroa silmissäni oleellisilta osin ihmisestä, joka pitää kumppaninsa hakkaamista normaalina.

20 kommenttia:

Yrjöperskeles kirjoitti...

Pitkälti samaa mieltä. Tommosissa riidoissahan lähinnä pyritään tuhoamaan toisen itsetunto niin paljon kuin mahdollista. Sanottuja sanoja ei saa sanomattomaksi, joten kaivojen myrkyttämistähän se on.

Anonyymi kirjoitti...

Sinulla ei taida olla lapsia, tai ainakaan useampaa pientä sellaista samaan aikaan.

Käsityksesi riitelystä kuulostaa jopa ihmisluonnon vastaiselta. Kun kuka tahansa, vaikka rakkain ihminen on tarpeeksi kauan lähellä, löytää hänestä varmasti paljon ärsyttäviä piirteitä, jotka purkautuvat riitelynä väsymyspäissään.

Minua ainakin ärsyttää vaimoni, jota syvästi rakastan, silloin kun on kyse lasten hoitovuroista tai hoitotavoista. Sitä on hetken aikaa niin yksin ja niin riippuvainen toisesta ihmisestä, että se ahdistaa ja ajaa selvittämään riidan raivoisasti ja pyrkimään palautumaan normaalitilaan niin pian kuin mahdollista.

Riita on niin vakiomutoinen, että sen on lähes pakko olla jotenkin raakalaismainen vaisto. Itse tartun aina vaimossani hänen äidistään periytyviin piirteisiin, sillä jostain syystä en voi sietää vaimoni äitiä.

Juho kirjoitti...

Pitkälti eri mieltä. Riitely puhdistaa ilmaa, sillä joskus se kumppanikin vituttaa ja negatiiviset tunteet on hyvä päästä purkamaan kasvokkain itse kohteen kanssa.

Siinä olet oikeassa, ettei purkautumisella ole mitään tekemistä asiakeskustelun kanssa, vaikka sellaisessa yhteydessä se monesti tapahtuu ja sellaiseksi se monesti naamioituu. Vitutus tuppaa tulemaan pintaan kun pitäisi kommunikoida vitutuksen kohteen kanssa.

Minusta siis riitelyä ei kannata ajatella keskustelukyvyttömyytenä, eikä se ole epäluottamuslause, eikä kunnioituksen puutetta. Se ei myöskään ole kritiikin antiteesi, sillä siinä tilassa kritiikkikin saa suorimman muotonsa, mikä voi olla myös rakentavaa.

Aava kirjoitti...

Yrjöperskeleen luonnehdinta kaivojen myrkyttäminen on kyllä mielestäni varsin osuva ja hienosti sanottu. Samaa olen ihmetellyt.

Ja koska tuo tosiaan on varsin yleinen käsitys, alan aina siihen törmätessäni tuntea itseni jälkeenjääneeksi, heikoksi ja joko liian nuoreksi tai liian vanhaksi ymmärtämään.

No, minä kyllä tiesin jo ennestään, että minulla on ihmisistä aika paljon vielä opittavaa.

Kami kirjoitti...

Kyllä silläkin jonkinnäköisen tasapainon varmasti saa aikaiseksi. On ihmisiä jotka näyttävät pitävän riitelystä ja harrastavat sitä vuodesta toiseen ja aina kuin mahdollista. Se on joillekin ihmisille merkki siitä että tunteita on. Nainen saattaa lytätä miestä ihan vaan provosoidakseen, että saisi siitä jonkinlaisen "miehen" esiin, mies taas saattaa pönkittää omaa pienuuttaan.

Mutta mikään ei ole rasittavampaa kuin olkiukot parisuhdekeskusteluissa. Tekee mieli suksia vittuun. Ja heti.

Aava kirjoitti...

Juho: "Minusta siis riitelyä ei kannata ajatella keskustelukyvyttömyytenä, eikä se ole epäluottamuslause, eikä kunnioituksen puutetta."

Jos erimielisyys jostain ei-parisuhdeasiasta ja sen prosessoiminen keskustelemalla, kääntyy siihen, että toinen osapuoli alkaa käsittää vastapuolen erimielisyyden kannanottona heidän suhteelleen ja esim. merkiksi halusta lopettaa koko suhde, niin se on nimenomaan epäluottamuslause ja ehkä vähän kunnioituksen puutettakin.

Jos vain myötämielisyys saa vastapuolen luottamaan toiseen ja siihen, että hän todella välittää, ei voi puhua kovin rakentavasta pohjasta oikein millekään. Jos toinen osapuoli pitää itseään niin erehtymättömänä ja täydellisenä, että ottaa eriävät näkemykset henkilökohtaisena loukkauksena ja uhkana, niin siinä asetelmassa ei lopulta ole kuin yksi osapuoli. Jos ei kykene millään ymmärtämään eriävää näkemystä, se itse mielipide, ja lopulta sitä kantava ihminen, muuttuu merkityksettömäksi ja arvottomaksi kiusantekijäksi. Se siitä vuorovaikutteisesta ja luottavasta suhteesta sitten.

Parisuhde on aina siirtymä, sinkkuudesta yhteiseloon. Kahden ihmisen yhteensulautuminen on aina enemmän tai vähemmän muutos ja kompromissi. Jos parisuhteeseen suhtautuu siten, että sen tarkoitus vain antaa lisää ottamatta mistään mitään, ikäänkuin tuottaa onnea ja rakastamista tyhjästä, on tämä lähtökohta mielestäni kestämätön. Jos molemmat _todella_ välittävät ja rakastavat toisiaan, toisen huomioimisen tulisi generoitua jossain määrin aivan itsestäänkin. Mutta suhteessa ei kuitenkaan ole kyse vain siitä, välittääkö ja rakastaako, vaan siitä, haluaako välittää ja rakastaa.

Henkilökohtaisesti pidän itseäni varsin erehtyväisenä ja tuntuviin ajatusvirheisiin kyenneenä naisena. Ehkä syy siihen, että olen nyt tässä ja ajattelen näin, on siinä, että olen ollut liian erehtymättömien ja täydellisten ihmisten seurassa.

Koska mielestään virheetön ja erehtymätön ihminen harvoin ymmärtää erehtynyttä.

Juho kirjoitti...

Aava: "Jos molemmat _todella_ välittävät ja rakastavat toisiaan, toisen huomioimisen tulisi generoitua jossain määrin aivan itsestäänkin."

Samaa mieltä, niinkuin myös suunnilleen lopuistakin kirjoittamistasi asioista. Jos olet kuitenkin riitelyn suhteen eri mieltä, niin ehkä sitten puhumme eri asioista.

Jos kumppani vituttaa, niinkuin joskus väistämättä käy jokaisessa suhteessa, on tämän tunnetilan purkaminen oikein rakentavaa toimintaa. Aina purkamista ei voi tehdä rationaalisesti, tai se ei ainakaan ole aina paras tapa. Esimerkiksi silloin, kun rationaalisuus on osasyyllisenä vitutuksessa.

Silloin riitely todellakin puhdistaa ilmaa, ja juuri siitä syystä, että "se on pahan olonsa purkamista siihen ihmiseen ja tämän leimaamista niiden alkulähteeksi", niinkuin Tuplis jutussaan sanaili. Hän vain päätyi päinvastaiseen tuomioon.

Se on tietysti eri juttu, jos purkaa kumppaniinsa pahaa oloa joka ei ole alun perin hänestä johtuvaa. Se kielii minustakin kiintymyksen, välittämisen ja kunnioituksen puutteesta.

Tuplis kirjoitti...

Jos kumppani vituttaa, niinkuin joskus väistämättä käy jokaisessa suhteessa, on tämän tunnetilan purkaminen oikein rakentavaa toimintaa.

Sitä vain ei kannata purkaa siihen toiseen ihmiseen riitelemällä, vaan niihin asioihin, mitkä vituttavat tai jollain muulla vähemmän destruktiivisella tavalla. Jos kumppani vituttaa, eikä jokin juttu, mitä hän tekee, on viisainta vaihtaa kumppania.

Aina purkamista ei voi tehdä rationaalisesti, tai se ei ainakaan ole aina paras tapa. Esimerkiksi silloin, kun rationaalisuus on osasyyllisenä vitutuksessa.

Vitutus ei ole mikään oikeutus antisosiaaliseen käyttäytymiseen. Kaikkein vähiten se on oikeus parisuhteessa, jossa välittää toisesta. Se toinen ihminen ei ole mikään likakaivo, johon sontia.

Joidenkin mielestä on täysin okei riidellä kumppaninsa kanssa ja pitää sitä ”ilman puhdistamisena”. Samaan tapaan Matin ja Mervin mielestä on täysin okei tapella fyysisesti, se luultavasti heidän mielestään ”puhdistaa ilmaa”. Kumpikin toiminta vain ruokkii näiden ihmisten väkivaltaisia käytöshäiriöitä.

Juho kirjoitti...

"Sitä vain ei kannata purkaa siihen toiseen ihmiseen riitelemällä, vaan niihin asioihin, mitkä vituttavat tai jollain muulla vähemmän destruktiivisella tavalla. Jos kumppani vituttaa, eikä jokin juttu, mitä hän tekee, on viisainta vaihtaa kumppania."

Toki, jos pahan olon taakse keksii jonkun tietyn piirteen, jolle keksii sanat, niin hieno homma, sen sanominen varmasti auttaa. Vaan entä jos ei pysty sellaista piirrettä nimeämään? Tarkoittaako se, että on viisainta vaihtaa kumppania? Minusta kumppani menee nyt vähän liian helpolla vaihtoon.

Tuo aloituksesi ennakkoasenne, joka tuomitsee riitelyn kyvyttömyydeksi, epäkunnioitukseksi jne., aiheuttaa sen, että kohdalle sattuessa se todellakin johtaa suohon. Siis ainoastaan tuon ennakkoasenteen takia, ei itse riitelyn. Eikö olisi hedelmällisempää hyväksyä, että välilla on pahaa oloa, jolle ei keksi järkeviä sanoja?

Tuplis kirjoitti...

Vaan entä jos ei pysty sellaista piirrettä nimeämään?

Hunttaa kunnes pystyy. Jos ei ajan kanssakaan pysty ja se jokin nimeämätön toisessa vaan vituttaa niin, että ei voi ihmisen lailla olla, niin totta munassa se on molemmille paras vaihtoehto lähteä kävelemään.

Minä voin mainiosti ymmärtää sen, että välillä kokee pahaa oloa, jolle ei keksi sanoja. Sitä, että hyökkää sen takia toisen kimppuun, en yksinkertaisesti hyväksy.

Juho kirjoitti...

(Vaihdoit riitelyn kimppuun hyökkäämiseksi, josta tulee tarpeettomasti mieleen fyysinen hakkaaminen. Minusta se oli vähän halpamainen terminologinen temppu.)

Ajattelueromme pelkistynee siihen, että arvostat sanojen kautta elämistä enemmän kuin minä.

Tuplis kirjoitti...

Sanoisin, että arvostan toisia enemmän kuin sinä. En pidä oikeutenani henkilöidä pahaa oloani heihin.

Kutsuin riitelyä toisen kimppuun hyökkäämiseksi, koska sitähän se on. Pahan olonsa voi purkaa toisen seurassa monin toisinkin tavoin, esimerkiksi kuvaamalla verbaalisti miltä tuntuu ja miksi, halaamalla, koskettamalla tmv. Riitelemisen sijaan on nähdäkseni aina toisistaan pitävien ihmisten kohdalla myös mahdollisuus laukaista tilanne toisin.

On oikeita ja vääriä tapoja kohdata konflikti. Ongelman henkilöiminen kumppaniksi on se väärä.

Aava kirjoitti...

Juho: "Jos olet kuitenkin riitelyn suhteen eri mieltä, niin ehkä sitten puhumme eri asioista."

Minä tarkoitin tässä nyt riitelemistä, joka käytännössä ilmenee henkilöitymisenä.

Väittäisin, että asiat ja tapahtumat pitäisi pystyä jotenkin lokeroimaan siten, ettei niputa kaikkia yhteen läjään ja sotke sellaisia asioita toisiinsa, joilla ei ole keskenään yhtään mitään tekemistä. Koska varsinkin parisuhteessa semmosen meiningin jäljet voivat olla hyvinkin tuntuvia ja pysyviä.

Esimerkki: Se on todella turhauttavaa, jos on esim. ylitöistä väsynyt, niin toinen ottaa sen henkilökohtaisena loukkauksena. Se, jos mikä on kaivon myrkyttämistä. Siinä menee toiselta paljon ohi. Se, mitä töissä tapahtuu, miten kiireistä siellä on ja miten pitkään siellä menee, ei liity mitenkään siihen, elääkö parisuhteessa ja kenen kanssa.

Kuten Yrjöperskeles sanoi, sanottuja sanoja ei saa nieltyä takaisin. Minä ymmärrän sen, että joskus tulee sanoneeksi asioita, joissa myöhemmin huomaa tehneensä virhearvioinnin. Silloin pidän fiksuna tapana, että sen myöntää.

Mutta se on minusta jotenkin luonnotonta, että alkaa jälkikäteen väittää, ettei tarkoittanut, mitä sanoi. Kyllä ihminen tarkoittaa siinä hetkessä justiinsa sitä, mitä sanoo, vaikka myöhemmin muuttaisikin mieltään.
Jonkun mielestä ehkä semantiikkaa, minusta ei.

Juho kirjoitti...

"Riitelemisen sijaan on nähdäkseni aina toisistaan pitävien ihmisten kohdalla myös mahdollisuus laukaista tilanne toisin."

Tuntuisi melkoiselta idealismilta ajatella, että parisuhteessa ihmiset "pitävät toisistaan" jatkuvasti.

Parhaassakin parisuhteessa se toinen joskus ärsyttää ihan ilman mitään selkeää syytä. Sillä hetkellä siitä toisesta ei enää pidetä, ja joskus jopa pikkuisen vihataan.

Tämän vuoksi on minusta paljon parempi hyväksyä riitely luonnollisena osana suhdetta kuin demonisoida se merkiksi epäluottamuksesta, epäkunnioituksesta tms.

Tottakai riitely on typerää jos asia on purettavissa rationaalisesti. Olen myös Aavan kanssa samaa mieltä siitä, että sellaisten tunteiden henkilöiminen, joiden kohde oli alun perin muualla, on tyhmää.

Tuplis kirjoitti...

Tuntuisi melkoiselta idealismilta ajatella, että parisuhteessa ihmiset "pitävät toisistaan" jatkuvasti.

Parhaassakin parisuhteessa se toinen joskus ärsyttää ihan ilman mitään selkeää syytä. Sillä hetkellä siitä toisesta ei enää pidetä, ja joskus jopa pikkuisen vihataan.


Se, että jengi tekee niin, ei tee siitä oikeaa tapaa toimia. Se on naturalistinen virhepäätelmä.

Itse olen yli vuoden kestäneissä suhteissa riidellyt yhteensä kaksi (2) kertaa. Molemmilla kerroilla tämä on ollut reaktio kohteluun, jollaiseen en itse kykenisi kuin syvästi halveksimaani ihmistä kohtaan.

Riitely ei ole millään tapaa välttämätön asia suhteessa.

Aava kirjoitti...

Juho: "Tuntuisi melkoiselta idealismilta ajatella, että parisuhteessa ihmiset "pitävät toisistaan" jatkuvasti."

Minun mielestä kestävä parisuhde ei ole se, jossa pidetään toisesta koko ajan ja jatkuvasti. Molempia osapuolia kannatteleva suhde on sellainen, jossa sekä tykkäämiselle että ei-niin-tykkäämiselle on jokin pätevä syy. Ottaen vielä huomioon, että ihmisen vanhetessa hänen tapansa tykätä jostakusta voi muuttaa muotoaan.

"Parhaassakin parisuhteessa se toinen joskus ärsyttää ihan ilman mitään selkeää syytä."

Minun on hirmu vaikea kuvitella ihminen kykenemään/motivoitumaan tekemään ylipäätään yhtään mitään ilman ensimmäistäkään syytä sille.

"Tottakai riitely on typerää jos asia on purettavissa rationaalisesti."

Minusta taas on todella hurjaa sallia yhtään mitään sellaista, jolle ei tarvitse olla edellytyksenä syytä, varsinkaan riitelyä, varsinkaan parisuhteessa. Jos on todella aivan pakko lähteä puimaan asiaa nimenomaan kinaamalla, sille on parasta olla ihan helvetin pätevä syy. Minulla ei ole tiedossa yhtään sellaista syytä riidellä, joka tekisi siitä missään mielessä ylivertaisen (ja siksi hyväksyttävän ja ymmärrettävän) tavan käsitellä asioita.

Vai onko riitely sinusta sitten jotenkin ainoa vaihtoehto? En nyt äkkiseltään ainakaan itse keksinyt yhtään olosuhdetta, jossa näin voisi olla.

"Olen myös Aavan kanssa samaa mieltä siitä, että sellaisten tunteiden henkilöiminen, joiden kohde oli alun perin muualla, on tyhmää.""

Hmm. Miksi se, että henkilöi aiheetta pahanolontunteensa johonkuhun, on typerää, mutta se, että riitelee ilman syytä, ei ole?
Miten nämä nyt eroavat olennaisesti toisistaan?

Vai ymmärsinkö jotain väärin? :)

Juho kirjoitti...

"Molempia osapuolia kannatteleva suhde on sellainen, jossa sekä tykkäämiselle että ei-niin-tykkäämiselle on jokin pätevä syy."

En ole koskaan osannut pukea tyhjentävästi sanoiksi miksi tykkään tai en tykkää jostain henkilöstä. Joitain syitä osaan nimetä, mutta lista ei ole vielä kertaakaan tuntunut tyhjentävältä. Olisihan se kiva jos osaisi aina nimetä syyn, mutta niin ei tunnu olevan.

"Jos on todella aivan pakko lähteä puimaan asiaa nimenomaan kinaamalla, sille on parasta olla ihan helvetin pätevä syy."

Kinaaminen on epärationaalista toimintaa, jonka tarkoituksena on purkaa semmoista toiseen kohdistuvaa pahaa oloa, jota ei rationaalisesti osaa purkaa.

Siinä on minusta ihan pätevä ja rationaalinen syy epärationaaliselle toiminnalle. Harvoinhan tuollaiseen tilanteeseen joutuu, mutta joskus sitä näyttää tapahtuvan.

Olisikohan minulla tässä ajattelussa takana myös inhoni mykkäkoulua ja asioiden hautomista kohtaan. Se kun on ainoa toinen vaihtoehto jonka keksin, ellei oloaan saa purkaa.

Aava kirjoitti...

Juho: "En ole koskaan osannut pukea tyhjentävästi sanoiksi miksi tykkään tai en tykkää jostain henkilöstä."

En minäkään, tyhjentävästi. Toisten seura vaan tuntuu hyvältä, toisten ei. Mutta yleensä sieltä on poimittavissa kuitenkin sen verran syytekijöitä (ja johdonmukaisuutta vastaten joko ennalta tiedossa olleita omia tarpeita tai sitten joitain uusia hyvältä tuntuvia haluja, joiden olemassaoloon itsessään vasta havahtui) sen epämääräisen "se jokin" lisäksi, ettei mistään satunnaisreaktiostakaan voi puhua.

"Kinaaminen on epärationaalista toimintaa, jonka tarkoituksena on purkaa semmoista toiseen kohdistuvaa pahaa oloa, jota ei rationaalisesti osaa purkaa."

Kinaamisesta tekee epärationaalisen se, että sen kiukkunsa purkaa johonkin läsnäolevaan kohteeseen vain siksi, että hän on läsnä.

Toisin sanoen, kyse on mielestäni ennemmin siitä, että on olemassa jokin vuorovaikutuksen kohde (parisuhdekumppani), mutta jota riidellessä ikäänkuin käyttää väärin. Se on negatiivista kanssaolemista - parisuhdeilkivaltaa - ja vain siksi, että moiseen valtaan on mahdollisuus. (Ja mahdollisuus johonkin ei ole mikään oikeutus sinällään.) Eikä siitä, etteikö olisi muuta tapaa purkaa kiukkuaan (vaihtoehtoja kun olisi esim. treenaaminen tai vastaavaa tunnemaailmaa kantavan musiikin kuuntelu).

Minusta se on aika tervettä odottaa toiselta kykyä suodattaa tuntemuksistaan ne, jotka kumpuavat jostakusta toisesta ihmisestä, niistä tuntemuksista, jotka liittyvät siihen omaan henk.koht. elämään, joka jatkuu parisuhteeseen siirryttyäkin. Saattaa toki vaatia totuttelua, jos ei ole tottunut puimaan asioita itsekseen vaan ennemmin aina jossain seurassa.

"Olisikohan minulla tässä ajattelussa takana myös inhoni mykkäkoulua ja asioiden hautomista kohtaan. Se kun on ainoa toinen vaihtoehto jonka keksin, ellei oloaan saa purkaa."

Minusta mykkäkoulu on riitelemiseen rinnastettavaa kiukuttelua. Eräässä lukemassani kirjassa sitä pidettiin naisten aggressiivisuuden yhtenä ilmenemismuotona.

Asioiden hautomista omassa mielessään taas en kategorisesti paheksu (olettaen, että joskus tapahtuu sen ulosanti), koska joskus ne jäsentyvät melkein kuin itsestään ainakin vähän parempaan muotoon, kun niiden antaa jonkin aikaa viedä ajatuksista tilaa. Sen jälkeen ko. asian ilmaiseminen onkin yleensä jo kuoriutunut turhalta kiukuttelemiselta.

Juho kirjoitti...

"En minäkään, tyhjentävästi. Toisten seura vaan tuntuu hyvältä, toisten ei. Mutta yleensä sieltä on poimittavissa kuitenkin sen verran syytekijöitä sen epämääräisen "se jokin" lisäksi, ettei mistään satunnaisreaktiostakaan voi puhua."

Hyvä, olemme näköjään samaa mieltä siitä, ettei tykkääminen ole kokonaan rationaalista, eikä myöskään kokonaan irrationaalista.

"Eikä siitä, etteikö olisi muuta tapaa purkaa kiukkuaan (vaihtoehtoja kun olisi esim. treenaaminen tai vastaavaa tunnemaailmaa kantavan musiikin kuuntelu)."

Minulle jäi nyt sellainen vaikutelma, että sinä puhut pahasta olosta yleensä ja minä kumppaniin kohdistuvasta pahasta olosta. Jos risoo jokin asia mitä en voi kohdata, vaikka huono tuuri, ei sitä tietenkään pureta kumppaniin, vaan päinvastoin hänestä voi hakea parannusta oloonsa. Mutta jos kumppani risoo, on tilanne vähän toinen.

Ehdottamasi tunteiden hautominen ja toivo että ajan kanssa asiat jäsentyisivät keskusteltavaan muotoon on ihan järkevä, mutta siinä on huonona puolena se, että hautomisen ajan on jotenkin kanssakäytävä sen kumppanin kanssa tulehduttamatta ilmapiiriä.

Aava kirjoitti...

Juho: "Minulle jäi nyt sellainen vaikutelma, että sinä puhut pahasta olosta yleensä ja minä kumppaniin kohdistuvasta pahasta olosta."

No näinpä taitaa olla: toinen on puhunut aidasta ja toinen aidan seipäästä.

Ainakin osasyynä tälle voi olla se, että tuommonen tilanne, jossa joku toinen ihminen ärsyttää, enkä keksi ensimmäistäkään syytä sille, on minulle täysin ennenkokematon ja muutenkin käsittämätön asetelma.

Sinäkö olet ollut jossain sellaisessa tilanteessa, jossa joku tympii sinua, muttet yhtään tiedä, että miksi?
On kyllä jännä.