Pages

Uushellenismistä

Hellasta, antiikin Kreikkaa, pidetään usein modernin sivistyksen, demokratian ja tasa-arvon kehtona. Ihmisillä on siitä keskimäärin yksipuolisen positiivisia mielikuvia sen arvon ja niiden kirjoitusten ansiosta, jotka ovat jättäneet läntisessä maailmassa edelleen tuntuvan perinnön. Kulttuuripiirimme on uushellenistynyt monessa mielessä viimeisten vuosikymmenten aikana, ja tässä kirjoituksessa käsittelen sitä, miksi en pidä asiantilaa toivottavana.

Se, mitä ihmiset eivät ymmärrä tai osaa selittää mielikuvissaan antiikin Kreikasta, on se, miksi se osoittautui kulttuurievolutiivisesti huonommaksi vaihtoehdoksi kuin Rooma, josta puolestaan ihmisillä on pääosin dekadentteja mielikuvia. Voidaan toki perustellusti väittää, että ajan mittaan Roomakin hellenistyi, mutta on myös helppo nähdä minkä takia tämä myötävaikutti Rooman rappioon ja tuhoon.

Käsittelen siis helleenisen kulttuuripiirin rappiota ja tuhon syitä. Kukin voi vetää haluamiaan paralleeleja nykyisiin länsimaihin - aihetta on.

Tuhon syistä ensimmäinen on elitismi, mutta kun on kyse helleeneistä, on passelimpi ilmaus hybris. Kreikkalaiset pitivät itseään maailman kansoista parhaina (kuten lähestulkoon kaikki muutkin kansat), eivätkä siksi pitäneet muita kansoja arvossa. Kreikkalaisen näkemyksen mukaan heidän tapansa olivat parhaat, eikä muilta ollut mitään opittavaa. Edes kreikkalaiset eivät saaneet olla eri mieltä toisten kreikkalaisten kanssa, koska kotikaupungin tavat olivat kaikkein parhaat.

Tästä pääsemme toiseen syyhyn, joka oli jatkuva sotiminen enimmäkseen omien kesken ilman kummoistakaan syytä. Monta niin sotaisaa kansaa kuin antiikin kreikkalaiset ei historia tunne. Kirjallisten lähteiden mukaan on arvioitu esim. Ateenan kohdalla tilanteen olleen se, että vuosittain noin kolme prosenttia väestöstä kuoli sotimalla. Satoja vuosia. Mikä sitten sai helleenit sotimaan jatkuvasti keskenään?

Helleenit sotivat keskenään, koska ulkoisia uhkia ei juuri ollut - kreikkalaiset kävivät äärimmäisen sotaisan historiansa aikana sotaa aniharvoin ulkoisia vihollisia (persialaisia ja roomalaisia) vastaan. Heillä ei ollut mitään tarvetta kehittää tilannetta, jossa olisi ollut syytä vetää yhtä köyttä, vaan individualistisesti kukin veti köyttä omaan suuntaansa ja koetti samalla kampittaa kaikkia niin omalla kuin vastapuolellakin. Jatkuvan keskinäisen nahistelun tuloksena oli poliittisesti epävakaa hornankattila, jonka väestömäärä pysyi alhaisena ja oli erittäin haavoittuvainen ulkoista uhkaa vastaan.

Kolmas - joka on huonosti erotettavissa kahdesta edeltävästä syystä - oli radikaali opportunismi. Koska mihinkään muuhun kuin siihen, ettei kenenkään voinut luottaa, ollut luottamista, vaurautta, vakautta ja tietyn rajan jälkeen kehitystäkään ei ollut enää mahdollista saavuttaa. Mitä hellenistisemmäksi touhu meni, sitä enemmän helleeninen kulttuuripiiri alkoi muistuttaa sisältä ja ulkoa anarkiaa.

Uushellenismi sisältää nämä kaikki viat: sinänsä älykäs ja luova individualistinen eliitti tekee politiikkaa tunneargumenteilla, täysin sokeina omille virheilleen, rakentaen viholliskuvia oman väestön keskuuteen ja kyvyttömänä ylittämään pikkumaisuuttaan yhteiseksi hyväksi.

Kaikki roomalaiset hyveet loistavat poissaolollaan.

1 kommenttia:

Jukka kirjoitti...

Sellainen kommentti että kyllä monet kansat ovat tapelleet keskenään mutta silti pärjänneet. Sisällissodat ovat olleet ehkä harjoitusta ulkoisia sotia varten.

Esimerkkinä vaikka Montenogro ja Afghanistan. Eivät ne tietysti mitään malliyhteiskuntia ole olleet