Pages

Kataisen joululahja

Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen päättää antaa velkakierteessä uppoavalle Suomelle joululahjaksi rohkaisun sanoja, via IL:
- Hallitus jatkaa joka tapauksessa nykylinjalla, Katainen sanoo.
Toivotan lukijoilleni erinomaisen hyvää joulua.  Sitä on todella syytä juhlia, sillä Kataisen sanat eivät rohkaise odottamaan seuraavasta kaksista.

Hyvä elämä

Minua ehkä eniten kiehtova kysymys on "mitä on hyvä elämä?", ja olen koettanut löytää vastausta niin filosofiasta, uskonnoista, ideologioista kuin maalaisjärjestäkin, koettaen vastata sekä siihen, mitä hyvä elämä on ja miksi, ja miten se saavutetaan.  Tämä kirjoitus käsittelee sitä, mihin olen tähän asti päätynyt, ja millä oletuksilla olen lähtenyt liikkeelle.

Puhun tässä tarkkaan ottaen hyvästä ihmiselämästä, ja ihmisyydestä seuraavat rajoitteet asettavat tiettyjä ehtoja, joita esimerkiksi hyvän muurahaiselämän käsitteen ei uskoakseni tarvitsisi noudattaa.

Vastaus kysymykseen hyvästä elämästä on "sellainen, joka noudattaa objektiivista moraalia".  Objektiivisuuden vaatimuksesta ei voi tinkiä, koska muussa tapauksessa kaikki vastaukset edustavat mutua.

Miten sitten tavoittaa objektiiviset kriteerit?  Ottamalla selvää, millä saadaan aikaan parhaat tulokset, ja nämä tarkoittavat evolutiivisesti optimia strategiaa.  Koetan ilmaista lyhyesti ja selkeästi minkä kriteerien on täytyttävä ja miksi, jotta strategia voi olla evolutiivisesti optimi.

1)  Objektiivisesti hyvän elämän on oltava kestävä.  Jos se ei ole kestävä, sillä on "parasta ennen" -päivä, minkä jälkeen se ei ole hyvä, eli se on riippuvainen tilanteesta objektiivisen sijaan.

2)  Objektiivisesti hyvän elämän on oltava kaikkia vaihtoehtojaan vahvempi kyetäkseen puolustautumaan.  Jos se ei ole, se häviää jollekin vaihtoehdolleen, eikä täten täytä kestävyyden kriteeriä.

3)  Objektiivisesti hyvän elämän on tuotettava tarvitsemansa resurssit ensisijaisesti itselleen, toiseksi perheelleen ja vasta kolmanneksi yhteisölleen. Jos yksilö ei tuota tarvitsemiaan resursseja, hän tekee itsestään puolustuskyvyttömän ulkoista tahoa kohtaan.  Elintapa, joka riippuu ulkoisen tahon tuottamista resursseista, ei ole kestävä.

4)  Objektiivisesti hyvin elävän on pyrittävä perustamaan perhe.  Jos perhettä ei perusteta, elintapa ei ole kestävä eikä pidemmän päälle myöskään puolustuskykyinen ulkoisia uhkia vastaan.

5)  Objektiivisesti hyvin elävä ei estä muita tavoittelemasta objektiivisesti hyvää elämää.  Jos estää tai vie sen toiselta, tekee pahaa, ja ansaitsee rangaistuksen, jotta muut voivat jatkaa hyvän elämän tavoittelua pahantekijän estämättä.

6)  Objektiivisesti hyvän elämän elämisen on oltava omavalintaista.   Hyvettä ei voi pakottaa, ja yritykset epäonnistuvat aina.  Jos ihminen ei halua elää objektiivisesti hyvää elämää, hänen on syytä olla vapaa tekemään niin, kunhan ei riko kohtaa 5.

Uskoisin näiden kriteerien asettavan objektiivisesti hyvän elämän rajat, ja pitäisin suotavana, että yhteiskunta ja lainsäädäntö kunnioittavat niitä.  Tekisipä mieleni kirjoittaa myös niistä paheista, jotka yleisimmin saavat ihmisen tavoittelemaan jotain muuta kuin hyvää elämää, ja kuinka niitä vastaan taistella.

Tarkistan ja jatkan kirjoitusta saadessani siihen aihetta, joten arvostan kommentteja ja selvennän sanomisiani, jos syytä ilmenee.

Oudot mies- ja naiskuvat

Tulin tässä keihäänkärkeä lukiessani ymmärtäneeksi, että länsimaissa sekä mies- että naiskuvat ovat vääristyneitä - ei vain jompikumpi.

Tyypillisten naisten mielestä tavoiteltavan miehen arkkityyppiä kuvaavat epäpyhät, demoniset miehet, esimerkiksi American Psychon Patrick Bateman, Mad Menin Don Draper tai Twilightin Edward Cullen.  Samaan aikaan tyypillisten miesten mielestä tavoiteltavan naisen arkkityyppi on enkelimäinen kiltteyden, vaatimattomuuden ja kauneuden perikuva, kuten vaikkapa saduissa ja joissain kirjoissa esiintyvät prinsessat.

Hämmentävä huomio on se, että mitä enemmän ihannoidaan sen toisen sukupuolen ideaalia arkkityyppiä, sitä enemmän sitä aletaan itse muistuttaa.  Samaan aikaan, kun miehet emaskuloituvat entistä enemmän herkiksi, kilteiksi, huomaavaisiksi ja vaatimattomiksi pikku enkeleiksi, naisista tulee kiihtyvää tahtia voimaa ja valtaa ihannoivia sieluttomia hirviöitä.

Kyseessä on jo hindulaisten tuntema asetelma: hyveellinen miesjumala Shiva ja tuhoava naisjumala Kali.  Ironista tässä on se, että hyvin harva nainen tahtoo katsella naisellisia hyveitä (miehen näkökulmasta) omaavaa miestä tai miehistä vetovoimaa (naisen näkökulmasta) uhkuvaa naista.

Kuvitelmaansa siitä, mikä on ihanteellinen kumppani, ei kannata nostaa jalustalle, koska juuri sellaiseksi ajan mittaan muuttuu.  Jalustalle nostettava kuva on silkkaa kuvainpalvontaa, eikä sellaista ihmistä (pikemminkin enkeliä tai demonia) ole eikä tule.  Yritys muuttaa itsensä tai kumppaninsa moiseksi kuvaksi on tuomittu epäonnistumaan, ja sen edellyttäminen itseltä tai toiselta on varma tapa tulla onnettomaksi ja pysyä sellaisena.

Kyvyttömyys tai haluttomuus ymmärtää tätä synnyttää katkeruutta todellisuutta kohtaan: ylpeys ja onnettomuus ovat toistensa erottamattomat kumppanit.  Todellisuudelle suuttuminen siksi, että se ei vastaa omia kuvitelmia, on narsismin tunnusmerkki numero uno.

Erityisen virulenttia (tiedostamaton) mies- ja naisjumalan palvonta, joka tekee kannattajistaan kaltaisiaan, on nimenomaan ateisteiksi itseään kutsuvien joukossa.

Kun palvontansa kohteen rakentaa itse, periaatteella "minä haluan", on lopputuloksena varma tragedia.

Virheen virhetulkinta

Olen aikaisemminkin kirjoittanut pettämisestä, mutta kerrankos sitä aiheeseen palataan kun keksitään uutta sanottavaa.  Ihmiset, jotka haluavat antaa pettämisen anteeksi, sanovat, että virheet pitää antaa anteeksi.

Minä olen jokseenkin samaa mieltä: virheet on syytä antaa anteeksi.

Sitten pääsemmekin miettimään, että mikä ihme sitten on virhe, jos sellainen kerran pitää antaa anteeksi?  Sehän ei voi olla tahallinen teko, muuten sitä olisi outoa kutsua virheeksi.  Kuitenkin tiedämme, että on todella hirmu vaikeaa pettää esimerkiksi toisen ihmisen kanssa panemalla vahingossa, koska yleisesti ottaen tiedetään, että toisten ihmisten paneminen on pettämistä ja että vahingossa ei ihan äkkiä myöskään panna.

Kuitenkin moni antaa pettämisen anteeksi siksi, että virheet pitää antaa anteeksi.

Vitsi onkin siinä, että pettäminen ei ollut virhe, vaan tahallinen teko.  Virhe oli siinä, että jäätiin kiinni.  Siinä, missä olen valmis antamaan esimerkiksi pettäneen osapuolen virheen - kiinnijäämisen - anteeksi, se, mitä en missään tapauksessa tule koskaan antamaan anteeksi, on se teko, jonka virhe paljasti, ja joka ei ollut virhe.

Olen jokseenkin varma, että ihmiset, jotka antavat pettämisen anteeksi virheenä, eivät tule ajatelleeksi sitä, mikä siinä tilanteessa se virhe todella oli.

Tasa-arvosta

Tasa-arvo on sellainen tavoite, joka kuulostaa kivalta, on käytännössä mahdoton saavuttaa, ja saa kannattajansa vihaamaan todellisuutta ja ihmisiä, jotka siitä ovat vastuussa.

Mikään tasa-arvoideologia ei myöskään pyri tasa-arvoon, vaan tasaamaan tilit oman viiteryhmän ja vastapuolen menestyneimpien kanssa.

Nöyryys

Yleensä ihmisten puhuessa hyveistä tärkeimmästä, he eivät puhu siitä lainkaan.  Kun normaalille ihmiselle mainitsee sanan nöyryys, hän ymmärtää tarkoitettavan nöyristelyä: sitä vastenmielistä matelua, millä jotkut yrittävät osoittaa olevansa muita vaatimattomampia.  Nöyryys ei ole kovassa huudossa, koska se on helppo ymmärtää väärin ja ruveta kilpailemaan siinä kuin missä hyvänsä lajissa, eikä sellainen kisailu tuo kenestäkään esiin mitään hyvää.

Nöyristely on itse asiassa yksi ylpeyden muoto, vieläpä hyvin perverssi sellainen: se tekee avuttomuudesta ja surkeudesta ylpeydenaiheen - ikään kuin itselleen uhrin roolin petaamisessa olisi jotain glooriaa.  Nöyristelevä ihminen myös edellyttää, että muut ihmiset nöyristelevät vastaavalla tavalla, esimerkiksi alistumalla ehdoitta hyökkääjän armoille, asettuen moraalisesti niiden yläpuolelle, jotka kehtaavat puolustaa itseään.

Nöyristelyä, kuten ylpeyttä, ei olisi olemassa ollenkaan, jos sillä ei koetettaisi vaikuttaa muihin ihmisiin.  Se on sosiaalinen synti ja edellyttää muita ihmisiä ja näiden käsityksiä oikeutuksena olemassaololleen.  Jos ei ole ketään, jota pitää itseään huonompana, ei voi olla ylpeä.

Ylpeys kuitenkin tekee ihmisestä heikon: koska ylpeys on sosiaalisesta kontekstista riippuvaa, ylpeän käsitys itsestään on koko ajan armottoman testauksen kohteena ja jokainen kriittisyyden ilmaus mitään omaksi koettua kohtaan on hyökkäys ylpeän ihmisen itsetuntoa vastaan.  Sellaista ei ylpeä ihminen kestä, vaan hänen täytyy puolustautua.  Ylpeälle ihmiselle kaikki sosiaalinen toiminta on ylivertaisuutensa osoittamista tai alistumista, mukaanlukien parisuhde.

Ylpeys ei siis tarkoita nöyristelyn vastakohtaa saati tervettä itsetuntoa - päinvastoin.  Ylpeys on ihmisessä yksiselitteisesti antisosiaalinen piirre.

Mitä siis on nöyryys?

Nöyryys on ylpeyden puutetta.  Se tarkoittaa sitä, että asiat otetaan sellaisena kuin ne ovat, paisuttelematta ja kukkoilematta.  Siinä missä ylpeä ihminen raivoaa maailmalle jatkuvasti sitä, että tosiasiat eivät vastaa hänen toiveitaan, nöyrä ihminen tulee toimeen niiden kanssa ja sopeutuu siihen mitä ei voi muuttaa.

Nöyryys ei tarkoita alistumista pahantekijöiden valtaan tai vääryyteen, eikä se ole show muita ihmisiä varten.  Se on hyveistä vaikein, koska kaikki muut tavat olla erinomaisia antavat aihetta ylpeyteen ja paistatteluun.  Muut hyveet voivat tuoda menestystä, mutta nöyryys tuo onnea.

Aiheeseen tarkemmin perehtymättä luulisin, että myös buddhalaisuuden olennaisin sisältö asuu nöyryyden saavuttamisessa - vapautus kärsimyksestä tarkoittaa ylpeyden voittamista.

Platonista ja matematiikasta

Lueskellessani Platonin kirjoituksia tulin ajatelleeksi hänen filosofiaansa ja matematiikkaa, jonka ymmärrys oli akatemiaan saapuvien ehdoton kriteeri.  Tästä tuli mieleen vielä eräs netissä vastaantullut lausahdus, jonka mukaan ihmisillä, jotka eivät ole koskaan opiskelleet matemaattisia aineita tosissaan, ei ole myöskään todennäköisesti mitään kiinnostavaa sanottavaa.

Tavallaan lausahdus pitää paikkansa: matematiikka on kiinnostava älyllinen leikki, ja siinä erityisen lahjakkailla ihmisillä, kuten vaikkapa Karl Marxilla ja Platonilla, on keskimääräistä useammin totalitaristisia kiinnostavia käsityksiä asioiden laidoista ja erityisesti siitä, miten niiden tulisi olla.

Minun nähdäkseni tällaisten platonististen ihmisten suurin virhe asuu nokkamiehensä kuuluisassa luolavertauksessa: heidän kiinnostuksenkohteensa käsittelevät nimenomaan ideamaailmaa, anglismilla ilmaistuna skifiä.  Koska heidän yhteiskunnalliset näkemyksensä ja kantansa tuppaavat poislukemaan sellaisen pikkuseikan kuin ympäröivä todellisuus, jonka lainalaisuudet eivät ole heidän päätettävissään, heidän mielestään virhe löytyy siitä - ei suinkaan ajatusleikeistään.

Olen pistänyt merkille, että matemaattisesti suuntautuneilla ihmisillä tuppaa olemaan keskimääräistä paljon useammin todellisuudelle täysin vieraita ja sitä halveksuvia näkemyksiä.  Mitä paremmin on kotonaan ideamaailmaksi kutsutussa leikkitodellisuudessa, sitä vieraampi on fyysisessä, ja mitä enemmän ideoihinsa rakastuu, sitä hullummin niitä koettaa jälkimmäiseen soveltaa.

Urbaani folklore esittää nerot jokseenkin poikkeuksetta paitsi älykkäinä myös hulluina.  Mitäpä veikkaatte, johtuuko se siitä, että kanssaihmisensä ovat olleet liian tyhmiä tajuamaan neron toimia, vai siitä, että neroilla on ollut säännöksi asti vaarallisen kelvottomia käsityksiä todellisuudesta?

Yksilön vastuusta

Asia, jota olen kirjoituksissani painottanut, ja tulen vastedeskin painottamaan, on täysivaltaisen aikuisen ihmisen vapaus ja sen erottamattomana osana vastuu itsestään.  Koska rakastan vapauttani ja olen sitä mieltä, että kaikkien muidenkin pitäisi rakastaa omaansa, vastustan sosialismille rakentuvaa valtiota ja taistelen sitä vastaan kaikin voimin ja keinoin, jotka käytössäni ovat.

Mitä tarkoittaa vapaan yksilön vastuu, ja missä määrin sitä on mielekästä rajata?  Vapaan täysivaltaisen yksilön vastuuta itsestään ei rajata lainkaan - olet itse vastuussa elämisestäsi, turvallisuudestasi, onnellisuudestasi, tekemisistäsi, ja niiden seurauksista.  Sen sijaan täysivaltaisella yksilöllä ei ole eikä saa olla valtaa toisen täysivaltaisen yksilön yli.  Vanhempien ja valtion vastuu ja valta rajoittuu holhouksenalaisiin, eikä tämäkään saa olla mielivaltaa.

Minun nähdäkseni hyvä ihminen voi olla vain sellainen, joka kantaa vastuunsa.  Sellainen ihminen, joka ulkoistaa vastuunsa mille hyvänsä instanssille - valtiolle, toisille ihmisille, lottoarvonnalle - ei kanna sitä eikä elä yhtä hyvää ja antoisaa elämää, kuin ihminen, joka kantaa, ja petaa itselleen vastuunsiirrollaan ikävyyksiä.

Maksiimi kuuluu seuraavasti:
Jos ihminen antaa vastuun itsestään jollekulle toiselle taholle, kyseinen ihminen asettuu tämän tahon mielivallan alle.

Ihmisellä, joka antaa ulkopuoliselle taholle vallan itsensä yli, ei ole järkisyytä valittaa siitä, miten ulkopuolinen taho valtaansa käyttää, koska valta ei tällöin ole enää hänen.  Hän on antanut vallan toiselle taholle, eikä ihmisellä ole sananvaltaa kuin omiin tekemisiinsä.

Kun ihminen olettaa jonkun ulkopuolisen tahon tekevän hänet onnelliseksi, järjestävän hänelle tahtomansa elintason, huolehtivan hänen turvallisuudestaan ja tarpeidensa täyttymisestä, ihminen kokee, ettei hänen tarvitse vastata itse yhtään mistään muusta kuin sen päättämisestä, mikä vastaisi hänelle mitäkin näistä ja mihin hyödyttömään asiaan päivänsä kuluttaisi.

Koska mikään ulkopuolinen taho ei koskaan tule antamaan sitä, mitä ihminen kykenee kuvittelemaan haluavansa, ihminen tulee vihaiseksi ja katkeraksi ulkopuoliselle taholle, jonka kokee polkevan oikeuksiaan.  Pummit vihaavat valtiota, joka heitä elättää, koska kokevat, etteivät voi koskaan saada siltä mitä kokevat itselleen kuuluvan.  Misantroopit vihaavat ihmisiä, koska kokevat, etteivät voi koskaan saada toisilta sitä mitä kokevat itselleen kuuluvan.  Krooniset sinkut vihaavat alati vaihtuvia kumppaniehdokkaitaan, koska kokevat, etteivät voi koskaan saada näiltä onnellisuutta, jonka kuvittelevat itselleen kuuluvan.

Tämä siis sen lisäksi, että mikään ulkopuolinen taho ei voi täyttää mitään toivetta missään määrin, jos kukaan (tai riittävän moni) ei edusta sitä.  Kun kaikki ovat minkä hyvänsä hyödykkeen suhteen saamapuolella, kukaan ei tuota sitä.

Kuvio on selvä: aina, kun ihminen ulkoistaa jonkin osan vastuutaan toiselle osapuolelle, ihminen tekee itsestään kyseisen osapuolen uhria.  Ihminen, joka näkee itsensä uhrina, ei koe voivansa tilalleen yhtään mitään, vaan on ja pysyy onnettomana, masentuneena, itsesäälin nujertamana rauniona, jolle muut tekevät pahaa.

Entäpä sitten ihminen, joka tekee parhaansa kantaakseen vastuunsa?  Hän kokee, että hänen onnellisuutensa, menestyksensä ja turvallisuutensa ovat hänen omissa käsissään, ja tällöin on motivoitunut tekemään jotain kyseisten asioiden eteen.  Ihminen, joka uskoo, että hänelle ei kuulu mitään, mitä hän ei ole itse teoillaan ansainnut, ei kasaa toisille ihmisille ja tahoille odotuksia oman onnellisuutensa suhteen.  Hän voi nauttia näiden itselleen suomista suosionosoituksista - nimenomaan siksi, että ei vaadi niitä tapahtuvaksi. Koska hän ei anna valtaa muille, hän voi joutua vain väkivallan (ja silloinkin vastaan taistellen, alistumatta) uhriksi, eikä hänen itsetuntonsa romahda jokaisesta vastoinkäymisestä.

Havaitsemme, emmekä järkevästi ajatellen voi kyseenalaistaa, että täysivaltaiselle yksilölle on paitsi tarpeen myös hyväksi kantaa vastuunsa.  Se ja vain se mahdollistaa tilanteen, jossa yhteiskunta tuottaa enemmän kuin kuluttaa ja voi pitää huolta myös holhouksenalaisistaan.  Suomalainen sosiaalidemokratia tekee itsestään paraikaa selvää velkatalouskuplalla ja kaikkien muiden kuin tuottavien kansalaistensa etuja ajamalla.

Tekisi mieleni nähdä, mitä valtio tekisi sitten, kun kansalaiset yksinkertaisesti lakkaisivat maksamasta veroja tarkoituksiin, jotka ovat heidän etujensa vastaiset.

Pahoista suomalaismiehistä

Sofi Oksanen on jyrähtänyt, selitellyt ja yleisön taholta tyrmätty.  Tämä kaikki lyhyessä ajassa, joten ampiaispesää on sohaistu.

Mistä asiassa sitten oli kyse?

No, Sofi meni sanomaan, että suomalaismiehet kyllä unelmoivat kunnollisesta elämästä, mutta tavoittelevat sitä hakkaamalla ja juomalla perskännit.  Kärjistys on aika kova, mutta ei perusteeton.  Suomalaismiesten leimaaminen erityisen pahoiksi on omalaatuista, kun esimerkiksi virolaismiehet tekevät vaimostaan selvää kolme kertaa niin usein kuin suomalaismiehet.

Sofi ilmeisesti ei ole verrannut suomalaismiehiä muiden maiden miehiin, vaan suomalaisnaisiin.  Miehet ovat se sukupuoli, joka historiallisesti on saavuttanut tavoitteitaan fyysisellä väkivallalla, naiset taas eivät, joten toteamus miesten fyysisestä väkivaltaisuudesta on selviö.  Tuoreet tutkimukset kuitenkin osoittavat naisten olevan vähintäänkin yhtä kykeneviä mätkimään muita kuin miehetkin, silloin, kun eivät pelkää että saavat niitä takaisin.

Lopputulos on siis se, että parisuhteiden osapuolet käyttävät toisiinsa väkivaltaa, usein väkijuomien vaikutuksen alaisena, ja että se on huono juttu.  Asia ei liene kenellekään uutinen, kuten ei myöskään se, että naisten miehiin kohdistama väkivalta on tabu.  Mistä siis tämä haloo?

No ensinnä siitä suhteellisuudentajun puutteesta tietenkin.  Kun kerran suomalaiset ovat oikein harvinaisen säyseää porukkaa sekä globaalisti että lähinaapureihin verrattuna mitä miesten naisiin kohdistamaan väkivaltaan tulee, alkaa helposti sylettää kun tulee leimatuksi maailman roskasakiksi. Unohtuu, että ihminen puhuu yleensä vain niistä mistä jotain tietää, ja Sofin käsitys on se, että suomalaismiehet ovat sellaisia ja muista ei tiedä sanoa.  Käsitys voisi muuttua, jos hän olisi elänyt ikänsä jossain muualla.

Toinen juttu on se, että häkellyttävän suuri osa suomalaisista miehistä kyllä unelmoi hyvästä elämästä, mutta sen sijaan, että alkaisi toteuttaa unelmaansa, "pitää hauskaa" esimerkiksi kiskomalla viinaa ja osoittamalla statustaan kovana jätkänä.  Yleisesti ottaen ihmiset kuluttavat täysin häkellyttävän määrän aikaa ja resursseja asioihin, jotka vievät heitä suoraan ja väistämättä kauemmas unelmiensa toteutumisesta, ja he tietävät sen.  Sitä ei saisi ääneen sanoa, koska ihmiset eivät tykkää kohdata sanojensa ja tekojensa välisiä ristiriitoja.

Ihminen on sellainen eläin, joka oppii todella helposti rutiineja, ja toistaa niitä riippumatta niiden tuhoisuudesta.  Jos ihminen oppii kuluttamaan vapaa-aikansa juomalla viinaa, tappelemalla puolisonsa kanssa syystä tai ilman ja tarkastelemaan itseään vihamielisten tahojen uhrina, voi olla jokseenkin varma, että oppimiaan asioita hän toistaa vastakin.  Siitäkin huolimatta, että hän tietäisi oppimansa tavan olevan hirveän huono ja estävän häntä saavuttamasta mitä uskoo haluavansa.

Suomessa on uskomattoman paljon ihmisiä, jotka ovat katkeria ja vihaisia, ja jotka kuvittelevat itselleen kuuluvan hyvän elämän, mutta jotka eivät ole valmiita tekemään elämästään sellaista.  Nimenomaan tällaisiin ihmisiin Sofi Oksasen härski piikki uppoaa kaikkein syvimmälle.  Se on heille jälleen yksi todiste siitä, että kukaan ei ymmärrä ja että kaikki ovat vastaan, ja että he ovat todella uhreja, joiden kannattaa mennä taas ottamaan ja valittamaan kavereidensa kesken pahaa maailmaa.

Minusta se on uskomaton tragedia, että valtava osa miehistä ja naisista ei käytä elämäänsä sen hyvän elämän hankkimiseen, mitä uskovat haluavansa, vaan hukuttavat itsensä sijaistoimintaan ja siirtävät aina vastuunsa kantamisen seuraavaan päivään, tekosyyllä tekosyyn perään.  Niitä seuraavia päiviä on jokaisella rajattu määrä, eivätkä ne hyvät asiat elämässä lottovoitosta ole kiinni, vaan siitä, että opettelee elämään hyvin.

Haluaako joku todella, että tulee muistetuksi vähän aikaa kantiksensa juomaseurueessa kovana jätkänä, sen sijaan, että tekee töitä, ansaitsee itsekunnioituksen omissa ja perheensä silmissä ja rakentaa perheensä ja viisautensa kautta jotain, mikä kestää vielä hänen kuoltuaankin?

Oikeassa olemisen hybris

Tutkaillessani kulttuureja havaitsin sellaisen mielenkiintoisen asian, että viime kädessä oikeassa oleminen on täysin yhdentekevää.  Tämä on lopulta varsin viisas huomio, koska ns. perimmäiset totuudet eivät aikuisten oikeasti kiinnosta kuin filosofeja jos heistäkään kaikkia.  Se, mikä kertoo kulttuurin, ryhmittymän tmv. elinvoimaisuudesta, on, missä määrin sen seuraajat toimivat kulttuurin näkökulmasta oikein.

Käytännön tasolla, todellisuudessa, yhteisö ja luottamus syntyvät yhteisistä teoista.  Jos ihmiset tekevät samalla tavalla, mitä väliä sillä on, mitä he sattuvat kulloinkin sillä hetkellä ajattelemaan?  Sanat ovat vain sanoja, teot tekoja, ja jälkimmäisillä yhteisö syntyy, säilyy ja taistelee.  Kun ensimmäiset astuvat etusijalle, yhteisö kuolee.

Asperger-tyyppien hinku olla perustellusti oikeassa ja saada kaikki muut uskomaan sama on ollut klassisesta Kreikasta asti länsimaalaisen kulttuurin ongelma.  Se on toisaalta mahdollistanut luonnontieteiden synnyn, mutta tuhonnut lukuisia yhteisöjä siksi, että se on täysin kelvoton väline ihmistieteisiin.  Ihmiset tarvitsevat syitä vetää yhteen hiileen - kaoottinen yhteisön murskaaminen kyllä sujuu ihan yrittämättäkin.

Kun tarpeeksi pitkälle asioiden tutkailemisessa mennään, ketkään kaksi ihmistä eivät ole samaa mieltä, vaan löytävät jonkin asian, mistä olla täysin eri mieltä, kumpikin omista syistään, ja jos siitä tekee kynnyskysymyksen, voi olla varma siitä, että kykenee olemaan tulematta toimeen kenen kanssa hyvänsä.  Ortodoksia tarkoittaa nimenomaan tätä: minä olen oikeassa, sinä olet väärässä.  Eikä kukaan halua olla väärässä.

Se, mitä kaikki meistä voivat myöntää, on se, että voimme tehdä väärin (ja että olemme usein tehneetkin).

Olennaisinta ihmisten kanssa oltaessa tekemisissä on se, että selvitetään, miten toimitaan oikein - ei sitä, miten ollaan oikeassa.  Tämä selvittää ihmisille sen, ketkä ovat heidän puolellaan, ketkä heitä vastaan, ja ketkä ovat tarpeeksi viisaita keskittymään asioihin, joilla on merkitystä.

Uskovaiset ja ateistit ovat nykyään länsimaissa kovasti tukkanuottasilla, tapellen sanallisesti keskenään siitä, kumpi on oikeassa ja miksi.   Kumpikaan osapuoli ei luovuta eikä kunnioita toista osapuolta, koska on aivan liian ylpeä astuakseen pikkumaisen kinan yläpuolelle.  Ylpeydessä on kyse siitä, että halutaan olla muita parempi, alistaa heidät, osoittaa, että minä olen oikeassa.

Kinaa on surkuhupaisaa seurata ja siihen osallistuminen tuntuu likaiselta: molemmat osapuolet ovat olennaisista asioista, kuten siitä, miten elää oikein, melko pitkälle samaa mieltä.  He voisivat tulla toimeen keskenään, jos haluaisivat.  Ei vaan käy, pitää olla ylpeä ja oikeassa, tehdä käsiteltävästä asiasta tärkeämpi kuin se on ja uhrata pikkumaisuutensa alttarilla kaikki.

Soisin ihmisistä löytyvän enemmän nöyryyden hyvettä ja ymmärrystä valita oikeat taistelut.  Oikeassa olemista käsittelevät riidat ovat hyödyttömiä, tuhoisia ja helppoja.

Kehotan niin itseäni kuin muitakin toimimaan oikein ja jättämään järkensä väärinkäytön vähemmälle.  Miekan lailla sekin on vain väline, eikä se kelpaa kuin joidenkin ongelmien ratkaisuun.

A-luokan kusipää

Tiedättekö sen ihmistyypin, joka, kuullessaan jostain toisesta yhdenkin tiedonjyväsen, kuvittelee tietävänsä tästä kaiken?  Sen ihmistyypin, joka kertoo muille mitä mieltä nämä mistäkin asioista oikeasti ovat, ja hoitaa keskustelun käytännössä kokonaan itse?  Kaverin, joka esittää omana kantanaan ne fiksut jutut ja sulloo typerimmät mahdolliset (tai mahdottomat) käsitykset sen toisen suuhun ikään kuin tämä todella olisi typerin mahdollinen imbesilli jonka vain todella luova mielikuvitus saattaa keksiä?

No kyllähän te sen tiedätte.  Sellainen ihminen on kusipää.

Kusipää ei kykene päästämään yleiseltä tasolta lainkaan irti, koska hän ei osaa kohdata yksilöitä.  Hänelle kaikki ihmiset edustavat vain ihmisryhmiä, jotka hän on itse päättänyt ja määritellyt.  Poikkeamia ei todella ole, ihmisryhmien jäsenet vain kuvittelevat niin.

Hassua näissä kavereissa on se, että kusipää ei yleensä todella huomaa olevansa kusipää.  Hän ei huomaa potkivansa olkiukkoja, olevansa kyvytön kuuntelemaan saati ymmärtämään toista ihmistä, vaan pitää kynsin ja hampain kiinni maailmankuvastaan, jossa hän on numero uno ja muut vaan liian tyhmiä tajuamaan sitä.

Hänen elämänsä kantava usko on kuvitelma siitä, että itseltä löytyy - viimeistään sitten, kun huvittaa ottaa selvää - vastaus jokaiseen kysymykseen ja säkenöivin älyn kukka sitten Newtonin.  Koska päivittäisessä elämässä tulee jatkuvasti vastaan ihmisiä, jotka tönivät (tietämättään) käsitystä tarjoamalla infoa ympäröivästä todellisuudesta esimerkiksi niinkin härskisti kuin olemalla olemassa, hän suuttuu.  Hän suuttuu siksi, että nämä kehtaavat toimia tavalla tai yrittää antaa ymmärtää, ettei hän olisikaan määritellyt kaikkea just ja presiis oikein.

Kusipään koko itsetunto rakentuu sen ajatuksen varaan, että hän on fiksumpi, lahjakkaampi ja enemmän oikeassa kuin muut.  Siksi se on myös uskomattoman hauras, eikä kusipää tule kovinkaan pitkään toimeen kenenkään kanssa, koska ihmisten lahjakkuudet ilmenevät eri aloilla eikä kukaan ole kaikessa virtuoosi.  Kusipää pääsee yleensä helposti parisuhteeseen, mutta ei kykene pitämään sellaista, koska rakastaa käsitystään itsestään enemmän kuin kumppaniaan, ja kun todellisuus alkaa potkia päähän, kusipää päästää irti siitä, jonka kokee voivansa menettää.  Ego on kaikki.

Minä olen aikoinani ollut aivan uskomaton kusipää, ja olen sitä edelleen, paljon enemmän ja useammin kuin haluaisin myöntää.  Tunnistan kaltaiseni kaverit, ja vihaan sitä, miten he muistuttavat minua siitä, mistä haluan opetella ulos.  Tekisi mieleni kertoa heille, että heidän kannattaisi rakentaa egonsa jonkin muun kuin ylimielisyyden päälle.  Olla kusipää kusipäille, osoittaa, miten typerää heidän käyttäytymisensä on.

Ei se kuitenkaan sillä lähde millä on tullut.  Ihminen taitaa oppia kusipäisyydestään irti vasta sitten, kun tajuaa, ettei siitä ole hyötyä edes silloin, kun vastaan tulee toinen kusipää.  Kaikki kusipäiltä vaikuttavat kaverit eivät edes ole sitä, vaan pelkästään yli-innokkaita, ja kutsumalla heitä kusipäiksi vailla kunnon ankkatestin läpäisemistä syyllistyisin kyseiseen käytökseen taas kerran, ja vaikka en syyllistyisikään, ei kusipää ulkoa kerrotusta totuudesta mitään opi.  Tämä siksi, että ainoa auktoriteetti, jota kusipää uskoo, löytyy peilistä.

Miksi ateismi on huono idea

Olen häkellyttävän monta kertaa keskustellut ihmisten kanssa siitä, kumpi on parempi, ateismi vai uskonto. Keskustelua käydään edelleen joka taholla, joten ns. tyhjentävää vastausta ei ole toistaiseksi kukaan onnistunut tekemään selväksi tai yleisesti tiettäväksi.  Väitteet rationaalisen ateismin hyödyistä ja eduista eivät kestä kriittistä tarkastelua, ja tässä kirjoituksessa ajattelin tehdä selväksi once and for all miksi.

Pyrin soveltamaan tässä silkkaa rationaalista päättelyä ja lähtemään premisseistä, joita en voi järkevästi ajatellen epäillä, enkä siis ainakaan tiedosta kirjoittavani tekstiin aukkoja, joten pelkkä virheellisyyden toteaminen ei auta minua korjaamaan tekstin mahdollisia virheitä. Täten jos jossakin on virhe, pyydän, että lukijani on hyvä ja kertoo missä ja miksi.

Ateismi

Ateismin määritelmä on jumaluskon puute tai jumalten olemassaolon kieltäminen. Argumenttini kannalta on yhdentekevää, kumpaa määritelmää tahtoo käyttää – ilmaus uskonnottomuus kelpaa minusta hyvin, sillä se sisältää myös uskontoja tunnustamattoman agnostisismin, eikä kaadu irrelevanttiin ontologiseen väitteeseen.

Kristinusko

Kristinuskolla tarkoitan tässä kyseisen uskonnon opetuksia Jumalan tahdosta seurauksineen ja näiden vaikutusta moraaliin, koska väitteeni kannalta kaikki muu (myyttinen historia ymv.) on irrelevanttia.

Moraali ja hyvyys

Moraali tarkoittaa oikean käyttäytymisen normia.  Hyvän määritelmä on sosiaalinen käytös ja pahan antisosiaalinen käytös.

Argumenttini

Kristinusko tuottaa yhteisölle moraalin, joka on samaan aikaan rationaalisempi kuin mikään ateistinen moraali, kestävämpi kuin mikään ateistinen moraali ja vähintään yhtä hyvä kuin paras ateistinen moraali.

1. Rationaalisempi kuin mikään ateistinen moraali

Kristinuskon moraalikäsitys on rationaalinen: jos sääntöjä rikkoo, eikä paranna tapojaan, päätyy helvettiin. Koska helvetissä vietetään ikuisuuden päivät, ja siellä on helvetin ikävä olla, kristityllä ei voi olla rationaalista syytä toimia moraalikäsitystä vastaan.

Ateistinen moraalikäsitys voi olla yhtä hyvä, jos se on irrationaalinen. Rationaalinen ateistinen moraalikäsitys kuitenkin päätyy väistämättä muotoon ”saat tehdä mitä tahansa, kunhan et jää kiinni”. Tämä johtuu siitä, että ateisti vastaa moraalistaan kahdelle taholle.

Ensimmäinen taho on yhteisö, joka voi rankaista ateistia, jos tämä toimii antisosiaalisesti. Rationaalisesti ajatellen ateistin on syytä noudattaa yhteisön moraalikäsityksiä vain niin kauan kuin ei joudu vastaamaan rikkomuksistaan yhteisölle.

Toinen taho on ateisti itse. Ateistin henkilökohtaista etua ei palvele itsensä rankaiseminen, joten rationaalinen ateisti ei tee omallatunnolla yhtään mitään. Kun hänen ja yhteisön edut ovat ristiriidassa, rationaalinen päättelyketju menee seuraavasti: sääntöjen noudattamisesta seuraa itselle selvää haittaa, ja sääntöjen noudattamattomuudesta seuraa hyvin pientä haittaa, koska yksilö on hyvin pieni osa yhteiskuntaa. Rationaalisen yksilön haittahierarkiassa selvä haitta itselle on merkittävämpi kuin hyvin pieni haitta yhteisölle, joten pienemmän pahan periaatteella rationaalinen ateisti rikkoo yhteisön sääntöjä vastaan aina kun voi hyötyä siitä.

Pääsemme lopputulokseen, jonka mukaan kristityllä ei ole rationaalisesti perusteltavaa syytä toimia moraalittomasti, kun taas ateistilla on.

2. Kestävämpi kuin mikään ateistinen moraali

Kristityllä ei ole oikeutta kajota moraalisiin sääntöihin, koska ne ovat Jumalan säätämiä. Riippumatta siitä, ymmärtääkö kristitty niiden olevan parempia kuin ne, jotka keksisi itse, hän tietää, että Jumala ei vaihda sääntöjään hänen mieltymystensä mukaan. Kristillinen moraali on siis kestävää, koska sitä ei voi millään perusteella muuttaa.

Riippumatta siitä, miten hyvät säännöt ateistinen moraali käytännössä aikaan saa, kuka tahansa kohdan 1 ymmärtävä ateisti tietää ateistisen moraalin olevan pohjimmiltaan mielivaltaista. Ateisti voi kyseenalaistaa minkä tahansa moraalisäännön millä perusteella tahansa, ja koska yhteisön ja yksilön edut ovat usein ristiriidassa keskenään, ateistilla on jatkuvasti motiivi tähän kyseenalaistukseen. Ateistinen moraali ei voi olla kestävää, koska sen pohja on irrationaalinen ja yhteisön ja yksilön edut ovat keskenään ristiriidassa aina kun kyse on julkishyödykkeestä.

3. Vähintään yhtä hyvä kuin mikään ateistinen moraali

Kristillinen moraali käskee ihmisiä toimimaan sosiaalisesti, olemaan toisille hyvä, ja huolehtimaan yhteiskunnan jatkumisesta. Mikään antisosiaalinen toiminta ei ole kristillisen moraalin mukaista, oli toimijana sitten yksilö tai yhteisö.

Teoriassa ateistinen moraali voi olla yhtä hyvä kuin kristillinen, mutta käytännössä tätä ei tiedetä tapahtuneen kuin tilanteessa, jossa ateisti toimii moraalisena parasiittinä ja kopioi kristillisen moraalin sellaisenaan, välittämättä siitä, että omaksumallaan moraalikäsityksellä on irrationaalinen pohja (ja sekin hajoaa ennen pitkää kohdan 2 takia). Tähän on seuraavanlainen syy:

Kohdasta 1 seuraa, että yksilön on rationaalista ajaa omaa etuaan ja viitata kintaalla moraalisäännöille, jotka ajavat yhteisön etua. Koska yhteisön on täten rationaalista olettaa yksilön olevan moraaliton, on yhteisön rationaalista pakottaa yksilö toimimaan etunsa hyväksi. Havaitsemme, että sekä yksilöllä on rationaalinen motiivi toimia antisosiaalisesti yhteisöä kohtaan oman etunsa nimissä, ja yhteisöllä rationaalinen motiivi toimia antisosiaalisesti yksilöä kohtaan nettohyödyn nimissä. Ateistinen moraali on siis joko amoraalista tai totalitaristista, riippuen siitä, tähtääkö se yksilön vai yhteisön etuun.

Yksilön ja yhteisön etua ajavia moraaleja leimaa vangin dilemma: mitään rationaalista syytä muodostaa molemminpuolista luottamusta ja ajaa molemminpuolista etua oman sijaan ei ole.

Rationaalisen moraalin ongelman ratkaisu

Olemme päässeet lopputulokseen, jossa havaitsemme, että rationaalisen ateistisen tien lopputulos on väistämättä kammottava. Ateisti katsoo kuiluun ja kuilu katsoo ateistiin, eikä rationaalinen ateisti voi ratkaista ongelmaa.

Ainoa mahdollinen tapa ratkaista rationaalisen yksilön ja yhteisön moraalikäsitysten yhteen sovittamaton ristiriita on astua rationaalisuuden ulkopuolelle ja kehittää uskonto - tarkemmin ilmaistuna Jumala, koska uskonto muodostaa yhteisön, mutta jumala on ja pysyy sen ulkopuolella. Se uskonto, joka antaa dilemmaan molempien osapuolien kannalta parhaan vastauksen, on kristinusko.

Ihminen tarvitsee uskontoa, koska rationaalista ratkaisua yksilön ja yhteisön moraalin ja luottamuksen ongelmaan ei ole.  Uskonto tuottaa ratkaisun ja mahdollistaa kestävän yhteisön syntymisen.  Ateismi poistaa ratkaisun, moraalin ja luottamuksen pohjan, ja antaa rationaalisen motiivin lypsää kaikkia julkishyödykkeitä niin härskisti kuin kykenee.

Ateismi saa rationaalisen ihmisen tekemään pahaa joko yksilön tai yhteisön edun nimissä.

Osanotosta politiikkaan

Suomalaisten asiat ovat huonoissa käsissä.  Tätä asiaa tuskin kukaan kiistää: valtion talous ja demografinen kehitys ovat retuperällä eivätkä poliitikkomme ole tarjonneet realistisia skenaarioita kummankaan elvytykseen.  Skandaali toisensa perään paljastaa valtaapitävien tahojen vispilänkaupat ja härskit vedot omaksi edukseen vastoin sen maan ja kansan etua, jota he ovat vannoneet vaalivansa.

Olen pistänyt merkille (ja itseänikin on taannoin vaivannut) nykyisen melkoisen apatian koskien poliittista aktiivisuutta ihmisissä.  Ainoat, jotka vaikuttavat jaksavan todella tehdä töitä ajamiensa asioiden eteen, tuppaavat olemaan juuri niitä samoja, jotka ovat saaneet tilanteen juuri niin murheelliseksi kuin se nyt on.  Ihmiset kokevat, että heidän äänensä eivät vaikuta, joten äänestysprosentti pyörii viidenkymmenen hujakoilla ja apatia valtaa alaa.  Politiikasta ei puhuta - moista pidetään optimistisena haihatteluna, irrallaan todellisuudesta, tai sitten inhottavana toisten holhoamisena.

Apaattisuudessa on kuitenkin yksi, äärimmäisen olennainen piirre: se on täsmälleen se asia, mitä omia etujaan muiden kustannuksella ajavat tahot haluavat meidän tekevän.  Niin kauan kuin katsomme vierestä ja kiroilemme heidän tunkiessaan likaiset kätensä kukkaroihimme ja harjoittaen politiikkaa etujamme vastaan, niin kauan he saavat tehdä aivan mitä haluavat.

On korkea aika itse kunkin - mukaanlukien allekirjoittaneen - lähteä todella mukaan politiikkaan ja saada äänensä kuuluville.  Politiikkaa ei tehdä ainoastaan puolueiden toimistoissa - politiikkaa tehdään kaikkialla, missä tapaamme muita ihmisiä ja olemme heidän kanssaan tekemisissä.  Kertomalla ihmisille miten asiat ovat ja keskustelemalla heidän kanssaan siitä, miten he ja me haluaisimme asioiden olevan, levitämme tietoa siitä, että politiikkaan voi osallistua ja vaikuttaa.  Keskustelu toisten kanssa asioista ja niiden pohjalta toiminta on ainoa tapa vaikuttaa - se on tapa paitsi varmistaa, että ihmisillä on motiivi äänestää, se on tapa myös varmistaa, että he tietävät miksi ja mitä he äänestävät.

Jokainen ihminen, joka ei ota asiakseen osallistua politiikkaan puolustamalla hyvää ja oikeaa toimintaa, jolla aikaansaada oikeudenmukainen ja elinvoimainen yhteiskunta, on sellainen ihminen, joka kuuluu ennemmin diktatuuriin, jossa kaikki asetetaan hänestä riippumattoman hallinnon taholta, kuin demokratiaan, jossa hänellä on vastuu oikeuksistaan ja päätöksistään.

Kyllä, vaikuttaminen on hidasta; kyllä, joudumme tekemään kompromisseja ja valitsemaan pienimmän pahan tien, ja kyllä, joudumme tarkastelemaan kriittisesti jopa asioita, joita olemme tottuneet pitämään sellaisen yhteiskunnan, jossa haluamme elää, peruspilareina.  Kyllä, poliittinen osallistuminen vaatii paljon, ja on usein paitsi hidasta myös raskasta, minkä lisäksi takaiskuja tulee jokseenkin varmasti.

Oikeus poliittiseen toimintaan tuo mukanaan raskaan vastuun, ja se on raskas velvollisuus, eikä se koskaan lakkaa: välittömästi, kun hyvää, elinvoimaista ja oikeudenmukaista politiikkaa ei aktiivisesti ja suurin ponnistuksin ajeta, pääsevät poliittista valtaa käyttämään tahot, jotka käyttävät sitä häikäilemättä omien etujensa ja tarkoitusperiensä ajamiseen, riippumatta siitä, mikä on sen hinta kaikille muille.  Tämä johtuu siitä, että itsekkyys ja omaan pussiin pelaaminen palkitsee kyllä yksilön, ja siksi sitä työtä tekemään löytyy aina motivoitunutta väkeä.

Itsekkyys palkitsee yksilön, mutta tuhoaa pienin askelin yhteisön, jota se kuppaa.  Poliittinen apatia pelaa näiden itsekkäiden yksilöiden pussiin ja tekee valtion toiminnasta joka suhteessa parhaimmillaankin nollasummapeliä.  Asiaan on tultava muutos, jos haluamme saada Suomesta maan, joka ei ole sekä taloudellisessa että demografisessa konkurssissa hyvin läheisessä tulevaisuudessa.

Ihminen, joka ei ole valmis asettamaan itseään likoon kestävien arvojen puolesta, on ihminen, joka antaa muille luvan viedä itseltään rahat, oikeudet ja tulevaisuuden.  Kunkin meistä tulisi kysyä itseltään rehellisesti: olenko minä sellainen ihminen, vai sitoudunko pistämään tikkua ristiin pelkän sivustakatselun sijaan?

Miehen mallia foorumilta?

Tämä uutinen sai minut aavistuksen surulliseksi ja vihaiseksi asioiden nykytilaan, mutta se sai myös ajattelemaan, mitä asialle voisi tehdä.  Lyhyesti siis kyse on tilanteesta, jossa yhä useampi isättä ja miehen mallitta kasvava poika on aina vain epätietoisempi siitä, miten olla ja käyttäytyä kuin mies, ja ottaa yhteyttä Poikien Puhelimeen kysyäkseen apua.

Tulin sitten miettineeksi, että sama tuskin olisi kovin vaikea toteuttaa internetissä vaikkapa keskustelupalstan muodossa.  Olen kohtalaisen varma siitä, että itseni mukaanlukien hyvin moni elämässään jotain asioista oppinut ja viisastunut mies osaisi ja haluaisi auttaa nuorempiaan pääsemään yli vaikeuksista, joiden kanssa itse on paininut.

Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän harmittelen sitä, että moista ei ollut saatavilla itseni ollessa nuorempi.  Sellainen sivusto palvelisi kaikkien etuja, kunhan moderaatio tekisi selväksi, että kyseessä on väärä paikka kasvattaa internetkikkeliä toisten kustannuksella.

Toki voi olla, että tällainen sivusto on jo olemassa enkä minä tiedä asiasta mitään, mutta kun en tiedä, niin ajattelin heittää ajatuksen ilmaan.  Eihän sellainen sivusto kenellekään isää vastaa, tuskin isoveljeäkään, mutta uskoisin vähänkin olevan parempi kuin ei mitään.

Ei tartte kuin vähän hyvää tahtoa ja taitoa pistää pystyyn foorumi.

Sanasta miestä

Viikinkikulttuurissa ja sen vähässä kirjoitetussa materiaalissa oli sellainen hieno piirre, että kun jotain sanottiin, niin myös tehtiin.  Vaikka oltaisi miten oltu kännissä lupailtaessa.  Koska kirjallisia sopimuksia ei ollut, miehen sana oli todellakin miehen mitta, ja jos puhui suulla suuremmalla, sai ansaitsemansa maineen ja muiden halveksunnan.

Ei ole ihme, että nykyeurooppalaisia pidetään globaalisti paskahousuina, jotka kyllä puhuvat ja puhuvat mutta eivät tee mitään viisasta.  Kaikki politiikka, jota nykyeurooppalaismieliset pyrkivät saamaan aikaan, on silkkaa paskanpuhumisen, ajan- ja resurssienhukan maksimointia.  Pohjoisen pelottavat epäromanttiset tuppisuut ovat maineessaan siksi, että tekevät muutakin kuin höpisevät joutavia ja paskovat omaan pesään: ansiottomat tekevät parhaansa pudottaakseen ansioituneet tasolleen ainoalla tavalla jonka osaavat.

Yhdysvallat oli viikinkien valtakunnan todellinen perijä: maa, jossa tehtiin eikä vain sanottu, ja joka siksi oli paitsi voimakas myös luotettava.  Nykyään sitäkin maata johtaa paskahousu, joka ei tee mitään viisasta.  Yhdysvaltain demokraatit on puolue, jota ei kiinnosta kuin loistaminen paskanpuhumisen saralla, ja siksi se on nykyeuromedian lempilapsi ja todellisten pahantekijöiden silmissä hyödyllisempi idiootti kuin raha voi ostaa.

Yhdysvaltain republikaaneja, eteläpohjalaisia ja viikinkejä panetellaan väkivaltaisiksi kusipäiksi, vaikka he ovat ainoita, joilta löytyy sekä halu että voima ketään ihan oikeilta vihollisilta puolustaa.

Totuus

Mitä enemmän kansalaisten vapauksia ja vastuita siirretään valtion kannettaviksi, sitä enemmän ne ihmiset, jotka eivät elä elämäänsä päin helvettiä, pakotetaan kärsimään muiden virheistä.

Etevyyden sudenkuoppa

Yleisesti ottaen se on hieno asia, että ihminen on hyvä jossain, eikä tietty ylpeys sen johdosta ole hullumpi asia.  Nykyisin onkin yleistä, että ihminen tekee täysillä yhtä asiaa ja sitten toista, hankkii esimerkiksi ensin uran ja sitten perheen.  Kuitenkin on olemassa tilanne, jolloin tämä ylpeys ylittää terveen rajat, ja se tapahtuu sillä sekunnilla, kun ura menee perheen (oli se sitten oma tai muiden) edelle.

Miksi tämä on välttämättä paha asia?  Eikö ole olemassa tilannetta, jossa on pakko asettaa ura yhteisen hyvän nimissä oman perheen edelle?

Vastaus on ei.

Hyvän ihmisen määritelmä on se, että pitää huolta itsestään, perheestään ja sitten muista.  Jos järjestys ei ole tämä, ihminen ei onnistu tekemään niistä mitään hyvin, vaan sortuu kerran toisensa jälkeen antisosiaaliseen käytökseen.

Ihminen, joka asettaa uransa perheensä edelle, pitää huolta vain itsestään - riippumatta siitä, mistä väittää pitävänsä huolta.  Sellainen ihminen laiminlyö perhettään ja yhteiskuntaa, eikä onnistu tekemään hyviä päätöksiä.  Tästä syystä esimerkiksi Rousseau oli helvetin huono ja typerä ihminen - hän kuvitteli kykenevänsä opastamaan ihmisiä lastenkasvatuksessa vaikka ei pystynyt siihen itse.

Ihmisellä, joka ei pidä huolta ensisijaisesti perheestään, ja vasta toissijaisesti urastaan, puuttuu terve perspektiivi, eikä hän erota sosiaalista käytöstä antisosiaalisesta.  Sellainen ihminen voi pyrkiä vilpittömästi hyvään ja saa silti aikaan silkkaa pahaa.  Omien tavoitteidensa asettaminen toisten ihmisten yläpuolelle näiden haitaksi tunnetaan muualla yhteiskunnassa rikoksena - jos ihminen tekee saman perheessä laiminlyömällä parisuhteensa ja lastensa kasvatuksen, sitä katsotaan jostain syystä läpi sormien.

Kun ihminen perustaa perheen, hän menettää oikeuden elää vain itseään varten.  Ihmisellä on vastuu teoistaan perheelleen - niin puolisolleen kuin lapsilleenkin.  Perheen laiminlyöminen tarkoittaa käytöstä, josta kärsii sekä puoliso että lapset, eikä sitä voi oikeuttaa millään tekosyyllä.

Politiikkaa tehdään yhteiskunnan hyväksi, ja yhteiskunnan perusyksikkö on perhe.  Ilman perheitä ei ole yhteiskuntaakaan, joten kaiken politiikan tulee tähdätä perheiden hyvään.  Politiikka, joka ei tähtää tähän, on väistämättä itsetuhoista.

Uransa priorisointi on antisosiaalista käytöstä; julkishyödykkeen nimeltä yhteiskunta vapaamatkustamista itsekkäistä syistä.  Yhteiskunnan jatkumon ansiosta hänestä on tullut se mikä hän on, mutta hän ei tee parastaan sen hyväksi.  Samasta syystä kuin pummilla ei ole asiaa junaan, ei tulisi uraihmisellä olla asiaa politiikkaan: hän ei joko tiedä miten toimitaan oikein tai sitten ei välitä.

Ihmiselle, joka rakastaa valtaa enemmän kuin perhettään, ei tulisi koskaan sitä suoda, sillä sellaisen ihmisen ainoa prioriteetti löytyy peilistä.

Konservatismista ja yhteisestä kielestä

Ihmisillä on taipumus vääntää keskenään tunteja ja taas tunteja saadessaan tietää joidenkin tituleeraavan itseään jollain ilmauksella, jolla on kuulijan korvaan ikävä sävy.  Harvoin ennen pitkällistä vääntöä päästään lopputulokseen, jossa huomataan, että määritellään keskustelun premissit eri tavoin kuin toinen, mikä selittää hyvin nopeasti erimielisyydet.  Toisinaan tämä huomataan ja asialle nauretaan, toisinaan pidetään toisia idiootteina ja ihmetellään, miten moinen hoopo on voinut päästä edes peruskoulusta läpi.

Itsekin olen pannut merkille, että jos keskustelun osapuolten premissit ovat keskenään yhteensopimattomat, he eivät tule ymmärtämään toisiaan, koska puhuvat eri asioista samoilla nimillä.  Ymmärsivät he sitä tai eivät, he puhuvat eri kieltä.  Tästä syystä olen todennut, että kun asian ilmaisee kerran, sen pitäisi riittää.  Jos se ei riitä, ei ihan äkkiä riitä selittämälläkään, koska epäselvien premissien määrä harvemmin rajoittuu yhteen (löytyypä niitäkin, jotka eivät päästä omistaan irti hetkeksikään, vaikka heille käytännössä osoittaisi lähtökohtansa mielivaltaisuuden ja tarjoaisi toista selittämään toista kantaa).

No, monen korvaan kalskahtaa ikävältä sanalta itseäni määrittelevä käsite konservatismi.  Koska sana tarkoittaa säilyttämisen ideologiaa, ja koska viime aikoina yhteiskunta on käynyt läpi uskomattoman määrän sen luonteen mullistavia muutoksia, lienee monelle epäselvää, mitä tarkkaan ottaen tahdon konservoida.

Vastaukseni on yksinkertainen: haluan ajaa ja säilyttää yhteiskunnassa arvoja, jotka tekevät paitsi elämisestä mielekästä myös ovat säilymiskelpoisia.  Nokkela sitten kysyykin, että mitä ihmettä minä mahdan niillä tarkoittaa?

Arvoilla, jotka tekevät elämisestä mielekästä, tarkoitan arvoja, jotka kannustavat yksilöä kantamaan vastuun elämästään ja valinnoistaan.  Säilymiskelpoiset arvot puolestaan ovat sellaisia, jotka eivät aiheuta yhteisön tuhoutumista itsestään saati uhkaa vastaan, ja voidaan taas jakaa kahtia: fyysisiin säilymisen edellytyksiin ja voimaan vastustaa ulkopuolisia uhkia.

Kun teoilla on seuraukset, yksilö kokee valinnoillaan vaikuttavan elämäänsä merkityksellisillä tavoilla.  Sen vastapuoli, eli arvot, jotka tekevät elämästä mieletöntä, ovat sellaisia, jotka vievät yksilöltä vastuun ja ulkoistavat sen hänestä käytännössä riippumattomalle taholle.  Tällöin ihminen ei koe olevansa itsestään vastuussa vaan holhottu, ja alkaa elää sen mukaan.

Fyysiset säilymisen edellytykset sananmukaisesti syntyvät - jatkumisen yksi elinehto on, että yhteisössä syntyy lapsia sen säilymiseen tarvittava määrä.  Lapsia tarvitaan säilymiskelpoisessa rauhanaikaisessa yhteisössä suurin piirtein kolme kahta vanhempaa kohti, koska kaikki eivät pääse (tai kykene) lisääntymään, ja koska syntyvistä lapsista kaikki eivät edes ehdi lisääntymisikään. Tämän aikaansaamiseksi yhteisön tulee ylläpitää avioliiton instituutiota.

Lasten synnyttäminen ei kuitenkaan riitä.  Lapset pitää kasvattaa taistelemaan antisosiaalista luonnettaan (mahdollisuuksien mukaan myös toisten antisosiaalista luonnetta) vastaan ja opettaa heille keinot luoda ja ylläpitää vaurautta.  Yhteiskunnan on tuotettava riittävästi resursseja ylläpitoaan varten: velanotto ei ole elinkeino.

Yhteiskunnalla on oltava varsin (vaan ei täysin) selkeä ja homogeeninen moraalikäsitys, ja sen tulee paitsi tukea edellämainittuja arvoja myös oikeuttaa yhteiskunnan olemassaolo sen jäsenten silmissä kaikkia ulkoisia uhkia vastaan.  Selkeä sen tulee olla siksi, että ihmisten kaikki energia ei mene väärinkäsitysten selvittelyihin (mistä esimerkkinä kirjoituksen alun huomio), ja homogeeninen siksi, ettei ihmisten kaikki energia mene arvoristiriidoista seuraaviin konflikteihin.

Yhteiskunta, jonka jäsenet eivät ole valmiita asettamaan henkeään alttiiksi sen puolesta, kuolee kohdatessaan sellaisen, jonka jäsenet ovat.  Yhteiskunta, joka ei usko olevansa oikeamielinen ja hyvä, ei usko oikeuteensa olla olemassa.  Sellainen yhteiskunta on heikko, ja kulttuurievolutiivisessa taistelussa vahvin voittaa aina.

Lopuksi on todettava, että yllämainitut arvot ovat sellaiset, joista ei yksinkertaisesti voida järkevästi ajatellen tinkiä.  Ne jättävät yhteiskunnalle varaa liikkua ja kehittyä, mutta rajaavat ulos tavallisimmat sivilisaatiot tuhonneet ilmiöt.  Koska edellämainittujen arvojen vaalimisen tärkeys ei ole auennut (ja tuskin aukeaakaan) kaikille, tarvittaisiin niitä tukemaan jotain, mikä tekisi niistä yhteisön silmissä koskemattomia.  Paras, varmin ja yksinkertaisin tapa tähän on uskonto.

Vahvin voittaa aina

Otsikon lause on fakta.  Monet kuvittelevat, että se ei pidä paikkaansa, tai sanovat, että jopa heikoilla on oma voimansa, ja jotkut toiset taas ovat sitä mieltä, että voimassa ei ole mitään tavoittelemisen arvoista.  Kaikki he ovat kuitenkin väärässä, eivätkä he ymmärrä voiman luonteesta tuon taivaallista.

Voimakkuus tarkoittaa kykyä ja tahtoa käyttää itseään vaikuttaakseen ympäröivään todellisuuteen.  Se ei välttämättä vaadi kovinkaan paljon fyysistä voimaa liikuttaa raskaita esineitä, vaan se sisältää myös esimerkiksi auktoriteetin.  Hintelä mutta voimakastahtoinen on vahvempi kuin lihaksilla siunattu mutta arka.

Voimakkuutta kunnioittavat kaikki ja sitä pyrkivät myös haalimaan varsin monet jo sen itsensä takia.  Pelkkä voima ei kuitenkaan riitä - might makes right on kammottava ohjenuora.

Millä tavoin otsikon ilmaus sitten eroaa väitteestä might makes right?  Sillä, että vahvemman oikeus ei ole oikeutta lainkaan, sillä voimakkuus ei tee ihmisestä oikeamielistä eikä se määritä oikeutta.  Voimakkuus on vain potentiaali jota soveltaa.  Vasta ymmärrys oikeasta ja väärästä ja tahto taistella oikeuden puolesta tuottavat oikeuden.  Pelkkä ymmärrys oikeasta ja väärästä ei riitä, jos ei ole valmis asettumaan vääryyttä vastaan.

Jos haluaa oikeuden voittavan, on hyvän oltava pahaa vahvempi.  Hyvän puolella on se totuus, että pahuus syntyy itsekkyydestä, eikä paha aseta itseään alttiiksi, koska se ei palvele pahan etua.  Paha käy päälle silloin, kun uskoo, että toinen ei niin tee, tai omaa riittäväksi kokemansa ylivoiman.  Hyvä ihminen puolestaan on valmis uhraamaan itsensä, koska hänen motiivinsa on oikeuden - ei itsekkyytensä tai antisosiaalisen halunsa - puolustaminen.

Yhteiskunnassa, jossa oikeutta eivät puolusta tarpeeksi monet tarpeeksi vahvat ihmiset, saavat itsekkäät ja antisosiaalisesti käyttäytyvät - pahat - ihmiset vaikutusvaltaa.  Oikeus ja hyvyys ovat julkishyödykkeitä, ja jokainen kynnelle kykenevä, joka ei niitä tuota ja puolusta, on vapaamatkustaja.  Jokainen, joka sabotoi niitä, on paha.

Pahat ihmiset eivät välitä säännöistä.  Heillä on aseita ja he käyttävät niitä, riippumatta siitä, onko heillä siihen lupaa.  Kun valtio ei salli lainkuuliaisen kansalaisensa kantaa asetta ja tuottaa julkishyödykettä, se sabotoi suoraan kansalaisten kykyjä ja mahdollisuuksia puolustaa oikeutta väärintekijöitä vastaan.  Sellainen valtio ei ole elinkelpoinen, koska sellaisessa valtiossa itsekkäät ja antisosiaaliset ihmiset ovat voimakkaampia kuin hyvät.

Vahvin voittaa aina ja kaikkialla.  Mitä sanotte sellaisen ihmisen oikeustajusta, joka tekee kaikkensa varmistaakseen, että se vahvin on arkielämässä paha?

Vapauden uudelleenmäärittely

Joskus vapaus tarkoitti vapautta vastata omasta elämästään ja oikeutta kantaa vastuunsa.

Nykyään vapaus tarkoittaa vapautta valita milloin tahansa mitä tahansa, ja valintojen seuraukset, vastuu, sitoutuminen jne. ovat vihollisia.

Kun ihmisellä on kolme vaihtoehtoa josta valita, hän voi valita niistä itselleen sopivimman.  Kun vaihtoehtoja on kolme tuhatta, hän ei osaa päättää, vaan jää hämilleen, arpoen vaikka lopun ikäänsä ettei vain valitsisi väärin.  Kokiessaan, että hän luopuu vain kahdesta vaihtoehdosta parhaan hyväksi, ihmistä ei harmita.  Kun hän katsoo valintansa tarkoittavan 2999 muun vaihtoehdon poissulkemista, valinta tuntuu valtavasti suuremmalta.  Vaihtoehtojen määrä ja valinnan koettu paino halvaannuttaa ihmisen ja saa tämän harmistumaan.

Ihminen ei tule sitä onnellisemmaksi mitä enemmän hänellä on vaihtoehtoja.  Ihminen tulee sitä onnellisemmaksi, mitä enemmän hän keskittyy nauttimaan valitsemastaan vaihtoehdosta.

Tästä syystä vaihtoehtojensa rajoittaminen tuppaa olemaan hyvä idea.

Sankari ja lohikäärme

"The nation that makes a great distinction between its scholars and its warriors, will have its thinking done by cowards and its fighting done by fools" - Thukydides


Länsimaalainen kertomaperinne on ollut iät ja ajat täynnä tarinoita sankareista ja lohikäärmeistä.  Nykyisenä feministisenä aikana moiset maskuliiniset ja väkivaltaiset tarinat on heitetty romukoppaan, mutta tarkkaan ottaen mitä pesuveden mukana lensi pois?  Kuten tiedämme, feministisiä käsityksiä ei ole muodostettu pitkällisen harkinnan tuloksena, saati edes alkeellisella ymmärryksellä menneestä, joten on aika tarkastella missä määrin miehisen sankarimyytin demonisointi palveli kenenkään etuja.


Sankarin loiste


Sankari on mies, joka asettuu vääryyksiä vastaan oikeasta syystä.  Hän teilaa lohikäärmeen ja saa palkkiokseen naisen rakkauden.  Sankari on hirveän vahva ja hirveän kiltti oikeamielisyyden puolustaja, jonka ansiot harvemmin jäävät edes tarinoissa pahiksen listimiseen, vaan häntä kuvataan myös usein viisaana ja hyvänä hallitsijana.

Sankari syntyy, kun lyödään yhteen ne ominaisuudet, jotka tekevät hyveellisen miehen.  Sankari on viisas, kiltti, rohkea, voimakas ja nöyrä vaan ei mateleva.  Mitään sankaruuden ominaisuutta ei voi ottaa sankarista pois, koska sankarillisen ominaisuuden puute on aina askel kohti hirviötä.

Nykylänsimaalainen ei usko sankareihin.  Hänen mielestään sankaruus on epäinhimillistä ja persoonatonta, tekopyhää luontonsa kieltämistä ja ylipäätään tylsää.  On paljon kiehtovampaa seurata dramaattisia tarinoita antisankareista, jotka toilailevat typeryydestä toiseen, yrittävät ratkaista ongelmiaan väärillä välineillä ja onnistuvat vain pahentamaan niitä.  Usko hyvyyteen on kuollut - tilalla on vankkumaton usko siihen, että yrittämällä voi vain pahentaa asioita.

Lohikäärme, tuhon airut

Voimakasta väärintekijää, jolla on valta, voima ja halu turmella toisten elämät omansa eduksi, on tarinoissa traditionaalisesti edustanut lohikäärme.  Kyseessä on hirviö, joka syntyy, kasvaa ja juopuu vallasta, alistaen tavalliset ihmiset pelkoon, puutteeseen ja köyhyyteen.  Lohikäärme on aina mahtava, ja saa sitä enemmän pahaa aikaan, mitä pidempään se saa hallita.

Lohikäärmeellä ei ole sosiaalista moraalia tai oikeustajua.  Se harjoittaa mielivaltaa, vahvemman oikeutta ja pakkoa, keräten itselleen toisten töiden hedelmät - olivat ne sitten kauneimmat ja hyveellisimmät prinsessat, viljavimmat pellot tai suurimmat kulta-aarteet (yleensä kaikki kolme).

Nykylänsimaalaiselle lohikäärme on edelleen todellinen - mikä olisikaan osa konkreettisempaa todellisuutta, kuin korruptoitunut, megalomaaninen ja tavallisia ihmisiä mahdollisuuksiensa mukaan kyykyttävä poliitikko?  Pienemmässä mittakaavassa lohikäärme voi olla vaikkapa väkivaltainen retku, jota viettiään sokeasti seurannut nainen rakastaa ja vihaa vuoronperään vailla voimia lähteä.

Sankarista lohikäärmeeksi

Koska ihannoidun sankarin rooli on aina ollut miehen rooli, feministit päättelivät, että sankarit alistivat naisia.  Heille lohikäärmettä edusti miessukupuoli itsessään - syntyjään pahana riippumatta ansioistaan.  He syyllistyivät tismalleen samaan virheeseen kuin ns. kiltit miehet, jotka kohtelivat naisia kuin kukkaa kämmenellään, vaikka nämä olisivat purreet sitä kämmentä minkä ehtivät.  He pitivät sukupuolta, eivät toimintaa, ihmisen määrittelevänä ominaisuutena, ja tekivät sankaruudesta halveksittua.

Kun sankarin toiminta - oikeuden puolustaminen vääryyttä vastaan - on demonisoitu, jää jäljelle kahdenlaisia miehiä: niitä, jotka eivät asetu vääryyttä vastaan, ja niitä, jotka eivät välitä oikeasta ja väärästä.  Lohikäärmeitä on aina ollut, ja nyt, kun sankareilta on viety oikeutus ja keinot, nämä äärimmäisen harvinaiset ja ihailtavat ihmiset loistavat poissaolollaan.

Sankari oli poikkeus, lohikäärme sääntö.  Meiltä ei viety lohikäärmettä kun sankarit nimettiin sellaisiksi.  Tänä päivänä käytännössä kukaan ei asetu lohikäärmettä vastaan - ja jos asettuu, saa myös maksaa siitä.

Iltalehti tutki




















Minä vetäisin tuosta "ota kantaa" -kohdan kyselystä vähän toisenlaisen johtopäätöksen.

Avioliitto mahdollistaa sivilisaation

Pohdiskeltuani ja lueskeltuani kirjoituksia, jotka koskevat ns. tasa-arvoa, miesten ja naisten oikeuksia ja velvollisuuksia, yhteiskuntaa ja avioliittoa, kummastelin sitä, että käsittämättömän suuri osa asiasta puhuvista ihmisistä ei tuntunut välittävän tippaakaan avioliitosta, sukunsa sammumisesta saati sivilisaatiosta. Hyvin harvan päähän näytti pälkähtäneen edes se ajatus, että jokaisessa kulttuurissa, jossa minkäänlaista kehitystä tapahtui, tunnettiin avioliiton instituutio, ja mitä monogaamisempi ja peruuttamattomampi instituutio oli, sitä nopeammin ja paremmin yhteisö kehittyi suhteessa vaihtoehtoihinsa.

Siitä huolimatta suuri osa länsimaalaisista on sitä mieltä, että avioliiton instituutiolle voi tehdä mitä vain - kuten tehdä sen lopettamisesta helppo, mielivaltainen ja puolueellinen prosessi, sisällyttää siihen yhteiskunnallisesti kestämättömiä aineksia kuten homoseksuaalit tai lakkauttaa se käytännössä kokonaan ja sallia polygamian. Kyseiset ihmiset joko eivät ymmärrä tai sitten kieltäytyvät ajattelemasta kyseisten instituutiota turmelevien päätösten vaikutuksia, ja lyövät fasistisikakortin pöytään jonkun kehdatessa edes kyseenalaistaa heidän hedonistista edistyksellistä mielipidettään.

He eivät yksinkertaisesti kykene tajuamaan, että avioliittoinstituutiolle maailman nopeimmin kehittyneessä, voimakkaimmassa, elinvoimaisimmassa ja parhaassa kulttuurissa oli painavat syyt. He vain näkevät rajoitteen, eivät keksi miksi se on siinä, päättelevät "ehkä joskus ihmiset pelkäsivät ja siksi vihasivat homoutta/polygamiaa/päätöntä viettiensä seuraamista" ja kuvittelevat, että asiat paranevat sillä, että he rikkovat rajan, jonka paljon heitä viisaammat olivat pystyttäneet.

Ikään kuin paluu tilaan, jossa tarpeellista rajoitetta ei ollut, olisi jotenkin edistyksellistä. Eihän se tietenkään ole minkääntasoista edistystä vaan taantumista.

Sille, että avioliitosta ei päässyt eroon, oli syy. Kyseinen syy oli se, että nainen tai mies ei voinut jättää perhettään oman onnensa (nykyään: yhteiskunnan) nojaan, vaan takasi lapsille molempien vanhempiensa taloudelliset resurssit ja kyvyt kasvattaa. Vanhemmille se tarjosi paitsi oikeuden kasvattaa ja osallistua jälkeläistensä elämään, myös takeen siitä, että jos he elivät kunnollisesti, avioliiton toinen osapuoli ei voinut millään verukkeella riistää heiltä näitä.

Sille, että avioliittoon solmittiin vain kaksi ihmistä, oli syy. Kyseinen syy oli se, että polygamisessa yhteiskunnassa alfamiehet monopolisoivat itselleen jokseenkin kaikki naiset, jotka kenellekään kelpaavat, ja jättävät valtavan enemmistön miehistä vaille motiivia tehdä yhtään mitään rakentavaa. Polygamisessa yhteiskunnassa valtaosalla miehiä ei ole mitään motiivia edes noudattaa lakeja, mistä johtuu sellaisten yhteiskuntien alituinen sekasorto.

Sille, että avioliittoon pääsivät vain heteroseksuaaliset parit, oli syy. Kyseinen syy oli se, että homoseksuaalit eivät tarvitse avioliittoa mihinkään - avioliitto on lapsia, ei aikuisia varten. Homot olisivat avioliitossa pelkkiä vapaamatkustajia, eikä millään yhteiskunnalla ole mitään syytä tukea sellaisia. On myös muistettava, että mitä selkeämmin jokin asia profiloituu homoseksuaalien jutuksi, sitä voimakkaammin heteromiehet sitä välttävät.

Myös sille, että ihmiset itse valitsevat puolisonsa, on tärkeä syy: kun ihmiset saavat valita kenen kanssa ryhtyvät tekemisiin - sen sijaan, että sen päättäisi suku, arpa tai jokin muu heidän näkökulmastaan mielivaltainen instanssi - heillä on paitsi oman valintansa tuoma velvoite ja vastuu. Tällöin he ymmärtävät vapauden ja vastuun seuraavan toisistaan ja pitävät sitä mielekkäänä. Ihmiselle, jolle avioliitto on pakko, eikä tämä saa valikoida kenen kanssa siihen ryhtyy, ei avioliitto ole seuraus omasta valinnasta eikä hän koe olevansa vastuussa myöskään sen tuloksista. Sen takia kaikki yhteiskunnat, joissa on pakkoavioliittoja, ovat vähintäänkin halvaantuneita.

Avioliitto on instituutio, joka vastaa yhteisön tarpeisiin monella tavalla: se mahdollistaa vakauden, vaurauden ja kehityksen, samalla suojaten väestökatoa, sekasortoa ja köyhyyttä vastaan. Tästä syystä menestyvä yhteiskunta on myös suonut avioliittoon astuneille enemmän statusta ja yhteiskunnallista vaikutusvaltaa kuin niille, jotka eivät joko halua tai kelpaa sen piiriin.

Avioliiton kriteerien täyttäminen myös kysyy ihmisiltä huomattavasti enemmän kuin se, että ihmiset eivät täytä kyseisiä kriteerejä. Tällä on (myös kulttuuri)evolutiivista vaikutusta, ja se vaikutus tuottaa älykkäämpiä, korkeamoraalisempia ja aloitekykyisempiä lapsia sukupolvi toisensa perään kuin vanhempansa.

Yhteiskunta, jonka avioliittoinstituutio ei ole vapaavalintainen, monogaaminen, (hyvin vähin poikkeuksin) pysyvä ja heteroseksuaalinen instituutio, ei valjasta kulttuurinsa miesten saati naisten resursseja rakentavasti. Sellainen kulttuuri on jatkuvassa niukkuudessa elävä väkivaltainen helvetti, ja saa aikaan aniharvoin mitään hyödyllistä.

En ihan äkkiä keksi, millä perusteella kukaan yllämainitut tosiasiat ymmärtävä ihminen voisi puolustaa pakkoavioliittoa, homoliittoa, polygamiaa tai mielivaltaista avioerolupaa.

Naisen kohtelusta

Kaikki tuntevat ja valtaosa vannoo lauseen "naisia on kohdeltava hyvin" nimeen. Itse asiassa, aika oudoltahan se kuulostaisi, että sanoisi "naisia ei ole kohdeltava hyvin". Samalla kuitenkaan lause "miehiä on kohdeltava hyvin" ei ole kovinkaan tuttu eikä sitä usko nykypäivänä kukaan. Elämme niin kutsutusti tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, mutta miehiä kyykytetään niin naisten, yhteiskunnan, kuin toisten miestenkin taholta minkä ehditään, vailla minkäänlaista halua tai tarvetta kohdella heitä hyvin.

Mistä tämä johtuu?

Syynä on väärintulkinta. Lause "naisia on kohdeltava hyvin" koski alunperin ladyja, hienoja naisia. Ladyn määritelmä on sellainen nainen, joka toteuttaa naisellisia hyveitä jokapäiväisessä elämässään - vastine herrasmiehelle, joka toteuttaa miehisiä hyveitä. Mitä nämä sukupuoliset hyveet ovat, ovat niitä (harvemmin luonnostaan esiintyviä) käyttäytymismalleja ja ominaisuuksia, joita vastakkainen sukupuoli heidän sukupuoleltaan edellyttää. Sukupuolensa hyveitä omaava ja toteuttava henkilö on siis ihanteellista kumppanimateriaalia.

Ladyn ja herrasmiehen asema ja kohtelu johtuivat siitä, mitä he olivat tehneet itsestään - ei siitä, miksi he olivat syntyneet. Syntyminen jommankumman sukupuolen jäseneksi ei ole ansio eikä sitä saa sellaisena pitää.

Nykyään ongelmana on se, että sekä miehet että naiset kuvittelevat naiseksi syntymisen olevan ansio ja näiden olevan syystä etuoikeutettuja. Käsitys kattaa koko yhteiskunnan: et saa surkeintakaan öykkäriä niin nopeasti aggressiiviseksi kuin sanomalla, että joku kohtelee naista huonosti, ja toisaalta lakijärjestelmämme on täynnä lakeja, virkamiehiä ja lobbareita valvomassa, ettei kenellekään naiselle vaan tulisi henkinen pipi.

Tuleeko naisesta parempi sillä, että häntä kohdellaan etuoikeutetusti? Ei tule. Hän alkaa kuvittelemaan silkan sukupuolensa olevan itselleen syy saada etuoikeutettua kohtelua, ja kun sellainen kohtelu irrotetaan ansioista, joilla se kuuluisi saada, alkaa kuvitella itselleen kuuluvan kuun ja tähdet taivaalta.

Mitä siis naisille tapahtui, kun heitä ruvettiin kohtelemaan etuoikeutetusti riippumatta siitä, mitä he tekivät ja elämäänsä elivät? Heistä tuli vihaisia.

Heistä tuli vihaisia, koska he eivät toimineet tavalla, joka olisi ansainnut erityiskohtelua. Tavoitteena oli tasa-arvo, ja herrasmiehen käytös naista kohtaan, joka ei ollut lady, sai naisen tuntemaan itsensä arvottomammaksi ja pitämään miestä ylempänään. Tästä syntyi toisen sukupolven feminismi - hyvin kohdeltujen naisten marxistinen punk-liike, joka lähti taistelemaan kuvittelemaansa sortajaa vastaan.

Ensinäkemältä paradoksaalinen ilmiö, huonosti käyttäytyminen etuoikeutetussa asemassa, on kuitenkin sääntö, joka on toiminut läpi ihmiskunnan historian, riippumatta viiteryhmästä, johon sitä soveltaa. Samalla tavalla kuin jotkin vähemmistöt eivät käyttäydy kunnolla yhteiskunnan suotua heille erioikeuksia, eivät naisetkaan käyttäydy hyvän naisen tavoin siksi, että heidät on nostettu jalustalle - heistä ei tule kiitollisia vaan katkeria.

Naiset halusivat oikeutta, mutta miehet vetivät överiksi ja antoivat etuoikeuden. Etuoikeus ei tyydytä oikeustajua, vaan synnyttää kateutta ja katkeruutta sekä etuoikeutettujen että heidän, jotka eivät ole etuoikeutettuja, kesken.

Yhtäkään naista, joka ei tee jotain ansaitakseen hyvää kohtelua, ei tule kohdella yhtään sen paremmin, kuin miestä, joka ei ansaitse hyvää kohtelua. Sen sisäistäminen lopettaa sukupuoltenvälisen oikeuksien epäsuhdan ja kuvitelman naisten sorretusta asemasta - miesten täytyy lakata suomasta ansiotonta arvonnostoa naisille, ja he voivat havaita, että jotkut alkavat käyttäytyä tavalla, jolla he ansaitsevat ladyn nimen.

Hyvän kohtelun tulee olla palkinto hyvästä käytöksestä. Jos hyvää käytöstä ei ole, kyseessä on silkka ylenkatse ja holhous - palkkiota ei saa antaa ennenkuin sillä on syytä. Meillä miehillä on ollut ketunhäntä kainalossa: olemme halunneet tehdä naisista hyveellisiä ja kuvitelleet kannustavamme siihen kohtelemalla heitä tavalla, jonka hyveellinen nainen ansaitsee. Vähänpä tiesimme.

Antamalla palkintoporkkanan etukäteen poistimme motiivin käyttäytyä ladyn lailla.

Miksi oikeus avioeroon on huono idea

On uskoakseni monelle ällistys, että joku ihminen tänä maailmanaikana vastustaa ihmisten oikeutta avioeroon, ja yhtä moni on valmis muistuttamaan siitä, että avioeroja tehdään todella hyvistä ja painavista syistä. Heidän muistutukseensa olen valmis yhtymään, mutta avioeron mahdollisuus aiheuttaa enemmän ongelmia kuin ratkaisee, minkä lisäksi läheskään kaikkia avioeroja saati avioliittoja ei solmita hyvistä syistä.

Siinä, missä yksiavioisuus toimii jarruna miesten polygamiselle seksuaalivietille, avioliiton peruuttamattomuus toimi jarruna naisten hypergamialle. Oikeus eroon mistä syystä hyvänsä, todennäköinen lasten huoltajuus, elatusapu ja feministinen propaganda eivät ole omiaan suitsimaan naisellista ailahtelevaisuutta - päinvastoin. Inhimillinen tragedia syntyy siitä, että valitettavan suuri osa ihmisistä toimii kunnolla vasta kun on pakko, ja jos ihmiseltä viedään antisosiaalisen ratkaisun negatiiviset seuraukset pois, tämä toimii antisosiaalisesti.

Paha juttu tästä tulee myös siitä syystä, että oikeus avioeroon käytännössä lakkautti perheen yhteiskunnan perusyksikkönä, ja tilalle tuli individuaali yksilönoikeuksineen. Sen sijaan, että esimerkiksi äänioikeus suotaisiin perheyksikölle, joka edellyttää kahden yksilön sitoutumista sosiaalisesti tuottavaan muotoon, se suodaankin kullekin yksilölle erikseen ja mahdollistaa pelkästään oman napansa huomioon ottamisen niin äänestys- kuin sosiaalisessakin kontekstissa.
Äänioikeus jokaiselle tuottaa laadullisesti kehnompia äänestäjiä kuin äänioikeus sosiaalisesti tuottavalle yksikölle. Toistan jälleen: ihminen ei toimi luonnostaan oikein, vaan vasta sitten, kun väärin toimimisesta hän saa niskaansa toimintansa seuraukset lyhentämättömänä.

Perheen perustaminen ja toisen sukupuolen hankalasti ymmärrettävän seuran kanssa loppuikänsä jakaminen ei vaadi ihan pientä työmäärää, vaan edellyttää valtavaa määrää epäitsekkyyttä, empatiaa ja pitkämielisyyttä. Vie avioero-oikeus pois, ja naiset alkavat katsoa hivenen tarkemmin, kenen kanssa astelevat alttarille, minkä lisäksi miehet uskaltavat luottaa siihen, että saavat pitää perheensä ja saavat voimakkaamman motiivin tehdä töitä sen eteen. Kummallekaan sukupuolelle ominaisia antisosiaalisia käytöstapoja ei sovi hyväksyä eikä missään tapauksessa vaalia.

Perheyksikkö myös toimii lääkkeenä antisosiaalisia ideologioita, kuten marxistista feminismiä tai naisvihaa kohtaan: jos ihminen on jakaakseen loppuelämänsä jonkun kanssa, siitä tulee kosolti siedettävämpi ja pitempi, jos ei vihaa kumppaniaan. Yksilön äänioikeus mahdollistaa kyseisiä antisosiaalisia vihaideologioita kannattavien sekopäiden yhteiskunnallisen vaikutusvallan ja on myös suorassa vastuussa siitä, että kukaan ylipäätään puhuu sukupuoltenvälisestä sodasta.

Jos ihmisellä on täydet oikeudet yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja turvattu elämä ilman kumppania, yhä useampi valitsee sen tien ja yhä harvempi oppii enää elämään yhdessä toisen ihmisen kanssa, joka ei koe asioita samalla tavalla kuin hän. Oikeus avioeroon tuhosi perheen yhteiskunnan perusyksikkönä ja mahdollisti elämisen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen totaalisen itsekeskeisistä lähtökohdista. Se käytännössä huononsi ihmisten laatua tekemällä heistä itsekkäämpiä, kärsimättömämpiä ja suvaitsemattomampia kuin aikaisemmin.

Entäpä mitä sitten, jos avioero-oikeus otettaisiin pois? Seuraisiko ongelmia? Varmasti, sillä ihmiset eivät muutu maagisesti paremmiksi heidän opittuaan kelvottomat käyttäytymismallit ja rutiinit. Väliinputoajia olisi luultavasti yksi sukupolvi, mutta moista muutosta ei äänestämällä aikaan saada. Saavutetuista oikeuksista ei yksikään individualisti luovu ennen kuin ollaan päädytty itsekeskeisen sosialistisen individualismin luontaiseen päätepisteeseen - moraaliseen ja yhteiskunnalliseen konkurssiin.

Vasta sitten, kun pää on hakattu auki siihen seinään voidaan ruveta miettimään sitä, että oliko siihen päänsä moukaroiminen alunperinkään niin hyvä idea.

Yksilö ei saa olla yhteiskunnan perusyksikkö, koska yksilö ei riitä.

Vallasta, pahuudesta ja hulluudesta

Tulin taannoin tajunneeksi sellaisen asian, että kaikilla maailman ihmisillä on joitain täysin älyttömiä käsityksiä asioista. Esimerkiksi yhden mielestä toisen täytyy olla vähintäänkin puolihullu kun tämä uskoo Jumalaan, ja tämä taas pitää ensimmäistä korkeintaan puolimielisenä, koska tämä uskoo ilmastonmuutokseen ja humanismiin. Se, mikä näiltä molemmilta tuppaa jäämään huomiotta, on se tosiasia, että jos he lakkaavat pitämästä toisiaan kaheleina - tai sitten tajuavat olevansa itse tavalla tai toisella kaheleita - he tulevat kohtalaisen mukavasti toimeen keskenään.

Siinä vaiheessa ei tule tikusta asiaa, vaan hyväksytään se, että maailmaa ei katsella samojen lasien läpi, mutta silti pelataan samoilla säännöillä saman yhteisön jäseninä. Toinen löytää elämälleen sisältöä jätteidensä lajittelusta ja toinen taas lukee ruokarukouksen. Molemmat tekevät parhaansa ollakseen hyviä ihmisiä.

Siinä vaiheessa kun toinen keksii ruveta vaatimaan toiselta sitä, että tämän täytyy lähteä mukaan hänen älyttömyyteensä, hän ottaa askeleen puolihulluudesta kohti täyttä. Siinä vaiheessa ihmisestä älyttömyyksineen tulee vaarallinen. Kun ihminen janoaa valtaa toisen yli, hänestä tulee paha.

Kaikkein tärkeintä oman puolihulluutensa ymmärtämisessä on se, että uskoi johonkin asiaan miten voimakkaasti hyvänsä, on paitsi mahdollista myös todennäköistä, että ihminen ei tiedä minkä asioiden suhteen hän on kaheli. Kun käytät valtaa yhden hyväksi, käytät sitä kaikkien muiden vahingoksi. Sen takia viisas on vastahankainen käyttämään valtaa ja sen takia hän käyttää sitä aiheuttaakseen mahdollisimman vähän pahaa sen sijaan, että yrittäisi tehdä mahdollisimman paljon hyvää.

Vasta sitten, kun ihminen kokee vastenmielisyyttä valtaa kohtaan, on hänelle mitään syytä sitä suoda. Jollekin taholle sitä on pakko antaa, ja sen tahon tulee ymmärtää, että valta on luonteeltaan pahaa, ja että sitä on syytä käyttää vain silloin, kun se on vaihtoehtoaan pienempi paha. Sitä ei voi käyttää hyväntekemiseen - ei, vaikka miten haluaisi.

Ihan äkkiä ei löydä ihmistä, joka on yhtä typerä ja hullu, kuin se, joka on innokas käyttämään valtaa. Kun kädessäsi on Sauronin sormus, et voi tehdä sillä hyvää.

Sinne meni

Tänään tuli täyteen se vuosi, jonka päätin olla ilman alkoholia.

It was a very good year.

Netissä keskustelu on poikkeus, ei sääntö

Luultavasti kaikki, jotka ovat netissä kirjoitelleet foorumeille, ovat havainneet saman ilmiön: avoin nettikeskustelu on kaukana rakentavasta. Kaikki konventiot, jotka ovat voimassa normaalissa kanssakäynnissä ihmisten keskustellessa naamatusten, loistavat poissaolollaan netin ihmemaassa.

Internetissä keskustelun sijaan apinalauma kisaa siitä, kuka saa näytettyä fiksuimmalta, provosoiden, vääntäen toistensa sanomisia tai jättäen olennaista sanotusta huomiotta ja ruokkien egoaan miten parhaiten taitavat. Tällainen keskustelu ei koskaan kanna mitään hedelmää. Se tuhlaa kaikkien siihen osallistuvien aikaa ja resursseja eikä tarjoa yhtään mitään muuta kuin ajankulua niille, jotka ovat tarpeeksi typeriä kuvitellakseen, että heillä on sitä liikaa.

Millä tahansa foorumilla, joka julistaa minkääntasoista sananvapautta, eikä keskity jollekin kapealle aihepiirille ja kylmästi jyrää kaikkea aihepiirin ulkopuolista, valtaosa postatuista teksteistä on sellaisia, jotka olisi ollut syytä jättää kirjoittamatta, ja niissäkin postauksissa, missä on jotain merkityksellistä sisältöä, saavat jatkokseen ja kommenteikseen kahluukelvottoman suon aivotonta lumisadetta. Helmien etsiminen ja esiinkaivelu sikailun seasta on siinä määrin työlästä, että sitä ei käytännössä lainkaan tehdä*.

En siis pidä internetiä minkään arvoisena keskustelupaikkana, vaan näen sen arvon erityisesti uutisten, luulojen ja tiedon nopeana levittäjänä ja ajatelmien julkaisuvälineenä. Jos esimerkiksi viimeksimainituista haluaa keskustella, se onnistuu parhaiten jossain muualla kuin netissä - olen nähnyt siinä määrin tyhjyyttään kolisevia kommentteja, päätä ja häntää vailla olevia aivomyrskyjä, epäolennaisuuksiin takertumisia ja silkkaa kiukuttelua tekstin kirjoittanutta kohtaan, että uskoni rakentavaan nettikeskusteluun on erittäin heikko.

Olen edellisiä pohdiskellen kehittänyt muutaman maksiimin, joita noudattamalla nettikeskustelun laatu lähtisi jyrkkään nousuun:
  • Jos olet esittänyt ja selittänyt mielipiteen, se riittää. Jos vastaanottaja ei tajua ensimmäisellä kerralla, ei ole erityisen todennäköistä, että hän tajuaisi myöhemminkään.
  • Jos olet eri mieltä kuin tekstin kirjoittanut henkilö, mutta sinulla ei ole mitään rakentavaa tarjottavaa itse asian tiimoilta, on parempi, että jätät mielipiteesi sanomatta. Hänellä on omansa eikä häntä kiinnosta sinun mielipiteesi.
  • Jos kommentoit blogia, pidä mielessäsi, että seisot kirjoittajan olohuoneessa. Sinulla ei ole mitään velvollisuutta lukea hänen kirjoituksiaan, mutta hän lukee myös ne kommentit, joita ei ole tilannut.
  • Vaikka alkuperäinen teksti olisi provosoiva, ei kannata "iskeä takaisin", vaan keskustella normaaliin, kohteliaaseen sävyyn. Ks. myös yllä. Tekstiä ei ole kirjoitettu sinua ajatellen, mutta vastauksesi on kirjoitettu suoraan kirjoituksen kirjoittajalle. Täten hän ei provollaan käy henkilökohtaiseksi, mutta sinä käyt.
  • Älä hukkaa omaasi saati muiden aikaa. Nettikeskustelu kysyy aikaa. Jos siitä ei seuraa mitään hedelmällistä, käytetty aika on tuhlattua, eikä keskustelua, joka ei etene mihinkään, ole järkevää jatkaa. Jos haluat vain tappaa aikaa, varmista, että muutkin osallistujat haluavat samaa.
Näiden asioiden pitäisi olla itsestäänselviä, mutta kuten tavallista, ne eivät ole.

*Mikko Ellilän Homma-foorumilta kaivelemat ja blogeihinsa postailemat kommentit ovat tähän miellyttävä poikkeus.

Älykkyys ei ole kaiken A ja O

Jokseenkin kaikki ihmiset, jotka ovat huolestuneita joko koti- tai ulkomaan köyhemmistä ja huonommin pärjäävistä kansanosista, on sitä mieltä, että ongelmat ratkaistaan parhaiten lisäämällä koulutusta. He ovat yksinkertaisesti sitä mieltä, että kun ihmisestä koulitaan niin älykäs kuin hänestä voi tulla, kaikki menee hyvin.

Kuten tavallista typerien utopiauskovaisten piirissä, he ovat väärässä.

Maailmanhistoria on täynnä totaalisia hirviöitä, joiden hirviömäisyys on päässyt oikeuksiinsa nimenomaan näiden ihmisten valtavan älykkyyden ja sen suomien keinojen ansiosta. Se, mitä kaikkien historiaa hetkeäkään lukeneiden ihmisten pitäisi siitä ymmärtää, on se, että älykkyys ei riitä tekemään ihmisestä hyvää.

Nyky-yhteiskunta painottaa älykkyyttä ja sen rajoittamatonta voittokulkua - tulipa vastaan sellainenkin kommentti kuin "ateismi korreloi älykkyyden kanssa", kun pohdittiin yhteiskuntien laatua suhteessa toisiinsa. Älykkyys korreloi kyllä ateismin kanssa, mutta se, minkä kanssa ateismi ei korreloi, on se, josko ihminen on hyvä.

Älykkäiden ihmisten yhteiskunnassa ei ole mitenkään välttämättä mukavaa asua eikä siellä välttämättä tapahdu kummoista kehitystäkään: katsokaa itä-Aasian älykkäiden ihmisten yhteiskuntia ja pohtikaa hetki missä määrin haluaisitte asua moisessa ja miksi edelleen - kuten valtaosa kaikesta maailman muuttoliikenteestä - valitsee mieluummin länsimaat.

Joku kysynee sitten, miten voi määritellä hyvän ihmisen - ja vastaus on, että hyvä ihminen on sellainen, joka huolehtii itsestään ja mahdollisuuksiensa mukaan muista.

Älykäs ihminen puolestaan ei ole välttämättä hyvä - ihminen voi olla miten älykäs hyvänsä, mutta silti motivoida itseään pelkästään itsekkäiden halujensa täyttämisen näkökulmasta. Nimenomaan näistä ihmisistä tulee niitä Hitlereitä, Stalineja ja muita hirviöitä, jotka kieltävät toisilta ihmisiltä näiden oikeudet ja velvollisuudet ja pitävät oikeutenaan päättää ensinnäkin kaiken itse ja järjestää itselle enemmän ja parempaa kuin kenellekään muulle.

Hyvä ihminen ei ole välttämättä älykäs, mutta tietää, että valtion tehtävä on suojata ihmisten oikeuksia - ei viedä niitä. Ihmisyksilö on oman onnensa seppä, ja jos valtio vie onnensa rakentaneelta työnsä hedelmät ja jakaa ne ihmisille, jotka eivät ole omaansa ansainneet, lakkaa hyvä ja tuottavakin ihminen tuottamasta. Sosialismi - jota nykyään kutsutaan "hyvinvointiyhteiskunnaksi" - on varma tie yhteiskunnan ja sitä kansoittavien ihmisten taloudelliseen ja laadulliseen konkurssiin, vaikka näiden keskimääräinen ÄO olisi mitä.

Jos haluat rakentaa yhteiskunnan, kannusta ihmistä olemaan ensin hyvä, vasta sitten älykäs.

Ps.  Lisää aiheesta.

Demokratian kompastuskiviä

Demokratia, yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuva kansanvalta, joka suodaan kaikille täysi-ikäisille kansalaisille, ei ole kovin hyvä idea. Se ei ole kovin hyvä idea siksi, että silloin asioista eivät pääse päättämään parhaat vaan ne, jotka pitävät eniten meteliä.

Suurin vaikutus on niillä, joiden mielipiteiden näkyvyys ja kuuluvuus on valtakunnallisesti suurin. Tästä voisi oikeastaan ottaa sanan mielipiteet poiskin, koska poliitikon tunnistaa nykyään siitä, että se ei sano mitään, mitä ei voisi vetää samantien takaisinkin, eikä sano suoraan ja selvästi ikinä mitä ajaa.

Kansa pidetään siis pimennossa niistä asioista, mitä politiikkaa heidän äänestämänsä ihmiset ja puolueet ajavat, ja keskitytään sen sijaan informoimaan siitä, mitä heidän parisuhde-elämälleen kuuluu. Kyseessä on sumutus: keskitytään siihen, mitä suu puhuu, ja jätetään huomiotta se, mitä kädet tekevät.

No, nyt tulin kirjoittaneeksi siitä, miksi demokratia ei pääse toteutumaan, vaikka alkujaan piti kirjoittaa siitä, miksi demokratia ei ole kovin hyvä idea silloinkaan, kun se toteutuu. Ei muuta kuin pyyhkäistään vaahto suupielistä ja koetetaan uudelleen.

Kansa ei ole kovin viisasta. Kukin ihminen kuvittelee, että hän kavereineen edustaa kansaa, mutta kun kansaa edustavat aivan yhtä lailla kaiken sortin kriminaalit, byrokratiakoneiston jäsenet ja työmarkkinatukivallankumoukselliset, päästään tilanteeseen, jossa häkellyttävän monella on ihan muut intressit kuin Suomen talouden, turvallisuuden ja jatkon takaaminen. Oma suu on keskivertoäänestäjällä lähempänä kuin lähimmäisen suu, ja jos äänestämällä pystyy ajamaan omaa etuaan toisten etua vastaan, niin myös tehdään.

Tämä on demokratian ongelma: se keskittää ihmisten resurssit siihen, että tapellaan omien kanssa siitä, kuka vetää eniten kotiinpäin, eikä ketään ole valvomassa molempien yhteistä etua, kilpenä riitapukarien välissä niin, ettei kumpikaan tulisi kohdelluksi väärin. Demokratiassa oikeustajun korvaa häikäilemätön omanedutavoittelu, ja siinä missä se on järkevää toimintaa valtiotasolla, se on antisosiaalista ja uskomattoman tuhoisaa toimintaa valtion sisällä. Täten poliitikot, jotka eivät sano mitään loukatakseen ketään, ovat ainoita, joita kukaan suostuu äänestämään, vaikka tietääkin, että he ovat alusta loppuun korruptoituneita valehtelijoita. Heille ei ole vaihtoehtoja.

Demokratia on siis huono systeemi, mutta siitä voisi tehdä vähemmän huonon sillä, että vietäisiin yhteiskunnassa loisivalta roskasakilta äänioikeus pois: ken ei työtä tee, sen ei äänestämänkään pidä. Olen myös sitä mieltä, että ihmisten, jotka pääsevät asemaan, jossa he käyttävät muiden ihmisten tuottamia resursseja, ei tulisi saada äänestää päättäjistöstä, koska heillä on silloin oma lehmä ojassa byrokratiasektorin kasvattamiseksi.

Jos äänestää voisivat vain ne ihmiset, jotka de facto koko yhteiskunnan pyörittämisen rahoittavat, Arkadianmäellä kököttäisi melkoisesti pienempi määrä tuhoisia ideologioita ja fiilispolitiikkaa kannattavia haihattelijoita, jotka eivät ole tehneet eläessään päivääkään tuottavaa työtä. Se olisi myös reilumpaa kuin mikään vaihtoehtonsa.

Mitään tolkkua perustetta sille, miksi yhteiskunnan elätit saisivat päättää, ketkä yhteiskunnan asioista valitaan päättämään, ei ole.

Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat, ja niin sen pitääkin olla.

Uskonnonvastaisuus on uskonto

Lähestulkoon kaikki asiasta mitään puhuvat libertaarit, ateistit, marxistit ja vapaa-ajattelijoiksi itseään kutsuvat ihmiset allekirjoittavat väitteen kaikki uskonnot ovat pahoja. He eivät ymmärrä lauseen olevan sisällöltään uskonnollinen, eivätkä siedä itselleen pyhän asian (antiuskonnollisuuden) pilkkaa.

Hekin allekirjoittavat toteamuksen, jonka mukaan kaheleimmat ihmiset eivät pidä itseään uskovaisina, vaan luulevat tietävänsä totuuden. He vain kuvittelevat tietävänsä totuuden, ja että toteamus ei päde heihin.

Uskonto ei ole välttämättä paha, vaan uskonnot vaihtelevat laadullisesti, eikä antiuskonnollisuus ole immuuni arvioinnille.

Asetetaanpa arviointiviivalle uskonnollisuus ja antiuskonnollisuus muutaman kysymyksen kera:
Antaako maailmankatsomus elämälle tarkoituksen? Uskonto tarjoaa, antiuskonto ei.

Kehottaako maailmankatsomus ottamaan toiset huomioon? Uskonto kehottaa, antiuskonto ei.

Pitääkö maailmankatsomus huolta yhteisön elinkelpoisuudesta? Uskonto pitää, antiuskonto ei.

Tarjoaako maailmankatsomus tukea ja turvaa jäsenilleen? Uskonto tarjoaa, antiuskonto ei.

Tuoko maailmankatsomus kaikille yhteiset pelisäännöt joiden puitteissa toimia? Uskonto tuo, antiuskonto ei.

Kas kummaa: havaitsemme, että antiuskonto ei tuo mitään uskontojen yleisistä hyvistä puolista harjoittajilleen (huonojen puolien välttäminen puolestaan on hyvin kyseenalaista - antiuskovaiset eivät ole tunnettuja sosiaalisesti rakentavasta käytöksestä). Uskonnot ovat lyhyesti ilmaistuna erilaisia järjestelmiä, jotka kehottavat jäsentensä väliseen sosiaaliseen käyttäytymiseen (jos vaikka eivät välttämättä tähän rajoitukaan).

Antiuskonto on silkka memeettisen lokeron täyttävä loinen, joka perustuu älykkään vaan ei viisaan yksilön vakaalle mutta perusteettomalle uskolle omaan erinomaisuuteensa ja kaikki aikaisemmat sukupolvet ylittävään viisauteensa. Näiltä ihmisiltä tuppaavat puuttumaan empatia, lapset, ystävyyssuhteet ja terve järki. Antiuskonto ei rohkaise ketään mihinkään rakentavaan, vaan on olemassa ainoastaan ruokkiakseen egoistin ylemmyydentuntoa.

Voimasta yhteiskunnallisesti

Taannoin Kansankokonaisuuden kommenttipuolella nimimerkki Tiedemies meni möläyttämään seuraavaa: "Oikeastaan voidaan väittää, että yhteiskunta, jonka kohdalla voimankäytön problematiikkaa ei voi sivuuttaa, ei ole kovin toimiva."

Suora johtopäätös on, että mikään olemassaoleva saati koskaan olemassa ollut yhteiskunta ei ole kovin toimiva. Tämä on minusta ongelma uskomattoman monessa yhteiskuntafilosofisessa tekstissä. Ne eivät ota tosiasioita huomioon, vaan sivuuttavat ne epäolennaisina.

Miehen ominaisuuksiin kuuluu suojeluvaisto, ja suojelun tehtävän voi ulkoistaa vain tiettyyn pisteeseen asti. Maailman turvallisimmassakaan maassa ihmiset eivät ole turvassa henkilöön ja omaisuuteen kohdistuvilta rikoksilta. Jos ihminen kuvittelee, että henkilöön tai omaisuuteen kohdistuva rikos ei voi kohdistua häneen tahi läheisiinsä, hän kuvittelee liikoja.

Lukemattomat vastaavalla tavalla maskuliinisuutensa velvollisuuksia laiminlyövät ihmiset ovat tulleet tapetuiksi, ryöstetyiksi, raiskatuiksi ja pahoinpidellyiksi. He kuvittelevat, että yhteiskunnan lait riittävät suojelemaan heitä. He ovat oikeassa tasan siihen pisteeseen asti, että joku rikkoo lakia. Skenaario, jota ei pitäisi "toimivassa" yhteiskunnassa tapahtua, ilmenee. Sikäli kun poliisi saadaan paikalle ja yhteiskunnan väkivaltakoneisto hommiin, se tapahtuu rikoksen jälkeen.

Nykyistä marxistis-lellististä yhteiskuntaa ei kiinnosta tippaakaan yksilö. Yksilö on se juttu, mikä katoaa tilastoissa massaan ja mikä sopii huonosti hienoihin sääntöihin, jotka joku ansiotyötä päivääkään tekemätön ja armeijaa käymätön tyhjäpää keksii. Yksilö ei tarvitse mitään, koska massa on se mikä painaa. Nämä yhteiskuntapolitiikan donquijotet näkevät mörköjä lainkuuliaisissa ja täysipäisissä ihmisissä ja rajoittavat näiden mahdollisuuksia puolustaa itseään ja lähimpiään, samalla huolehtien siitä, että yhteiskunnan antisosiaalisen aineksen määrä maksimoidaan tehokkaimmalla mahdollisella tavalla sekä haalien lisää yhteiskunnan ulkopuolelta että pitäen huolta siitä, että pahantekijät viettävät vankilassa aikaa mahdollisimman vähän.

Euroopan länsimaat ovat maailmansodista oppineet, että väkivalta on yksiselitteisesti paha asia ja sota väärä ratkaisu. He oppivat Hitleristä, että eurooppalaisen miehen käsiin aseita ei yksinkertaisesti saa antaa, koska myös puolustautuminen on väärin. He oppivat myös, että äitiys ei kelpaa naisen rooliksi, koska kolmannessa valtakunnassa äitiyttä arvostettiin kovasti. He siis oppivat vihaamaan miehen miehisyyttä ja naisen naisellisuutta perinpohjaisesti.

Lopputuloksena he eivät pistä missään tilanteessa kovaa kovaa vastaan, vaan heittäytyvät rähmälleen pahimpien mahdollisten öykkärien eteen. Se on väistämätön tulos siitä, että lakataan puolustamasta sitä, mikä on hyvää ja oikein.

Yhteiskunta, joka vihaa miesten aseistusta, vihaa miehisyyttä, eikä voi selvitä hengissä. Se häviää mille tahansa vaihtoehdolle, joka on valmis käyttämään väkivaltaa. Gandhi ei voittanut, eikä olisi voittanut, Hitleriä, saati torjunut Stalinin joukkoja. Suojeluvaiston demonisointi (esimerkiksi rasismiksi nimittämällä) on kulttuurievolutiivinen itsemurha.

Yhteiskunta, joka vihaa äidin roolia, vihaa naisellisuutta, eikä voi selvitä hengissä. Se käytännössä kuolee sukupuuttoon väestökäyränsä alkupään hiipuessa. Naisista syntyy tulevaisuus - paitsi jos he ryhtyvät miehen rooliin, hankkimaan uraa ja statusta.

Länsimaalainen yhteiskunta on tiensä päässä. Jokainen sen omaksuma arvo ainakin viimeiseltä viideltäkymmeneltä vuodelta on osoittautunut kelvottomaksi kaikin tavoin. Me tarvitsemme järkevät arvot ja niiden myötä uutta elinvoimaa, ja se tarkoittaa uuden suunnan ottamista: marxismin, edistyksellisyyden, poliittisen korrektiuden, monikulturismin, hyvinvointiyhteiskunnan ja feminismin nimillä kulkeneiden yhteiskunnallisten rappioilmiöiden murskaamista.

Voidakseen ottaa askeleen oikeaan suuntaan, on se virsta väärään ensin käveltävä takaisin.

Toiselle avautuminen

Olen sanonut sen aikaisemminkin, mutta totean uudestaan: miehet ja naiset eivät ymmärrä toisiaan kovinkaan hyvin. Siksi heidän keskinäiset kanssakäyntinsä synnyttävät paljon konflikteja ja päänvaivaa asianosaisille.

Jokainen tyttö- ja poikalapsia koskaan nähnyt tietää tämän. Kyseisillä lapsilla ei edes ole aikuisten tärkeintä viettiä häiritsemässä keskinäistä ymmärrystään, eivätkä he silti tapaa ymmärtää toisiaan. Sietäminenkin on vähän siinä ja tässä.

Ylläolevan pitäisi olla sinänsä itsestäänselvää, mutta kuitenkin yhteiskuntamme ja mediat kannustavat ihmisiä avautumaan, kertomaan rehellisesti tunteistaan ja niin edespäin. Miksi? Väite on, että kaiken jakaminen lähentää ihmisiä toisiinsa ja tekee yhteiselosta auvoisempaa. Mihin ihmeeseen tämä kuvitelma perustuu? Kaiken sen perusteella, mitä olen ihmisistä oppinut, tämä on jokseenkin niin kaukana totuudesta kuin mahdollista.

Jos nainen kertoo rehellisesti ja kursailematta mitä tuntee, miestä alkaa sylettää pahemman kerran, ja rupeaa pitämään naista jonkinasteisena idioottina, koska ei ymmärrä miten tämä voi ajatella tavalla, jolla ajattelee. Jos äskeisestä lauseesta vaihtaa naisen paikalle miehen ja toisinpäin, sen totuusarvo pysyy samana. Ihminen kun on hirveän huono ymmärtämään, ettei ymmärrä jotain.

Tunteet ovat niitä juttuja, jotka miehessä ja naisessa toisistaan eroavat. Erityisesti negatiivisten (joskus kertojan mielestä positiivisiksikin tarkoitettujen) sellaisten ylenmääräinen jakaminen luo ylenmäärin eripuraa, koska mitä enemmän ihmiset joutuvat olemaan tekemisissä asioiden kanssa, joita eivät ymmärrä, sitä turhautuneemmaksi, epävarmemmaksi ja tyytymättömämmäksi he tulevat.

Kaikkea ei tarvitse eikä ole hyvä jakaa. Yleensä ottaen tunteistaan puhuminen on jumalattoman huono tapa yrittää ratkaista konflikteja, koska nimenomaan ne eri tavalla toimivat tunteet aikaansaavat ne konfliktit.

Parisuhde on symbioosi: kahden keskenään elävän erilaisen olennon molempia hyödyttävä yhteiselo. Se ei ole kahden samanlaisen olennon yhteiselo, eikä siitä sellaista tule.

Kannattaa hyväksyä, että se toinen ei ole samanlainen, että se kokee ja tuntee asiat eri tavalla kuin itse tuntee, eikä tule millään selittämisellä tuntemaan tai kokemaan niitä samalla tavalla kuin itse. Kannattaa keskittyä antamaan hyvää ja keskittymään hyvään, sen sijaan, että hukuttaa itsensä itsekeskeisyyteensä ja nykymedian syöttämiin valheisiin.

Kuinka tuhota sivilisaatio

Suoraan Roissyn kynästä:

How to change a monogamous culture into a polygamous retroparadise in three easy steps:

  1. Give single women the right to vote.
  2. Let simmer for a couple of generations while betas invent stuff that severs biological constraints from hypergamous impulse.
  3. Medicate sexless drones with Xbox and xHamster.

The cycle seems to go like this:

Enforced monogamy –> Emergent monogamy –> Civilization blossoms –> Emergent polygamy –> Enforced financial monogamy –> Decriminalization/Acceptance of polygamy –> Decivilization/Culling of excess betas –> Enforced monogamy (best case)/Reign of Chaos (worst case).

I believe this progression is unavoidable as long as human nature remains what it has been for millennia. Civilization has programmed self-destruction.

Probleemi asustaa siinä, että kun annetaan jonkun ihmisryhmän tehdä mitä huvittaa, kyseinen ihmisryhmä alkaa toimia individualistisesti omaa evolutiivista kelpoisuuttaan pönkittäen - vaistonvaraisesti. Evolutiivinen kelpoisuus ja kulttuurievolutiivinen kelpoisuus ovat keskenään suorassa ristiriidassa, ja jos jälkimmäistä ei aseteta tavoitteeksi, seuraa viettien takia sukupuolinen kaikkien sota kaikkia vastaan: desivilisaatio.