Pages

Lastillinen hiekkaa

Sain eilen ajateltavaa, monessakin mielessä.

Kuulemma tuhlaan itseäni sillä, että en ole rehellisesti pelimies tai sitten parisuhdeihminen. Minähän olen parisuhdeihminen, ei minua mikään pelailu kiinnosta. Kuulemma silti pelaan - tiedostin asiaa tai en. Se, että en lähde heti sata lasissa rakentamaan suhdetta ja varaamaan vierekkäisiä hautapaikkoja, on nähdäkseni vain fiksua. Joka kerta, kun olen lähtenyt täysillä mukaan, olen saanut päihini nimenomaan siksi. Tietyn etäisyyden pitäminen (aluksi) on viisasta.

Tarkoittaako tämä nyt sitä, että minä pelkään lähteä mukaan ollenkaan? Ehkä. Olen hyvä antamaan itsestäni vaikutelman mielenkiintoisena ja hienona ihmisenä, mikä taitaa rajoittaa itseäni. Vaikutelma antaa ikään kuin lupauksen paremmasta kuin olen, enkä minä nauti pettymyksen tuottamisesta. Nostan riman turhan korkealle ja kävelen pois tietoisena siitä, etten ylitä sitä. Voi olla, että minulla on enemmän hankaluuksia hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen kuin muilla. Niin paljon kuin itsestäni pidänkin, on myös asioita, mistä en itsessäni pidä. Ja niitä en tykkää tuoda esille.

Pidän kuitenkin ajatuksesta, että hiljaa hyvä tulee ja tutustua kannattaa ihan oikeasti ennen ryhtymistä varsinaiseen suhteeseen. Ehkä sitten se, että tykkää ottaa asioista selvää ennen niihin kunnolla panostamista ja tutustua rauhassa - vaikka se meinaisi useamman ihmisen kanssa ulkona käymistä saman ajanjakson aikana - on pelailua, ja minulle kerrottu kuva pitää paikkansa ja oma kuvani itsestäni onkin väärä. Loppuviimeksi sillä on merkitystä, miten toiset kokevat toimintani, ja jos he kokevat minun pelaavan, niin minä teen niin heidän näkökulmastaan, olin itse asiasta mitä mieltä hyvänsä.

Eilen yllätin itseni - ja keskustelukumppanini huomautti asiasta, hoksi sen itsekin - että pidän ajatukseni itselläni. Niin ärsyttävää kuin minusta on puhua itsestäni täällä, se on helpompaa kuin tehdä sama livenä, asettaa ajatuksensa alastomina esille ja samalla itsensä vaaraan kohdata torjunta. Tuumin itselläni olevan paljon ajatuksia, mutta koska ne koskivat pääosin itseäni, ajattelin suoraan sitä, että kirjoitan niistä tänne. Sen sijaan, että kerron niistä ihmiselle, jota ne kuitenkin jollain tasolla kiinnostavat, ja joka on läsnä.

Itseäni koskevien pohdintojen kirjoittamisesta tänne on siis tullut jonkinlainen kävelykeppi. En voi kuitenkaan rehellisesti sitä täysin allekirjoittaa, koska en useinkaan saa ajatuksiani minkäänlaiseen järjestykseen ja yritys lausua ne samantien ulos olisi harvinaisen todennäköisesti vähemmän koherenttia suoltoa kuin tämä. Toisaalta taas veikkaan, ettei olisi yhtään hullumpi idea opetella käsittelemään asioita ja tuntemuksia on-the-fly ja toimimaan paremmin hetkessä. Välillä tuntuu siltä kuin olisin elämäni katsoja, joka kommentoi näkemäänsä jälkikäteen ja tuntee olevansa läsnä lähinnä niitä purkaessaan ja analysoidessaan.

0 kommenttia: