Pages

Jumalista ja kulttuurista

Minä en ole koskaan ymmärtänyt itkevää jumalaa joka kuluttaa aikansa seuraajiensa sättimiseen. Se on tehnyt kulttuuristamme raihnaisen. Se on antanut lohtua surkeille, heikoille ja nöyrille, ja tuloksena yhteiskuntamme ihmiset ovat enimmäkseen surkeita, heikkoja ja nöyriä - tietoisia mitättömyydestään ja tarkkoja pitämään huolta siitä, että muutkin ovat. Luterilainen synnintunto yhdistettynä maailmansotien aiheuttamaan uskon kuolemaan on aiheuttanut tilanteen, jossa kannetaan maailmantuskaa, mutta koska uskoa ei enää ole, ei ole pelastustakaan.

Länsimaalainen ihminen tuntee ylpeyttä enää vain nöyryydestään ja häpeää olemassaoloaan.


Se, että itse olen (ateisti ja) rationalisti, on mielestäni kaunista ja oikein, mutta yhteiskunta koostuu pääosin itseäni vähemmän rationaalisista ihmisistä. He tarvitsevat suunnan ja tunteen siitä, että ovat oikealla tiellä. Koululaitos ja yhteiskunta on opettanut eurooppalaisen ihmisen olevan jo syntyjään paha, syntinen ja kelvoton, ja syyllinen kaikkiin maailman vääryyksiin. Se on itkevän jumalan ja nöyryyden palvonnan perintö. Häpeä itsestä ja olemassaolosta.

Kristityt harrastavat itselleni käsittämätöntä masokismia. Mitä virkaa on jumalalla, joka syyllistää omiaan ja julistaa näiden olevan arvottomia syntisäkkejä? Sellainen jumala ei kannusta ketään tekemään mitään - vihollisenkin hyökätessä jaloin teko on mukamas kääntää toinen poski.

Kuten kansankokonaisuudessa aikoinaan kirjoitettiin:
Tärkeimmät ihmissuhteemme kuten avioliitto ja ystävyys perustuvat kahden ihmisen väliseen toistensa kunnioittamiseen:

1. Ellet kykene kunnioittamaan toista, et voi onnistua avioliitossa tai ystävyyssuhteessa
2. Jos annat nöyryyttää itseäsi, kukaan ei sinua kunnioita
Minä pidän pohjoisen jumalista: ne pitävät arvossa ihmisen luontoa ja ovat ylpeitä omistaan. Eivät kannusta pyytämään olemassaoloaan anteeksi saati käännä toista poskea. Herättävät kunnioitusta ja kannustavat muuhunkin kuin passiiviseen maailmantuskan parkumiseen. Nykyeurooppalaiselle olennaisimpana opetuksena eivät kannusta nöyristelemään.

Soisin jo tulevan ajan, jona kanssaihmiseni ja kansani löytäisivät itsekin ylpeyden, voiman ja uskon omaan potentiaaliinsa ja merkitykseensä. Ajan, jona kulttuuri saa elinvoimansa takaisin. Enteet ovat hyvät: lama-aikana yhteisöllisyys omien kesken kasvaa ja toleranssi vapaamatkustajia kohtaan vähenee. Sosialidemokraattinen yhteiskunta saapuu tiensä päähän, ja pääsemme näkemään, mitä rakennamme tilalle. Elämme mielenkiintoisia aikoja.

2 kommenttia:

Aava kirjoitti...

"Kristityt harrastavat itselleni käsittämätöntä masokismia. Mitä virkaa on jumalalla, joka syyllistää omiaan ja julistaa näiden olevan arvottomia syntisäkkejä? Sellainen jumala ei kannusta ketään tekemään mitään - vihollisenkin hyökätessä jaloin teko on mukamas kääntää toinen poski."

Käsittämätöntä todellakin.

Eräs ehdottomasti surullisimpia kokemiani dialogipätkiä on eräs, jonka kävin kahden Jehovan todistajiin kuuluvien ystävieni kanssa.

Tivasin heiltä, miten heidän uskonnossaan suhtaudutaan niihin, jotka henkeä uhkaavassa tilanteessa ovat uskontonsa takia pidättäytyneet puolustamasta väkivaltaisesti eloon jäämistään (ja päättäneet vastustaa eloonjäämisviettiään). Se kun minusta kuulostaa ylitsepääsemättömän järjettömältä, suorastaan katastrofaalisen epäbiologiselta ja tolkuttoman halvalta elämältä.

Vastaus oli traaginen: "Lohtuna on aina se, että silloinkin jää Jehovan muistiin. Kaikki Jehovan todistajat jäävät Jehovan muistiin."

Mykistävimpiä hetkiä, mitä muistan.

Kami kirjoitti...

Canetti:

"Suru-uskonnot osoittautuvat välttämättömiksi ihmisen sielullisen talouden kannalta niin kauan kuin he eivät voi lakata tappamasta joukkueina.

Islamilaisten šiialaisten usko on havainnollisin kaikista suru-uskonnoista, jotka ovat säilyneet ja joita voidaan tarkastella lähemmin."



"Varsinainen valitus esittäytyy unohtumattoman raivokkaasti šiialaisten muharram-juhlassa, jossa intohimoinen joukkue avautuu todelliseksi joukoksi."