Pages

Eksistentiaaliangstia

Luin Ruukinmatruunan kirjoituksen sekulaarihumanismin kuolemasta. Hän tulee siinä toitottaneeksi, että tiedepohjaisen maailmankatsomuksen looginen päätepiste on nihilismi, arvotyhjiö ja itsemurha. Hän käyttää kosolti värikkäitä kielikuvia ja lainauksia ihmisiltä, joita pidetään yleisesti ottaen suurina ajattelijoina, tehostaakseen sanomaansa. Minä tapaan usein olla varsin paljon samaa mieltä Ruukinmatruunan kanssa, mutta kyseinen kirjoitus sai minut kaikessa typeryydessään lähinnä huvittuneeksi.

Teksti siis toteaa, että kun katsoo tieteellisesti, ei missään ole mitään mieltä. No ei tietenkään ole - tieteen tehtävä ei ole tarjota mielekkyyttä yhtään mihinkään. Se vain kertoo, miten asiat ovat ja toimivat, kulloisenkin tiedon rajoissa. Jos siitä yrittää nyhtää jotain arvopohjaa, ei tee mitään muuta kuin pettää itseään. Tiede on väline, ei tarkoitus.

Kovaksikeitettynä amiksena Ruukinmatruuna myös tyrmää humanistisen sivistyksen idioottimaisena haihatteluna ja toteaa ihmisen olevan äärimmäisen paha ja hirmuinen ja ikävä olento. No, kyllähän ihminen on paljolti sitäkin. Ihminen on kuitenkin myös äärimmäisen hyvä ja suloinen ja ihana olento, eikä Ruukinmatruuna tunnu tätä ymmärtävän lainkaan. Hän katsoo kolikosta vain toista puolta, pitäen sitä "objektiivisesti" pahana (jonka arvottaa tunneperäisesti, jostain syystä pitäen negatiivisia tuntemuksia valideina ja positiivisia ei), ja jättää huomiotta kaiken informaation, joka on sen kanssa ristiriidassa, merkityksettömänä. Kun ehjään paitaan tulee reikä, se ei ole enää ehjä. Ikinä.

Merkityksettömästä puheenollen kirjoituksessa myös todetaan, että ihminen on merkityksetön, yksilö on merkityksetön, kaikki tuhoutuu, olemme vain atomien kasoja eikä sillä, mitä mitään tai kukaan tekee, ole mitään väliä. Kuten jo Dawkins rustasi, olemme geeniemme eloonjäämiskoneita - tietyssä mielessä myös meemien eloonjäämiskoneita, vaikka jälkimmäiset ovatkin vain ensinmainitun sivutuote. Tämä tuo tarkoituksen niin itselle kuin sosiaalisten yksikköjen ja yhteisöjen luomiselle.

Mielenkiintoisin kysymys, joka päähäni kuitenkin heräsi tekstiä lukiessani, on: mistä ihmeestä tuo holtiton viha ja inho luontoa, elämää ja tunteita kohtaan kumpuaa? Mikä ihmeen trauma tuon kaiken on synnyttänyt?

Niitä ihmisiä löytyy toki, jotka ovat sitä mieltä, että kaikki ihmiset maailmasta tulisi tappaa pois, ja niitä, joiden mielestä kaikki tunteet ovat järjen ja todellisuuden tiellä. Ruukinmatruuna ei ole tässä mielessä mitenkään ainutlaatuinen. Yhdistävä tekijä näissä ihmisissä on se, että heidän emotionaalisiin tarpeisiinsa ei olla vastattu - toiveiden luhistuminen ja siitä seuraava niiden hylkääminen muodostavat trauman, joka kertoo, että tunteista on sinulle vain haittaa - ne saivat sinut tuntemaan näin. Kiellä maailma, eristäydy, irrota itsesi tunteista.

Totta kai ihminen, jonka tärkeimpiin toiveisiin ja tunteisiin ei vastata, alkaa nähdä maailman pahana ja olemassa olemisen negatiivisena murheen alhona. Sitten etsitään pelastusta uskonnoista, jotka lupaavat tavalla tai toisella vapautuksen kärsimyksestä. Samalla tavalla kuin negatiiviset vapaudet ovat tärkeämpiä kuin positiiviset, on vapautus kärsimyksestä tärkeämpää kuin mielihyvä. Traumaihmisille, jotka ovat järkeilleet traumansa maailmankatsomuksensa "loogiseksi" osaksi, tämä on niin tärkeää, että heistä vapautus tuskasta on merkityksellisempää kuin onnellisuuden havittelu - onnellisuuden, jota heille ei koskaan suotu. Koetetaan asettua kilpailun, luonnon ja tunteiden yläpuolelle ja pitää voittona sitä, että ei edes yritä. Ja se jos mikä antaa onnistumisen tunteen ja onnellisuuden - se oikein hohkaa Ruukinmatruunan kirjoituksista.

Sen toteaminen, että kaikki, mitä teet, kaikki, mitä kukaan tekee, ja kaikki ylipäätään, on viime kädessä merkityksetöntä, on mielestäni typerää. Me emme ole näkemässä täällä "viime kättä" - merkityksellistä on se, mitä teemme sillä ajalla, joka meillä on, ja kyllä, joudumme kehittämään tämän merkityksen ihan itse - meillä on tähän kuitenkin luonnon ja sosiaalisen yhteisön suomat välineet apuna. Molempien kieltäminen (pahana tai merkityksettömänä) on silkkaa nihilismiä - sitä samaa, jota Ruukinmatruuna ilmaisee inhoavansa.

Mitä väliä on merkityksettömyydellä? Tätä joku kysyi, ja vastaukseksi todettiin suurin piirtein: jos olet merkityksetön, ei sinulla ole yhtään enempää väliä kuin tohvelieläimillä ja meduusoilla. Tämä onkin totta siinä mielessä, että atomit ovat atomeja, mutta silkkaa sontaa siinä mielessä, että meillä on rutkasti enemmän väliä itsellemme ja niille ihmisille, joiden kanssa olemme tekemisissä. Mistä pääsemme taas siihen, että meille merkityksellisiä ovat asiat, joiden kanssa olemme tekemisissä. Jos olemme jatkuvasti tekemisissä ei-minkään kanssa, alamme tuntea olevamme osa ei-mitään. Tämä emotionaalinen reaktio ei tee tunteesta mitään "pyhää totuutta". Ja se kosminen "merkityksettömyys", niin totta kuin voi ollakin, on yksilön kannalta - aivan oikein - merkityksetöntä.

Minun nähdäkseni onnellisuuden tavoittelu ei ole lainkaan hullumpi maali, eikä häviä missään merkityksellisessä mielessä periaatteelliselle häviämisen ideologialle - älä edes yritä, petaat tietäsi epäonnistumiseen ja kelvottomaksi itsesi kokemisen traumaan. Näkemystäni en pidä erityisen paljon rehellisempänä tai totuudenmukaisempana kuin Ruukinmatruunankaan, mutta kykenen perustelemaan sen, miksi se on käyttökelpoisempi kaltaiselleni yksilölle.

3 kommenttia:

Aava kirjoitti...

En ymmärtänyt RM:n epämääräistä perspektiivivalintaa. Ihmistä tarkasteltiin atomikasana, Hitlerin tai Stalinin kaltaisena tyrannina ja häviävänä maailmankaikkeudellisena tilapäistapahtumana. Näistä vedettiin sitten yksi johtopäätös, että ihminen on merkityksetön. En mitenkään käsitä, miten nanometri-, sivilisaatio- ja galaksitasolla tarkasteltuna ihmisen funktiolle voi saada tuolla tavalla saman arvon. Tai sitten tarkoituksena ei ollutkaan looginen mielekkyys vaan jokin muu ideologia, kenties se jokin Buddhalaisuus tms. ihanne pessimismin ja realismin oletetusta ideaalista.

Mutta sitä kyllä aina jaksan ihmetellä, minkä takia kukaan haluaa nojata logiikan vastaisiin ideoihin ja ajatella löytävänsä sieltä jotain lohtua. (Vastaavastihan väitteet siitä, ettei ihminen tarvitsisi mitään lohtua, ovat aivan yhtä tolkuttomia.)

"Me emme ole näkemässä täällä "viime kättä" - merkityksellistä on se, mitä teemme sillä ajalla, joka meillä on"

Lempisitaatti. Tämä on ehkä paras kuulemani ajatus ikinä.

"ja kyllä, joudumme kehittämään tämän merkityksen ihan itse - meillä on tähän kuitenkin luonnon ja sosiaalisen yhteisön suomat välineet apuna. Molempien kieltäminen (pahana tai merkityksettömänä) on silkkaa nihilismiä."

RM:n lähestymistapa on todellakin melko paradoksaalinen: hän yrittää jäsentää asioita hylkäämällä sitä varten olemassa olevat työkalut ja tähtäämällä jonkin universaaliin totuuden hahmotelmaan ihmisen merkityksellisyydestä.

Epätarkoituksenmukaista.

Kyseenalaistamalla täysin elämän mielekkyyden, RM nimittäin itse vie pohjaa omilta johtopäätöksiltään. Toteamalla, ettei millään ole mitään merkitystä, myöskään hänen havainnoillaan ei sitä silloin ole.

Juho kirjoitti...

Tämä Ruukinmatruuna kuulostaa tyypilliseltä aikamme uhrilta, jolle lapsena jankataan selkärankaan, että suuret tarkoitukset tulevat jostain tuoltapuolen ja että ihmiset ovat niiden edessä sekä tasa-arvoisia että ala-arvoisia.

Kun hän sitten huomaa valmiiden tarkoitusten puuttuvan, ei hänen tasa-ala-arvoisen ihmisyyden kuvaansa mahdukaan, että olemme itse se suuri tarkoitus. Ja myös tarkoitusten asettaja.

Veikkaan myös, että hänellä on fyysisiä ongelmia, sillä ne aiheuttavat usein aatteellista pessimismiä.

Kami kirjoitti...

Ruukinmatruuna on useimmiten ällistyttävä ajattelukykynsä kanssa, mutta siellä taustalla yleensä on - kuten loppupeleissä näyttäisi olevan kaikilla -
sellainen halu nähdä kokemansa ja se oma todellisuutensa kaikkein eniten totena. Mitä enemmän löydät sen taakse rautaa, sitä enemmän turvassa se on.

Minusta se on ihmisen ongelma ylipäätään. Jokin selkärankaan hakattu ymmärrys hyvästä ja pahasta.

Mitä enemmän törmään ihmisiin jotka pitävät itseään tai oikeasti ovat hirveän älykkäitä, sitä enemmän näen heidän sekoittavan älynsä ja sen tuotokset joksikin mitä he pitävät totuutena. He saattavat perustella kantansa sillä, että ymmärtävät paremmin. Tosiasia kun on vaan että kaiken sen hirvittävänkin kyvyn alla he ovat silti ihmisiä joilla on kokemus- ja tunnepohjaisia motiiveja ja pelkoja. Ovat kaikkein sokeimpia itselleen monimutkaisten rakennelmiensa kanssa.

Minä olen hirveän kyyninen ihminen, mutta olen aina ajatellut sen olevan sellainen win-win-tilanne. Jos olen väärässä, olen positiivisesti pettynyt. Jos olen oikeassa, olen oikeassa. Mitä enemmän ja tarkemmin mietin asioita, sitä useammin tajuan olleeni väärässä, vaikken sitä ikinä haluaisi myöntääkkään.

Jos jokin on valettu sinuun pikkulapsesta saakka, siitä on ihan pirun vaikea päästä irti. Se on aina se ensimmäinen järkevä näkökulma.

Voi olla että loppuelämän vaan toteutat sitä samaa rinkiä ja usko siihen tekee siitä lopulta totta, sillä se ulottuu tekojen tasolle.

Se on sellainen synkkä, makaaberi vitsi.