Pages

Tielläolijoista

Tänään minä ihmettelen ihmisiä, joilla on hirmuinen kyky ja tarve olla koko ajan kaikkien tiellä. Niitä, joiden on pakko tunkea sisään junan / metron / ratikan ovista ennen ulos aikovien astumista ulos, niitä, joiden on pakko kököttää portaiden päässä (yleensä rullaportaiden saapumispäädyssä) pohtimassa minne menee seuraavaksi tai vaihtaa kuulumisensa muiden yhtä huomaavaisten ystäviensä kanssa.

Mikä vittu siinä oikeasti on niin vaikeaa ottaa huomioon muut ihmiset? Se ei yleensä ottaen vie kolmea askelta kauemmas siirtää olematon tai ylitse pursuava perseensä johonkin, missä se ei ole tiellä, ja voi olla liikkumattomana tai kulkea pöytäännaulatun etanan vauhtia minne sitten ikinä kulkeekaan - olettaen, että haahuilija itsekään tietää.

Kaikkein eniten tuossa kuviossa kyrpii se, että nämä meidän kaikkien elämän lutuiset sankarit katsovat asiakseen ruveta paheksumaan - vähintäänkin ilmeillään, usein myös verbaalisti - niitä, joilla on määränpää ja ovat kulkemassa sitä kohti, ja joiden tientukkeena nämä ihmispadot kököttävät. Ikään kuin se ihminen, joka vain haluaa päästä eteenpäin, olisi mulkku, kaikkien muiden tiellä olevan itsekeskeisen tanopään sijaan.

Tiedoksi teille, jotka kasvatatte arjen pikku kapinallanne kyrpää kanssaihmistenne otsaan: kukaan ei kävele teitä päin sen takia, että heillä olisi erityinen hinku kävellä teitä päin. Ihmiset noin yleensä eivät halua ottaa tuntemattomiin ja todnäk erittäin luotaantyöntäviin ihmisiin mitään kontaktia. Se, että tallaamme teidät nurin, johtuu tasan siitä, että ette anna vaihtoehtoa.

Ottakaa huomioon, että ette ole ainoita ihmisiä, jotka kansoittavat tätä maata. Ensi kerralla kun kökötätte persiillänne maassa estettyänne ensin 50 ihmisen sujuvan etenemisen, kannattaa vilkaista peiliin kun etsitte sitä kusipäätä, jonka syytä kaikki on.

Lastillinen hiekkaa

Sain eilen ajateltavaa, monessakin mielessä.

Kuulemma tuhlaan itseäni sillä, että en ole rehellisesti pelimies tai sitten parisuhdeihminen. Minähän olen parisuhdeihminen, ei minua mikään pelailu kiinnosta. Kuulemma silti pelaan - tiedostin asiaa tai en. Se, että en lähde heti sata lasissa rakentamaan suhdetta ja varaamaan vierekkäisiä hautapaikkoja, on nähdäkseni vain fiksua. Joka kerta, kun olen lähtenyt täysillä mukaan, olen saanut päihini nimenomaan siksi. Tietyn etäisyyden pitäminen (aluksi) on viisasta.

Tarkoittaako tämä nyt sitä, että minä pelkään lähteä mukaan ollenkaan? Ehkä. Olen hyvä antamaan itsestäni vaikutelman mielenkiintoisena ja hienona ihmisenä, mikä taitaa rajoittaa itseäni. Vaikutelma antaa ikään kuin lupauksen paremmasta kuin olen, enkä minä nauti pettymyksen tuottamisesta. Nostan riman turhan korkealle ja kävelen pois tietoisena siitä, etten ylitä sitä. Voi olla, että minulla on enemmän hankaluuksia hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen kuin muilla. Niin paljon kuin itsestäni pidänkin, on myös asioita, mistä en itsessäni pidä. Ja niitä en tykkää tuoda esille.

Pidän kuitenkin ajatuksesta, että hiljaa hyvä tulee ja tutustua kannattaa ihan oikeasti ennen ryhtymistä varsinaiseen suhteeseen. Ehkä sitten se, että tykkää ottaa asioista selvää ennen niihin kunnolla panostamista ja tutustua rauhassa - vaikka se meinaisi useamman ihmisen kanssa ulkona käymistä saman ajanjakson aikana - on pelailua, ja minulle kerrottu kuva pitää paikkansa ja oma kuvani itsestäni onkin väärä. Loppuviimeksi sillä on merkitystä, miten toiset kokevat toimintani, ja jos he kokevat minun pelaavan, niin minä teen niin heidän näkökulmastaan, olin itse asiasta mitä mieltä hyvänsä.

Eilen yllätin itseni - ja keskustelukumppanini huomautti asiasta, hoksi sen itsekin - että pidän ajatukseni itselläni. Niin ärsyttävää kuin minusta on puhua itsestäni täällä, se on helpompaa kuin tehdä sama livenä, asettaa ajatuksensa alastomina esille ja samalla itsensä vaaraan kohdata torjunta. Tuumin itselläni olevan paljon ajatuksia, mutta koska ne koskivat pääosin itseäni, ajattelin suoraan sitä, että kirjoitan niistä tänne. Sen sijaan, että kerron niistä ihmiselle, jota ne kuitenkin jollain tasolla kiinnostavat, ja joka on läsnä.

Itseäni koskevien pohdintojen kirjoittamisesta tänne on siis tullut jonkinlainen kävelykeppi. En voi kuitenkaan rehellisesti sitä täysin allekirjoittaa, koska en useinkaan saa ajatuksiani minkäänlaiseen järjestykseen ja yritys lausua ne samantien ulos olisi harvinaisen todennäköisesti vähemmän koherenttia suoltoa kuin tämä. Toisaalta taas veikkaan, ettei olisi yhtään hullumpi idea opetella käsittelemään asioita ja tuntemuksia on-the-fly ja toimimaan paremmin hetkessä. Välillä tuntuu siltä kuin olisin elämäni katsoja, joka kommentoi näkemäänsä jälkikäteen ja tuntee olevansa läsnä lähinnä niitä purkaessaan ja analysoidessaan.

Eksistentiaaliangstia

Luin Ruukinmatruunan kirjoituksen sekulaarihumanismin kuolemasta. Hän tulee siinä toitottaneeksi, että tiedepohjaisen maailmankatsomuksen looginen päätepiste on nihilismi, arvotyhjiö ja itsemurha. Hän käyttää kosolti värikkäitä kielikuvia ja lainauksia ihmisiltä, joita pidetään yleisesti ottaen suurina ajattelijoina, tehostaakseen sanomaansa. Minä tapaan usein olla varsin paljon samaa mieltä Ruukinmatruunan kanssa, mutta kyseinen kirjoitus sai minut kaikessa typeryydessään lähinnä huvittuneeksi.

Teksti siis toteaa, että kun katsoo tieteellisesti, ei missään ole mitään mieltä. No ei tietenkään ole - tieteen tehtävä ei ole tarjota mielekkyyttä yhtään mihinkään. Se vain kertoo, miten asiat ovat ja toimivat, kulloisenkin tiedon rajoissa. Jos siitä yrittää nyhtää jotain arvopohjaa, ei tee mitään muuta kuin pettää itseään. Tiede on väline, ei tarkoitus.

Kovaksikeitettynä amiksena Ruukinmatruuna myös tyrmää humanistisen sivistyksen idioottimaisena haihatteluna ja toteaa ihmisen olevan äärimmäisen paha ja hirmuinen ja ikävä olento. No, kyllähän ihminen on paljolti sitäkin. Ihminen on kuitenkin myös äärimmäisen hyvä ja suloinen ja ihana olento, eikä Ruukinmatruuna tunnu tätä ymmärtävän lainkaan. Hän katsoo kolikosta vain toista puolta, pitäen sitä "objektiivisesti" pahana (jonka arvottaa tunneperäisesti, jostain syystä pitäen negatiivisia tuntemuksia valideina ja positiivisia ei), ja jättää huomiotta kaiken informaation, joka on sen kanssa ristiriidassa, merkityksettömänä. Kun ehjään paitaan tulee reikä, se ei ole enää ehjä. Ikinä.

Merkityksettömästä puheenollen kirjoituksessa myös todetaan, että ihminen on merkityksetön, yksilö on merkityksetön, kaikki tuhoutuu, olemme vain atomien kasoja eikä sillä, mitä mitään tai kukaan tekee, ole mitään väliä. Kuten jo Dawkins rustasi, olemme geeniemme eloonjäämiskoneita - tietyssä mielessä myös meemien eloonjäämiskoneita, vaikka jälkimmäiset ovatkin vain ensinmainitun sivutuote. Tämä tuo tarkoituksen niin itselle kuin sosiaalisten yksikköjen ja yhteisöjen luomiselle.

Mielenkiintoisin kysymys, joka päähäni kuitenkin heräsi tekstiä lukiessani, on: mistä ihmeestä tuo holtiton viha ja inho luontoa, elämää ja tunteita kohtaan kumpuaa? Mikä ihmeen trauma tuon kaiken on synnyttänyt?

Niitä ihmisiä löytyy toki, jotka ovat sitä mieltä, että kaikki ihmiset maailmasta tulisi tappaa pois, ja niitä, joiden mielestä kaikki tunteet ovat järjen ja todellisuuden tiellä. Ruukinmatruuna ei ole tässä mielessä mitenkään ainutlaatuinen. Yhdistävä tekijä näissä ihmisissä on se, että heidän emotionaalisiin tarpeisiinsa ei olla vastattu - toiveiden luhistuminen ja siitä seuraava niiden hylkääminen muodostavat trauman, joka kertoo, että tunteista on sinulle vain haittaa - ne saivat sinut tuntemaan näin. Kiellä maailma, eristäydy, irrota itsesi tunteista.

Totta kai ihminen, jonka tärkeimpiin toiveisiin ja tunteisiin ei vastata, alkaa nähdä maailman pahana ja olemassa olemisen negatiivisena murheen alhona. Sitten etsitään pelastusta uskonnoista, jotka lupaavat tavalla tai toisella vapautuksen kärsimyksestä. Samalla tavalla kuin negatiiviset vapaudet ovat tärkeämpiä kuin positiiviset, on vapautus kärsimyksestä tärkeämpää kuin mielihyvä. Traumaihmisille, jotka ovat järkeilleet traumansa maailmankatsomuksensa "loogiseksi" osaksi, tämä on niin tärkeää, että heistä vapautus tuskasta on merkityksellisempää kuin onnellisuuden havittelu - onnellisuuden, jota heille ei koskaan suotu. Koetetaan asettua kilpailun, luonnon ja tunteiden yläpuolelle ja pitää voittona sitä, että ei edes yritä. Ja se jos mikä antaa onnistumisen tunteen ja onnellisuuden - se oikein hohkaa Ruukinmatruunan kirjoituksista.

Sen toteaminen, että kaikki, mitä teet, kaikki, mitä kukaan tekee, ja kaikki ylipäätään, on viime kädessä merkityksetöntä, on mielestäni typerää. Me emme ole näkemässä täällä "viime kättä" - merkityksellistä on se, mitä teemme sillä ajalla, joka meillä on, ja kyllä, joudumme kehittämään tämän merkityksen ihan itse - meillä on tähän kuitenkin luonnon ja sosiaalisen yhteisön suomat välineet apuna. Molempien kieltäminen (pahana tai merkityksettömänä) on silkkaa nihilismiä - sitä samaa, jota Ruukinmatruuna ilmaisee inhoavansa.

Mitä väliä on merkityksettömyydellä? Tätä joku kysyi, ja vastaukseksi todettiin suurin piirtein: jos olet merkityksetön, ei sinulla ole yhtään enempää väliä kuin tohvelieläimillä ja meduusoilla. Tämä onkin totta siinä mielessä, että atomit ovat atomeja, mutta silkkaa sontaa siinä mielessä, että meillä on rutkasti enemmän väliä itsellemme ja niille ihmisille, joiden kanssa olemme tekemisissä. Mistä pääsemme taas siihen, että meille merkityksellisiä ovat asiat, joiden kanssa olemme tekemisissä. Jos olemme jatkuvasti tekemisissä ei-minkään kanssa, alamme tuntea olevamme osa ei-mitään. Tämä emotionaalinen reaktio ei tee tunteesta mitään "pyhää totuutta". Ja se kosminen "merkityksettömyys", niin totta kuin voi ollakin, on yksilön kannalta - aivan oikein - merkityksetöntä.

Minun nähdäkseni onnellisuuden tavoittelu ei ole lainkaan hullumpi maali, eikä häviä missään merkityksellisessä mielessä periaatteelliselle häviämisen ideologialle - älä edes yritä, petaat tietäsi epäonnistumiseen ja kelvottomaksi itsesi kokemisen traumaan. Näkemystäni en pidä erityisen paljon rehellisempänä tai totuudenmukaisempana kuin Ruukinmatruunankaan, mutta kykenen perustelemaan sen, miksi se on käyttökelpoisempi kaltaiselleni yksilölle.

Mielipuolisuutta

Jossain on vika, kun valtion palkkalistoilla olevien ihmisten mielestä arjen turvallisuutta uhkaavat eniten lainkuuliaiset kansalaiset.

Jumalista ja kulttuurista

Minä en ole koskaan ymmärtänyt itkevää jumalaa joka kuluttaa aikansa seuraajiensa sättimiseen. Se on tehnyt kulttuuristamme raihnaisen. Se on antanut lohtua surkeille, heikoille ja nöyrille, ja tuloksena yhteiskuntamme ihmiset ovat enimmäkseen surkeita, heikkoja ja nöyriä - tietoisia mitättömyydestään ja tarkkoja pitämään huolta siitä, että muutkin ovat. Luterilainen synnintunto yhdistettynä maailmansotien aiheuttamaan uskon kuolemaan on aiheuttanut tilanteen, jossa kannetaan maailmantuskaa, mutta koska uskoa ei enää ole, ei ole pelastustakaan.

Länsimaalainen ihminen tuntee ylpeyttä enää vain nöyryydestään ja häpeää olemassaoloaan.


Se, että itse olen (ateisti ja) rationalisti, on mielestäni kaunista ja oikein, mutta yhteiskunta koostuu pääosin itseäni vähemmän rationaalisista ihmisistä. He tarvitsevat suunnan ja tunteen siitä, että ovat oikealla tiellä. Koululaitos ja yhteiskunta on opettanut eurooppalaisen ihmisen olevan jo syntyjään paha, syntinen ja kelvoton, ja syyllinen kaikkiin maailman vääryyksiin. Se on itkevän jumalan ja nöyryyden palvonnan perintö. Häpeä itsestä ja olemassaolosta.

Kristityt harrastavat itselleni käsittämätöntä masokismia. Mitä virkaa on jumalalla, joka syyllistää omiaan ja julistaa näiden olevan arvottomia syntisäkkejä? Sellainen jumala ei kannusta ketään tekemään mitään - vihollisenkin hyökätessä jaloin teko on mukamas kääntää toinen poski.

Kuten kansankokonaisuudessa aikoinaan kirjoitettiin:
Tärkeimmät ihmissuhteemme kuten avioliitto ja ystävyys perustuvat kahden ihmisen väliseen toistensa kunnioittamiseen:

1. Ellet kykene kunnioittamaan toista, et voi onnistua avioliitossa tai ystävyyssuhteessa
2. Jos annat nöyryyttää itseäsi, kukaan ei sinua kunnioita
Minä pidän pohjoisen jumalista: ne pitävät arvossa ihmisen luontoa ja ovat ylpeitä omistaan. Eivät kannusta pyytämään olemassaoloaan anteeksi saati käännä toista poskea. Herättävät kunnioitusta ja kannustavat muuhunkin kuin passiiviseen maailmantuskan parkumiseen. Nykyeurooppalaiselle olennaisimpana opetuksena eivät kannusta nöyristelemään.

Soisin jo tulevan ajan, jona kanssaihmiseni ja kansani löytäisivät itsekin ylpeyden, voiman ja uskon omaan potentiaaliinsa ja merkitykseensä. Ajan, jona kulttuuri saa elinvoimansa takaisin. Enteet ovat hyvät: lama-aikana yhteisöllisyys omien kesken kasvaa ja toleranssi vapaamatkustajia kohtaan vähenee. Sosialidemokraattinen yhteiskunta saapuu tiensä päähän, ja pääsemme näkemään, mitä rakennamme tilalle. Elämme mielenkiintoisia aikoja.

Tasa-arvoistamisen hedelmiä

Jälleen kerran havaitsen olevani ylpeä siitä, että en ole antanut nykyaikaisen tasa-arvovouhotuksen juurikaan vaikuttaa itseeni. Samantapaisia havaintoja (kuin linkatussa tekstissä) olen itsekin tehnyt, ja todennut, että se aiheuttaa molemmissa sukupuolissa valtavaa turhautumista ja tyytymättömyyttä niin itseen kuin muihin.

Sukupuolirooli: sosiaalinen konstruktio? My ass. Pikemminkin kulttuurievoluutiossa kelpoisimpana selvinnyt tapa toimia ja suhtautua elämäänsä. Kiitos feminismin, marxismin ja muiden järkijättöjen hullujen kehittämien teorioiden, on normaali, järkevä suhtautuminen sukupuoliin ja sukupuolirooleihin passé, tilalla vaihtoehtonsa identiteettikriiseineen ja naurettavine ylilyönteineen.

Koska nykyään yleistäminen on väärin, ei mitään saa määritellä. Ei mukamas ole sukupuolille ominaisia tapoja käyttäytyä saati laadullisia eroja kulttuureissa, uskonnoissa tai missään muussakaan. Tuloksena on tilanne, jossa jengi ei tunne itseään saati muita, löydä mitä toisista etsii (harvempi tahtoo seurakseen erityisen maskuliinista naista saati feminiinistä miestä), eikä luota kehenkään eikä mihinkään, koska ei katso voivansa enää ennustaa toisten käyttäytymistä kiitos monen päällekkäisen kulttuurin keskenään ristiriitaiset käyttäytymismallit.

Tämä perseily on pirstonut yhteiskunnan, tehnyt ihmisistä sulkeutuneempia kuin koskaan ennen ja pahoinvoivampia kuin koskaan ennen. Mitä hyvää tällä "edistyksellä" on voitettu?

Kakkonenko ykkönenkö

"Kauan, kauan sitten, eli pienessä kylässä suuren metsän takana tytöntyllerö (no ok, oli se jo 25), joka ihastui yhteen söpöön poikaan (sekin tais olla jo lähemmäs kolköt). Ne tutustui ja sit ne oli sillee parikin kertaa ja ihastus syveni ja melkeen käytettiin r-sanaakin. Yhtenä päivänä poika kysyi tytöltä, että "mites ois NAMbö2" Tyttö sanoi "ei tuu". Toisena päivänä keskustelu käytiin uudelleen samalla lopputuloksella. Kolmantena päivänä riisui poika ihQpihQprinssipukunsa ja tivasi että "etkö muka anna? ikinä?" johon tyttö vastas, että "en anna". Sit se poika meni pois ja tyttö oli vähän aikaa melko ihmeissään."

Minäpä tähän loihe ihmettelemään, että minkä ihmeen takia tyttö oli ihmeissään? Olettiko hän mahdollisesti, että poika kenties voi lakata haluamasta panna häntä pyllyyn vaiko jäävän suhteeseen kiroilemaan lopuksi ikäänsä sitä, että ei saa suhteelta sitä mitä siltä ilmeisen paljon tahtoo?

Ylipäätään hämmentävän moni ihminen tuntuu olettavan - ikään kuin itsestäänselvyytenä - että muut ihmiset paitsi haluavat myös voivat tuosta vaan lopettaa halunsa ja elää täysin onnellisina ihmisen kanssa, jonka kanssa siis muuten viihtyvät hyvin, paitsi että nämä jättävät jonkin olennaiseksi koetun tarpeen kokonaan tyydyttämättä. Katsovat myös oikeudekseen rajoittaa tämän toisen sukupuolielämää esimerkiksi pidättäytymällä seksistä, paitsi silloin, kun itseä sattuu kaikkein eniten himottamaan. Mukaan ei lähdetä saati omista haluista jousteta. Paskat siitä, miltä se toisesta osapuolesta tuntuu.

Minä ihmettelen sitä ihan helvetisti, että jos kaikki, mihin on valmis, on omien halujen tyydyttäminen ehdoitta, niin minkä ihmeen takia edes ryhtyy suhteeseen? Rajoittaakseen jonkun toisen onnellisuutta? Minä en tajua ollenkaan, minkä takia kukaan ryhtyisi suhteeseen, jos kokisi, ettei voisi saati haluaisi tarjota sitä, mitä suhteen toinen osapuoli kumppaniltaan tahtoo.

Mikä on ihmisen väline tuottaa parisuhteessa onnellisuutta? Oli kyseessä sitten seksi tai ei - tämä keskinäisen vuorovaikutuksen väline on antaminen. Parisuhteessa saaminen taas on sen toisen osapuolen käsissä - jos hän ei anna, et saa. Kuka voittaa ja mitä sillä, että et anna kaikkea, mikä sinulla on?

Jos sinulla ei ole (halua) antaa sitä, mitä toinen tahtoo, ei ole mitään syytä jäädä suhteeseen.

Aiheesta on taannoin kirjoitettu myös laki.

Päätös

Niin moneen kertaan olen miettinyt, että miltähän nykyminusta tuntuisi viettää pidempiä aikoja ilman viinaksia, että en enää kehtaa olla kokeilematta. Ei tule mieleen, että olisin ainakaan viimeiseen vuoteen viettänyt juuri yli kahta viikkoa ottamatta edes yhtä kaljaa.

Aina on tullut otettua - jos ei muuten niin siksi että muutkin ottavat, eikä minulla ole mitään varsinaista syytä olla ottamatta. Ei minulla ole oikeastaan nytkään mitään sen kummempaa kuin se, että en puhu paskaa aiheesta itselleni saati muille. Menin sanomaan, joten pidän sanomani.

Päivä 1 on nyt. Seuraava aukeaa aikaisintaan 2.10.2009.