Pages

Jalat maassa, mieli mukana?

Olen saattanut saada jonkinlaisen oivalluksen, mikä osaltaan selittää sitä, minkä takia tähän asti kaikki parisuhteeni ovat päättyneet.

Minä olen sinkkuna jossain määrin bipolaari, maanisempia ja depressiivisempiä kausia kulkee toistensa ohi, muttei siinä mielessä, että se estäisi minua toimimasta osapuilleen normaalisti. Parisuhteessa puolestaan olen luonteeltani tasainen - en tiedä onko se joku tiedostus siitä, että nyt ollaan ns. tavoitetilassa vai mistä, ja johtuuko mielialojeni heittely siitä, että kumppanittomana tiedän olevani kyseisessä mielessä epäonnistunut. Ihmistä ei ole tehty olemaan yksin, ja aika harva haluaakaan.

Oivallus kuitenkin on siinä, että tutustuessani uusiin ihmisiin ja etenkin naisiin tapaan olla siinä maanisessa vaiheessa. Olen monen mielestä eloisa, jännittävä ja kiinnostava. Suhteeksi muuttuessaan muuttuu myös luonne tasaisemmaksi ja selkeämmäksi, mikä ei muuten olisi erityisen huono asia, jos ne naiset, joiden kanssa olen ollut suhteessa, eivät olisi ihastuneet nimenomaan siihen maaniseen minuun.

Pidän todennäköisenä, ettei ole mahdollista muuttua ihmiseksi, joka olisi siinä maanisessa tilassa valtaosaa ajasta, koska yksinkertaisesti tarvitsisin koko ajan uusia asioita mistä innostua. Mietin siis, josko olisi mahdollista kyetä olemaan tasainen silloin, kun tutustuu naisiin? Se lienee mahdollista, mutta kuten edellisessä blogimerkinnässäni totesin, sellainen toiminta tekee minut jossain määrin alastomaksi enkä tykkää olla alasti tuntemattoman edessä.

Onko kyseessä siis defenssi? Esitän jotain muuta kuin olen koska oletan muiden haluavan sitä muuta (no, tämä on todistettukin), ja koska hauras egoni ei uskalla lähteä peliin omana itsenään koska kaipaa hyväksyntää ja pelkää torjuntaa liikaa? Vai onko kyseessä sittenkin se ihminen, joka olen luontevasti kyseisen ihmisen seurassa? Pakkohan älyttömän intohimon ja energisyyden on jossain välissä laantua.

Sitten huomaan, että ei sittenkään. Maaninen kausi minulla voi olla mainiosti myös ilman naisseuraa, eikä se ole riippuvainen siitä (joskin täytyy myöntää, että mieleinen seura antaa voimia ja pitää mielialan korkealla). Mutta ennen pitkää ylhäältä tullaan alas. Standardi, jonka olen itselleni asettanut ja kuva, jollaisena olen todennäköisesti esittäytynyt, saa vaarallisia säröjä, joita ei olisi, jos osaisin pitää itseni viileänä.

Helpointa minun on olla oma tasainen itseni alusta lähtien sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät alunperinkään herätä minussa voimakkaita tunteita. Kiinnostusta ja sielun sympatiaa saattaa löytyä, mutta se jokin, se, mikä saa ihastumaan täysillä, puuttuu. Tällaisesta varmaankin syntyisi hyvä ja kestävä parisuhde - se on kertaalleen kokeiltu - mutta se hävisi vaihtoehdolleen, maaniselle ihastumiselle, joka päätti suhteen. Ja josta seurannut juttu luonnollisesti päätyi katastrofiin; olin suhteessa ainoa, jolla tunne paloi sillä intensiteetillä.

En saa kuviosta selvää. Ja silloin on suuri vaara, että toistan samat virheet kuin tähänkin asti.

1 kommenttia:

Sini kirjoitti...

Kyllä alussa pitää salamoidakin. Maanisuus on ihan okei. Mutta onhan niissä naisissakin ollut jotain mätää, jos he eivät ole tajunneet niinkään luonnollista asiaa, että arki tasaa. Ehkä he eivät sitten kaivanneet tasaista menoa. Et sinä heillä mitään tee.

Kyllä vielä on ihmisiä, jotka sietävät tappavan tylsää arkea. Jopa joitakin, jotka eivät mitään muuta odota ja yllättyvät positiivisesti. Roomaa ei rakennettu yhdessä yössä, kiireellä pilataan monta hyvää asiaa, ahneella on paskanen loppu jasatamuuta. On ihmisiä, jotka tietävät haluavansa aina sitä samaa, joka suhteeseen tulee kun mania loppuu.

Ei tämä ole tässä. Fatalismi on paskaa mutta voihan olla, että toistat sitä samaa "virhettä" (=suhdekuviota) vielä monta monta kertaa ja sitten onkin joku, joka haluaa aina sitä samaa, vaikka alku olisikin nostattava. Ihmisistä ei tiedä. Ne muuttuu ja sopeutuu silmissä. Ennen kaikkea ne oivaltaa uusia asioita, niin kuin sinäkin.