Pages

Systeemi rakastaa sinuakin

Kamia lukiessani tuli mieleeni kirjoitukseni infantilisaatiosta ja ajattelin käsitellä aihetta hivenen lisää.

Siinä puhun Systeemistä, joka vie mieheltä miehen paikan, ja yrittää kieltää tältä olemassaolon oikeuden. Mutta Systeemi ei ryhdy mieheksi miehen paikalle, vaan käyttäytyy kuin nyrjähtänyt, kuopukseensa takertuva äiti: Systeemi hoivaa, tukee, rakastaa ja auttaa. Systeemissä on vain se vika, että se kohtelee kaikkia kuin lapsia eikä salli näiden kasvaa isoksi.

Mätiä omenoita ei ole. Pahaa tekevät ihmiset ovat vain väärin ymmärrettyjä, Systeemi ei ole osannut rakastaa heitä heidän tarpeidensa mukaan, ja sen tulee muuttua, että se saa nämäkin eksyneet lampaat vastedes rakastamaan itseään. Hyvää tekevät ihmiset puolestaan eivät ole olleet tarpeeksi hyviä, koska ovat päästäneet yhden omistaan tilanteeseen, jossa tämä on joutunut tekemään ahdingossaan kammottavia tekoja. Tilanne korjataan sillä, että ymmärretään pahaa tehnyttä ja määrätään muille katumusharjoituksia, että osaavat sitten ottaa huomioon (tämä näkyy erityisesti nykyisessä oikeuskäytännössä) ne, joilla on erilaisia, aivan yhtä tärkeitä tarpeita. Systeemi ei voi hylätä ketään, koska Systeemi rakastaa lapsiaan. Ja rakkaus parantaa kaiken.

Systeemi opettaa, että ihminen ei luonnostaan ole aggressiivinen. Ihminen ei myöskään ole kykenevä huolehtimaan itsestään. Jos joku osoittaa halua itsenäistyä, tämä täytyy lempein ottein ohjata takaisin kaidalle tielle. Sinä tarvitset minua, sillä olet heikko, vaikka et sitä tunnustaisikaan. Minä tiedän mikä sinulle on parasta, minä ohjaan, näytän ja autan. Sinä et ymmärrä suurempaa kuviota enkä minä sitä sinulle koskaan näytä, tämä on omaksi parhaaksesi.

Isän rooli kasvattajana on opettaa ihmiselle vastuu ja näyttää, että tällä on potentiaalia. Aggressio on potentiaalia, joka tahtoo toteutua. Elämä on kovaa, mutta sitkeys ja päättäväisyys ovat avaimet onneen ja todelliseen vapauteen. Isän opetus koulii riippumattomuuteen ja oma-aloitteisuuteen, vastuunkantoon ja muutoksen ajamiseen. Siinä voi helposti olla särmää niin hyvässä kuin pahassakin mielessä, mutta Systeemin kannalta siinä on yksi hirveä virhe: isän opetukset omaksunut ihminen ei tarvitse Systeemiä. Koska Systeemi on olemassa vain niin kauan kuin siitä riippuvaisia on, vihaa Systeemi isää.

Siksi nykyisin itsenäisyys on kiellettyä. Oma-aloitteisuus, suunsa avaaminen, aggression ilmaisu: nämä kaikki vahingoittavat Systeemiä, koska niillä on potentiaali aikaansaada muutos.

Muutos siihen perverssiin infantiiliin ihmiskuvaan, joka haluaa riistää vastuun, kyvyn ja tahdon. Siihen ihmiskuvaan, jossa mies ei ole sukupuoli vaan vihollinen.

Potentiaali riittää? Ei.

Treffailusta oli puhe, ja siinä siitä, josko on okei tutustua useampaan ihmiseen kerralla.

"Eiköhän se kiinnostus ilmene jo parin tapaamiskerran jälkeen jos sellaista on." - sanottiin.

Pelkkä kiinnostus ei kerro kuin potentiaalista, ja se on vielä kaukana toteutumisesta. Voi texas hold'emissäkin voittaa millä hyvänsä aloituskädellä - on siinä se potentiaali. Mutta all in siinä vaiheessa ei välttämättä ole kovin viisas teko. On jäljellä liikaa liian olennaisia selvittämättömiä muuttujia.

Ei tosin ole mitenkään mahdotonta, että parin tapaamiskerran jälkeen useampikin ihminen vaikuttaisi sinänsä lupaavalta, mutta paha niistä on mennä sanomaan kuka olisi oikeasti itselle sopivin. Ei ne asiat ihan äkkiä selviä - jo yksistään mieltymykset seksin suhteen vaihtelevat julmetun paljon muuten sopivan oloisissa tarjokkaissa, ja silti moni on sitä mieltä, että ne asiat tulisi jättää yksinomaan parisuhteen sisälle (nämä aika monilla sisältävät kuitenkin dealbreakereita). Menee melkoiseksi arpomiseksi helposti, jos ei sitten "pyörittele useampia" tai vaihtoehtoisesti ilmaise tokilla treffeillä (vaikka mitään varsinaista suostumusta seksiin tjsp ei ole tullut), että "minä muuten tykkään kovasti anaaliseksistä". Ne eivät ole ihan alun tutustumisen puheenaiheita, mutta parhaan suhteen saa ihmisen kanssa, jonka kokee todella tuntevansa.

Itse olen sitä mieltä, että tutustumaan olen avoin sinänsä kehen hyvänsä, mutta mitään "parisuhdesopimusta" en ole ihan äkkiseltään tekemässä. Kyllä minä ajan kanssa huomaan kuka viihtyy itseni lisäksi seurassani kun olen oma itseni (tai se minä, jonka tämä toinen minusta saa esille), ja siinä vaiheessa on se oikea, varsinainen klikkaus tapahtunut ja lakata näkemästä puita ja ymmärtää, että on jo metsässä. Minä en ole ihan selvillä siitä, miksi kaikki eivät toimi samoin* vaan vaativat jotain "yksiavioisuutta" jo ennen suhdetta - asettavat rajoituksia, joista ei voi olla minkään sortin hyötyä.

*ei sillä, että minäkään olisin aina toiminut. Tai että osaisin toimia vastakaan. Tuon olen kuitenkin järkeillyt "ideaaliksi" tavaksi muodostaa hyvä suhde.

100 naista ja huomiotalous

Naiset lukevat ja ostavat romanttista kirjallisuutta eskapistisena toimintona paetakseen maailmaa, jonka arki ja elo eivät tarjoa niitä suuria tunteita, kohtalokkaita käänteitä ja seikkailuja, jotka tuottavat elämyksiä isolla E:llä. Eihän kirjoitettu seikkailu pärjää oikeasti koetulle, mutta pienikin kutkutus auttaa kun sen voi samalla tuntea turvallisesti. Ja kun on se asuntolaina ja lapsetkin niin ei voi, vaikka tuo oma ukko ei niin kiihottavalta ja jännältä enää vaikutakaan. Ja siitä pikkujouluissa tapahtuneesta ei puhuta.

Todellisuudessa kuitenkin oikea seikkailu voittaa kirjoitetun - ainakin silloin, kun hävittävää ei ole paljoa. Nuori kaunis sinkkunainen ei todennäköisesti juuri romanttista kirjallisuutta lue - hänellä on tilaisuus elää niitä seikkailuja ja draamoja elävässä elämässä. Niistä muotoutuu pieniä tarinoita, kauniita tai ei, mutta jotka määrittävät häntä ihmisenä monellakin tavalla.

Sitten saapui Kowalski. Ja Kowalski keksi hienon fantasian: yhdistetään ne kutkuttavat tarinat ja eletty elämä. Annetaan kaikille naisille mahdollisuus olla henkilöhahmo siinä kirjassa, jota naiset lukevat. Helpompaa tapaa kiihottaa nainen kuin kertoa kutkuttavia juttuja, härnätä ja vihjata ei kovin monta taida olla. Nainen nostetaan seksiobjektiksi ja samalla paikalleen elämän tarkoitukseksi, sankarittareksi monilla kasvoilla.

Ja se toimii. Härnäävä vihjaus pääsystä yhdeksi sankarittareksi kirjassa, joka ei ole vielä valmis, mutta jota tuhannet jo lukevat, on saanut aikaan sen, että vuonna 2008 helpoin tapa saada naiset kiinnostuneeksi on vihjata olevansa Teppo M.

Naiset kun rakastavat tarinoita.

Loukkaantumisesta

Loukkaaminen on todennäköisesti kaikkein helpoimmin aikaansaatava yhteistyön muoto. Siitä on myös tullut vallankäytön muoto - ei loukkaajien käytössä, kuten aikoinaan, vaan loukattujen. Nykyään voi loukkaantua ihan mistä vaan, ja silloin ollaan Oikeassa ja loukkaaja Väärässä, riippumatta intentiosta saati loukkauksen totuusarvosta.

Kerro läskille, että hän on läski, ja hän loukkaantuu. Kerro muslimille, että hänen uskontonsa on väkivaltainen ja vihamielinen kaikkia muita kohtaan, ja hän loukkaantuu. Sano nörttiä nörtiksi ja neekeriä neekeriksi, ja voit olla varma, että nopean loukkaantumisen joukot ovat taas liikkeellä. Parhaat loukkaantujat eivät edes edusta loukattua ihmistyyppiä (tai mitä nyt "loukataankaan"), vaan loukkaantuvat toisten puolesta.

Sen minä ymmärrän hyvin, että totta puhuva ihminen loukkaantuu tullessaan kutsutuksi valehtelijaksi, tai ylipäätään otetaan itseensä ja halutaan oikaista väärää infoa sisältävä esitetty väite. Mutta sitä minä en ymmärrä, miksi joku viitsii ottaa itseensä faktoista.

Mitä hyötyä kenellekään on siitä, että loukkaannutaan siitä, että joku sanoo ääneen totuuden? Muuttuuko se totuus johonkin sillä loukkaantumisella? Vai ollaanko vain siellä nelivuotiaan tasolla, jolla kuvitellaan, että äiti tekee maailmasta sellaisen kuin halutaan jos kiukutellaan tarpeeksi?

Parisuhteen synnyn anatomia

Parisuhteen syntyminen on pettymyksiä täynnä.

Kun löytää ihmisen, jonka kanssa tuntuu, että puoleensavetoa on molempiin suuntiin, on tämä seksuaalinen vetävyys motiivi olla tämän toisen kanssa hyvää pataa. Silloin myös tästä toisesta luodaan ensivaikutelma, joka muodostetaan ehkä 80-prosenttisesti omasta päästä ja sovelletaan tuoreeseen kumppaniin positiivisia assosiaatioita. Kukapa ei loisi kumppanista kuvaa, josta pitää?

Kun kumppanista selviää ajan mittaan lisää asioita, joudutaan ennakko-odotuksissa pettymään. Havaitaan, että positiiviset assosiaatiot eivät pädekään, ja se loukkaa. Moni ajattelee: "Ei tämä ole se ihminen johon rakastuin" tai jotain muuta yhtä itsekeskeistä. Se ihminen kyllä oli tismalleen sama koko ajan, mutta ennen pitkää tosiasioilla on taipumus selvitä. Ja niiden laita tapaa aiheuttaa pettymyksiä, koska oletusarvoiset mielleyhtymät ja luotu kuva ovat positiivisia.

On toki mahdollista, että jokin piirre kumppanissa on vielä hienompi kuin saattoi kuvitellakaan, mutta todennäköisempää on, että jokaista tällaista piirrettä kohti on kymmenen sellaista, jotka ovat huonompia kuin ideaali, jonka muottiin kumppani on tössitty. Ego päätyy kriisiin ja sitä myötä todennäköisesti niin tekee myös suhde. Pettymysten laatu, määrä ja suhteen alussa luotu positiivinen nostalgia kertovat sen, josko suhteesta muodostuu aito, toistensa tuntevien ihmisten muodostama parisuhde.

Tästä syystä ei suhteeseen kannata lähteä täysillä mukaan ennen kuin kuva toisesta on särjetty ja korvattu todellisuudella. Milläs sen teet, onkin sitten jo ihan toinen kysymys.

Kirjailijan moka

Suurin osa maailman kertomakirjailijoista kirjoittaa ensin teoksen tai pari hyvää matskua, ja päätyy ennen pitkää kirjoittamaan huonosti verhottuja itsesäälipurkauksia kirjailijoista, joilla on tolkuton tarve tuoda kirjallista ymmärrystään ja teknistä taitamistaan koettaen sillä pönkittää omanarvontuntoaan ja piilottaa sitä, ettei heillä ole enää yhtään mitään todellista tarjottavaa.

Kirjailijoista kirjoittava kirjailija on paska kirjailija eikä kirjailijoiden metafiktiorunkkailua jaksa lukea apinakaan. Hirvein virhe, jonka kirjailija voi tehdä, on käydä läpi pitkällisesti kirjansa kirjoitusprosessia ja siinä ilmeneviä käytännön ongelmia. Haluatteko te lukea mielenkiintoisia kirjoituksia, jotka saavat teidät ajattelemaan ja kokemaan, vai eksistentiaaliangstia siitä, miten hurjaa on kirjoittaa kirja ja tapella kustantajien kanssa? Vaihtoehdot ovat toisensa poissulkevia.

Jos kirjoitatte kirjoja, kertokaa jostain muusta kuin yhdentekevästä sielunmaisemastanne läpinäkyvän pseudonyymin (jota päähenkilöksi kutsutte) läpi. Jos rahkeet eivät riitä kokonaiseen kirjaan, kannattaa se ennemmin jättää kesken kuin täyttää "valmiiksi" paskalla.

Tuomiopäivän airut

Viime aikoina olen lueskellut paljon erilaisista yhteiskunnista ja ideologioista, ja tehnyt aika mielenkiintoisen havainnon: se, mikä on yksilön kannalta paras, ei ole kestävää. Katsantokanta, joka perustuu totuuteen, altruismiin ja vastaavaan, häviää poikkeuksetta vaihtoehdolleen, eli jollekin älyttömälle hajota ja hallitse -meemipleksille, sanoi sitä sitten marxistiseksi luokkataisteluideologiaksi tai islamistiseksi levittäytyjäuskonnoksi.

Todellisessa maailmassa paskasakki voittaa. Normaalit, järkevät ja omista asioistaan kiinnostuneet ihmiset eivät pärjää fanaattisesti asiaansa uskovalle paskasakille, koska heillä ei ole fanaattista uskoa oikeastaan juuri mihinkään. Uskonto, mikä hyvänsä älytön ideologia, joka saa aikaan uskon, että me ollaan oikealla asialla riippumatta siitä mitä me tehdään, tekee yhteisöstä voimakkaamman kuin yhteisöstä, jolta tämä puuttuu.

Kyllä, länsimaat voisivat teknisellä osaamisellaan pistää milloin tahansa heille kuolemaa huutavat muslimit lihoiksi. Tahto vain puuttuu. Länsimailla kun ei ole enää omien paremmuuteen uskovaa oikeustajua saati halua puolustaa kanssaihmisiään. Minuakin kaiken maailman tuttipulloterroristit ja muut maatamme helvetiksi aktiivisesti muuttamaan pyrkivät ihmiset vituttavat, mutta silti minä asun mieluummin siellä, missä he ovat, kuin paikassa, missä kansa koostuu vakaumuksellisista kommunisteista, muslimeista tai joistain muista oikeasti vaarallisista ihmisistä.

Täkäläinen ärsyttävä, idioottimaisia mielipiteitä laukova inisijä on kuitenkin vain ärsyttävä, idioottimaisia mielipiteitä laukova inisijä. Muslimit (muiden muassa) ovat toista maata - heillä on väkeä ärsyttävän, idioottimaisen ininänsä takana. Sama koski natseja. Sama koski kommunisteja. Sama koski inkvisitiota. Sama koski jokaista sakkia, joka uskoi asiaansa niin paljon, että katsoi sen oikeuttavan vastapuolen kimppuun hyökkäämisen, alistamisen ja tappamisen. Tätä usein auttoi se, että vastapuoli demonisoitiin tavalla, jolla heistä saatiin vähemmän kuin ihmisiä, sillä normaali ihminen ei ihan helpolla toista mene tappamaan: heistä tehtiin kerettiläisiä, vääräuskoisia, luokkavihollisia, syöpäläisrotu, milloin mikäkin. Kaikki jotain vähemmän arvokasta ja epäinhimillisempää kuin Meidän Sakki. Ansaitsevatkin kuolla.

Väkivallan käyttäjä voittaa aina sen, joka ei sitä kykene käyttämään. Kuopatkaa yleismaailmalliset ihmisoikeudet, tuhoontuomittu yritys olla kaikkien kaveri samaan aikaan ja relativismi, ymmärtäkää kansanne ja kulttuurinne luonne, arvo ja ainutkertaisuus ja ymmärtäkää, että se kuolee teidän mukananne, eikä voi puolustautua muuten kuin niiden ihmisten kautta, jotka sen muodostavat.

Toisten ihmisten kutsuminen paskasakiksi ja ajatus heidän tappamisestaan kuulostaa kammottavalta. Vielä kammottavammalta kuulostaa ajatus ainoasta vaihtoehdostaan: hiipua pois kuin pieru Saharaan, alistettuna, lyötynä, tapettuna ja paskasakiksi vuorenvarmasti uskottuna.

Maailmassa soi kolmannen alkusoitto. Valmistautukaa.

Luonnonsuojelupuolue Vihreät

Mistä vetoa, että eläinten ystäviksi itseään kutsuvat Vihreät vaativat kynsin hampain, että nämä mannet saavat jäädä maahan?