Pages

Ihmisten arvottamisesta

Minä olen taannoin joutunut tekemisiin humanisteiksi itsejään tituleeraavien ihmisten kanssa, jotka eivät omien sanojensa mukaan monta asiaa niin kovasti inhoakaan kuin ihmisten arvottamista.

Eikös tämä ole aavistuksen tekopyhää? Kaikki maailman ihmiset tulevat joidenkin ihmisten kanssa paremmin toimeen kuin toisten, ja tästä syystä jotkut ihmiset ovat tälle arvokkaampia kuin jotkut muut. Ei kukaan inhmilliset tunteet omaava voi rehellisesti sanoa, että hänelle on yhdentekevää kuoleeko hänen paras ystävänsä vai joku tuntematon tuhansien kilometrien päässä.

Tästä päästäänkin siihen, että kyse ei olekaan oikeasti siitä, arvotetaanko, vaan siitä, millä kriteereillä arvottaminen tapahtuu. Ihmiset arvottavat jatkuvasti kaikkia muita ihmisiä toinen toistaan mielivaltaisemmin kriteerein, yleensä tykäten enemmän niistä ihmisistä, joiden kanssa heillä on jotain yhteistä, kuin niistä, joiden kanssa ei.

Ymmärrän kyllä, että humanisteiksi itsejään tituleeraavilla on keskenään se yhteinen piirre, että he ylenkatsovat kaikkia, jotka eivät löydä mitään yhteistä kaikkien maailman ihmisten kanssa - mutta vain, jos nämä muut ovat muutamaa pigmenttiastetta tummempia tai tunnustavat uskoa, joka julistaa vääräuskoisten kuolemaa. Esimerkiksi minulla on humanistilta kysyttäessä täysi oikeus olla tykkäämättä jannesta, jota en tunne, ja jonka kanssa minulla ei ole mitään yhteistä, mutta jos jannen nimi onkin abdelkader, olen ihmissaastaa, koska oletusarvoisesti tietyn rodun tai uskontokunnan edustajista on tykättävä riippumatta siitä, onko heidän kanssaan mitään yhteistä. Minä sen sijaan en ymmärrä, miksi nämä ihmiset ovat niin totaalisen sokeita omalle arvottamiselleen ja valehtelevat aiheesta silmät kirkkaina.

Jos kaikki tykkäisivät kaikista yhtäläisesti (kuten nämä humanisteiksi itsejään tituleeraavat tuntuvat haluavan), kukaan ei tykkäisi oikein kenestäkään. Se olisi juuri sitä samaa pakotettua tasapäistämistä, mitä ajavat muutkin humanistisiksi itsejään tituleeraavat uusmarxilaiset piirit.

4 kommenttia:

reino kirjoitti...

Minun nähdäkseni penkkitulos on aivan yhtä hyvä keino ihmisten arvottamiseen kuin mikä tahansa muukin. Tai oikeastaan paljon konkreettisempi.

Tai jos ei tykkää tehdä penkkiä, niin sitten toi alfa-punnerrus. (kts. UFS)

Tuplis kirjoitti...

Niinhän se on: sillä tsekataan nimenomaan sitä mihin oikeasti pystyy sen, mihin sanoo pystyvänsä, sijaan.

Alfapunnerrus on kyllä miehisimmän niminen liike sitten voimmakyykkäyksen. Kunhan paranen, rupean tekemään itsestäni Kauheaa Äijää. Tällä hetkellä olen luullakseni vasta Mies.

narvis kirjoitti...

Ihmisillä on sisäänrakennettuna sellainen me/muut ajattelu. Mitä enemmän ja selvemmin on jotain yhteisiä tekijöitä, sitä varmemmin toinen ihminen ajatellaan kuuluvan Meihin. Kaikkien muiden suvaitseminen ei siis ole sisäänrakennettuna meihin. Ulkonäkö, arvot, silmien väri ja kaikki muu tällainen voi toimia ihan ilman muita perusteita jaon tekijänä.

Tämä ei ole ihan täysin mutu-tuntumaan, sillä Tiede -lehden 5/2008 numerossa tästä oli juttuakin.

Veikko kirjoitti...

Eräs aikamme suurimmista paradokseista on se, miten ihmisryhmien välistä erilaisuutta täytyy jatkuvasti korostaa teksteissä ja juhlapuheissa, mutta samaan aikaan on kiellettyä mitata näitä eroja.