Pages

Kaaos, individualismi, naiseus

Tiedostaen hyvin, että meissä kaikissa on sekä miehisiä että naisellisia piirteitä, totean yleistäväni miehet yleisesti ottaen miehisemmiksi kuin naiset ja naiset naisellisemmiksi kuin miehet. Poikkeuksia löytyy, mutta siinä määrin marginaalisessa mittakaavassa, että niillä ei kirjoitukseni suhteen ole mitään merkitystä.

Toisin kuin yleisesti totena pidetään, on individualismi pikemminkin naisellinen kuin miehinen aate. Naisilla ei ole ollut kummempaa evolutiivista insentiiviä työskennellä yhdessä kilpaillessaan miesten resursseista ja huomiosta, vaan toiset naiset ovat pikemminkin olleet tässä tehtävässä heidän tiellään - hyödyllisinä vasta kun oma uros on jo valloitettu ja silloinkin näiden suhteen on oltava varuillaan, etteivät vie omaa. Siedettävimmillään sukulaisina.

Naisten yhteistyö muiden kuin perheensä kanssa on pikemminkin negatiivista kuin positiivista; kyräilyä ja selkäänpuukotusta, maineen tahraamista ja muuta destruktiivista toimintaa. Tästä feminismi on oiva esimerkki.

Miehillä sitä vastoin on ollut sekä tarpeellista että hyödyllistä muodostaa liittoutumia toisten miesten kanssa: monta miestä saa paremmat tulokset metsästyksessä, kannustavat toistensa kilpailuviettiä yltäen parempiin suorituksiin resurssien haalimisessa, sotivat toisten miesten (tai ns. yksinäisten susien) liittoja vastaan alueensa resursseista ja naisista. Mitä enemmän tarpeita miestenvälinen yhteistyö pyrkii aikaansaamaan, sitä enemmän tarvitaan sääntöjä ja lakeja, ja ennen pitkää miehinen porukka muodostaa yhteiskunnan.

Miesten yhteistyö on luonteeltaan rakentavaa, ja tähtää siihen, että asiat tapahtuvat paremmin, tehokkaammin ja sujuvammin.

Yhteiskunta palvelee sekä sen muodostavien miesten että naisten etuja, mutta sen synnyttävät ja sitä luontevimmin pyörittävät miehet. Mitä enemmän yhteiskunnan päättävissä asemissa on miehiä, sitä selkeämmät ja yleispätevämmät yhteiskunnan säännöt ovat. Mitä enemmän yhteiskunnan päättävissä asemissa on naisia, sitä pirstaloituneempi yhteiskunnasta tulee, koska naiset eivät evoluution kuluessa ole päätyneet tilanteeseen, jossa heidän tulisi ajatella välitöntä perhettään suurempia ihmisryhmiä. Ratkaisu, mikä saattaa olla hyvä yhden perheen selviytymistä ajatellen, voi hyvinkin olla katastrofi koko muulle yhteiskunnalle.

Epäjärjestys, kaaos, vitaalisuus, ovat kaikki naiseuden ilmentymiä. Miehet toimivat helpoiten ja parhaiten selkeiden sääntöjen puitteissa. Naisille säännöt ovat korkeintaan suosituksia, ja niitä seurataan jos siltä sattuu tuntumaan. Tästä syystä yhteiskunnat, joiden päättävissä elimissä on paljon naisia, ovat käyttäytymiseltään irrationaalisia ja kaoottisia, ja niiden päätökset ovat mielivaltaisia, huonosti perusteltuja ja hyödyltään usein kyseenalaisia.

Miesten ja naisten erot poliittisessa toiminnassa on helppo havaita: mies on kuin jousiampuja, joka tahtoo ampua napakympin, kun nainen taas on kuin jousiampuja, joka tahtoo vain ampua ja ampua, nauttia tekemisestään ja sen intensiteetistä ja tunnusta.

Lienee turha sanoa, että näkemykseni mukaan suomalainen yhteiskunta, politiikka ja media on luonteeltaan äärimmäisen naisellinen ja että se on virhe, joka on korjattava, niin kauan kuin vielä voimme. Kirjoittamani asiat eivät ole todennäköisesti miellyttäviä, mutta niiden totuusarvo ei riipu siitä, mitä tuntemuksia ne herättävät.

Sukupuolten sodasta, evoluutiosta ja maahanmuutosta

Miehiä ja naisia syntyy osapuilleen yhtä paljon. Miehet kuitenkin kuolevat nuorempina, useampiin tauteihin, tapaturmiin ja väkivallan seurauksena, kuin naiset. Tämä tarkoittaa sitä, että mitä pidemmälle ikähaitarissa mennään, sitä suurempi on naisten osuus suhteessa miehiin. Yhteiskunnassa, jossa on enemmän naisia kuin miehiä, on helppoa olla mies. Tarjontaa riittää - myös ilman tarvetta sitoutua.

Tästä seuraa suoraan se, että naiset joutuvat pikemminkin kilpailemaan miehistä kuin päinvastoin. Ymmärrettävästi halutun joukon kärkipäässä eivät ole naiset, jotka ovat lisääntymiskautensa lopun tienoilla tai jo ohittaneet sen. Nämä naiset siis ovat valtavassa vaarassa jäädä yksin, koska miehet kilpailevat ikään katsomatta hedelmällisen ikäisistä ja näköisistä naisista.

Tämä selittää valtavan hyvin sen, minkä takia erityisesti kyseisen naisryhmän edustajat haluavat edistää (afrikkalais)miesten maahanmuuttoa. He haluavat yhteiskuntaan tilanteen, jossa miehistä on ylitarjontaa. Tämä tarkoittaisi sitä, että miehet joutuisivat kilpailemaan entistä kovempaa naisista, joita haluavat, ja koska naisia olisi vähemmän, heruisi miehiä myös niille, jotka eivät ole miesten haluttujen listan kärkipäässä. Tilanteen voi aikaansaada myös sallimalla moniavioisuuden, jolloin alfauroilla on monta vaimoa ja alemman markkina-arvon miehillä ei ainuttakaan.

Tämä on siis alhaisen markkina-arvon omaavilta naisilta mainio veto: he lisäävät omaa saantiaan ja vahvistavat avioliittoja (koska naisia on vähän, sellaisen pitämisen prioriteetti kohoaa). Tämä on heidän silmissään yksiselitteisesti hyvä asia. Sivuhuomiona todettakoon, että koska kannatetaan nimenomaan afrikkalais- ja muslimimiesten eikä esimerkiksi aasialaismiesten maahantuontia, painotetaan sitä, että maahantuonnin syy on seksuaalinen. Kyseiset miesryhmät kun tunnetusti ovat kunnostautuneet riskinotossa (vaan eivät työnteossa saati lainkuuliaisuudessa, mikä syökin pohjan työperäisyysargumentilta täysin).

Em. ryhmien mielestä niin positiivisella asialla on kuitenkin kääntöpuolensa.

Kun miehiä on enemmän kuin naisia, miehet ottavat aina vain kovempia riskejä saadakseen haluamansa (ja pitääkseen sen sellaisen saatuaan). Miehet joutuvat kilpailemaan naisista kovempaa, tarkoittaa se myös väkivallan ja mustasukkaisuuden lisääntymistä samalla kertaa. Tämä ei toki haittaa menopaussinaisia, koska he eivät kilpaile hedelmällisen ikäisistä naisista eivätkä myöskään merkittävästi kärsi lisääntyneistä raiskauksista ja mustasukkaisuusväkivallasta, joiden ensinmainitun pääasiallinen kohde ovat juuri ne halutut hedelmällisen oloiset nuoret kauniit naiset ja jälkimmäisen miehet.

Koska homomiehet hyötyvät myös miestarjonnan kasvaessa, ei ole mitenkään ällistyttävää huomata, että piireissä, joissa suhtaudutaan afrikkalaismiesten maahantuontiin positiivisimmin, ovat yliedustettuina ei-niin-haluttavat naiset (joko ikä- tai muista syistä) ja homomiehet, koska näille ryhmille touhussa on eniten porkkanaa.

Homomiehet tosin ovat kusessa siinä vaiheessa jos homoja vihaavan kulttuurin maahanmuutto (tai vaikutus) ylittää kriittisen rajan, mutta heille olennaisempaa näkyy olevan halujensa tyydytys nyt. Samaan tapaan kuin vähemmän haluttaville naisille, joita ei suinkaan haittaa, että muut joutuvat maksamaan heidän yksinäisyyden lievityksensä hinnan. Oma napa on lähempänä kuin mahdollisen tyttären napa tämän saavuttaessa nuoruuden ja hedelmällisyyden tuntomerkit.

Täten on kuitenkin todettava, että kun miesten maahanmuuttoa haluavat suitsia erityisesti heteromiehet, on kyse omalta osaltaan myös siitä, että he eivät pidä kilpailun kiristymisestä havitellessaan samoja naisia kuin maahan muuttavat miehet. Tämä pointti siis pitää paikkansa ja sitä usein kutsutaan virheellisesti rasismiksi, mikä ei siksi pidä paikkaansa, että samanrotuiset naiset todennäköisesti kelpaisivat, mitä yhteiskunnalliseen mies/naislukumäärän suhteeseen tulee.

Olennaista on kuitenkin muistaa myös taloudellinen kannattavuus ja yhteiskunnallinen vakaus. Yhteiskunta, jossa on enemmän naisia kuin miehiä, on vakaa, koska miesten ei tarvitse ottaa niin paljon riskejä saadakseen haluamansa laisen naisen, ja toisaalta se kärsii paljon vähemmän riskinotosta seuraavasta väkivallasta ja epävakaudesta kuin vaihtoehtonsa. Taloudellisesti vakaat olot tapaavat olla vaihtoehtojaan vauraammat ja mahdollistavat esimerkiksi pohjoismaissa taannoin erityisen hyvin toimineen sosialidemokratian.

On myös muistettava, että miesten kilpailun naisista yltyessä se vaatii myös enemmän uhreja. Uhrit ovat pääsääntöisesti miehiä (ja nuoria, haluttavia naisia), mikä tarkoittaa jälleen sitä, että ennen pitkää naisia on taas enemmän kuin miehiä. Jolloin miehiä on taas tuotava lisää. Jne ad infinitum. Yhteiskunta ei siis voi pitkällä tähtäimellä hyötyä noidankehästä mitenkään.

Maahanmuuton mahdollistaminen ihmisryhmistä, joiden maahantuonti on taloudellisesti kestämätöntä, on järjetöntä, katsoi sitä miehen tai naisen näkökulmasta. Suomen maahanmuuttopolitiikka on juuri tällaista, ja se palvelee ainoastaan maahanmuuttajien ja vähemmän haluttavien naisten etua - kummankin hyvin lyhytnäköisesti, kuten olen perustellut.

Ps. Aiheesta on kirjoittanut myös kaimani blogissa Asabiyah (1, 2).

Ristus perkele


"Thorsin lakiesityksen helmiin kuuluu se, että rikoksia tehneellä, karkotuspäätöksen saaneella maahanmuuttajalla pitää olla oikeus perheenyhdistämiseen Suomessa."

Ja tällä on hallituksen yksimielinen tuki. Ei voi olla totta. Tai siis, ei pitäisi voida, mutta on.

Käykääs lukemassa uuden ulkomaalaislain merkityksestä ja käykää sen jälkeen allekirjoittamassa sitä vastaan addressi.

Oikeasti, jos tämä maa mitään merkkaa, suosittelen käväsemään kirjoittamassa nimensä tuohon addressiin.


Infernaalisessa nousussa

Tänään suoritin paluun salille kuukauden tauon jälkeen. Kehoni toimii taas; palan riemusta.

Vihreää logiikkaa

Vihreät sitten menivät tekemään sen.

"Perussuomalaiset on puolueena olleet maahanmuuttokriittinen. Heidän näkyvä poliitikkonsa on nyt avannut konkreettisesti sitä, mitä tämä kriittisyys käytännössä tarkoittaa. Perussuomalaisten hiljaisuudesta voi tehdä sen tulkinnan, että kenet raiskataan ensin -puhe on ihan linjassa puolueen periaatteiden kanssa. En olisi uskonut, että joudun vielä 2000-luvulla ylipäätään käymään tällaista keskustelua, hämmästelee Järvinen."

Muita asiaa kommentoimattomia ja täten vihreän logiikan mukaan samassa linjassa olevia ovat ainakin C.G.E. Mannerheim, Jyrki Katainen, Adolf Hitler, Barack Obama ja Jeesus.

Hyvä peli, vihreät!

Ajatus

"A divided kingdom cannot defend itself from its adversaries. A divided person cannot face life in a dignified way."

- Paulo Coelho

Kulttuurien kommunikaatiosta

Kulttuureja on monenlaisia, kuten kaikki hyvin tiedämme.

Kulttuuri on kuitenkin eläin, joka ei normaalisti elä umpiossa. Kulttuuri voi vuorovaikuttaa muiden kulttuurien kanssa, ja täten kehittyä kelpoisemmaksi kulttuuriksi. Tätä prosessia kutsutaan kulttuurievoluutioksi. Kulttuurievoluution positiivisen kehityksen (staattisuuden ja rappion sijaan) ja niiden säilymisen kannalta olennaisin tekijä on edellämainittu kulttuurin vuorovaikutus muiden kanssa.

On kuitenkin kulttuuri, joka ei omaksu yhtään mitään muilta kulttuureilta. Se ei opi, ei kehity, ei jousta eikä hyväksy. Sen sijaan se pyrkii aktiivisesti levittämään itseään kaikkialle ja tuhota pois kaikki maailman muut kulttuurit. Tässä ei sinänsä olisi mitään ongelmaa, jos jengi haluaisi elää maailmassa, jossa eletään siten kuin reilu 1000 vuotta sitten lähi-idässä elettiin.

Ongelma muodostuu siitä, että edes kyseisen kulttuuripiirin sakki ei halua elää maailmassa, jossa eletään kuten lähi-idässä reilu 1000 vuotta sitten elettiin. Sen takia kyseisistä maista muuttaa jengiä niihin paikkoihin, joissa ei eletä sillä tavoin. Siellä he haluavat elää modernin maailman mukavuuksilla, mutta omilla ehdoillaan, joilla siis aikaansaadaan reilun tuhannen vuoden takaisen lähi-idän kehitystaso. Mitään myönnytyksiä ei tehdä eikä ymmärretä, että edellytys sille, että ne muut paikat ovat kehittyneet sellaisiksi mitä ne nyt ovat, on kyseisen kehittymis- ja muuttumiskyvyttömän kulttuurin poissaolo.

Jos moderni maailma haluaa säilyä modernina, sen on joko tuhottava tai eristettävä islam. Vaihtoehtoja ei ole, koska vastapuoli ei osaa kommunikoida, oppia, kehittyä, joustaa saati hyväksyä.

Ei näin.

Näitä uutisia joutuu nykyään näkemään aina vain useammin.

Mitä pidempään valtion ja kansan oikeustaju ovat keskenään ristiriidassa, sitä todennäköisemmin oikeudenkäyttö siirtyy kansan käsiin, koska kansa ei enää luota väkivaltakoneistonsa kykyyn ylläpitää järjestystä yhteiskunnassa. Siinä vaiheessa, kun kansa rupeaa käyttämään oikeutta, homma toimii tunneargumenteilla. Tämä tarkoittaa sitä, että kärsimään joutuvat myös ne, joilla ei ole osaa eikä arpaa tapahtuneisiin rikoksiin.

Se, että valtio kusee kansan oikeustajun päälle, ei ruoki mitään muuta kuin lisää väkivaltaa ja rikoksia niitä kohtaan, jotka eivät ole niitä tilanneet. Jos siinä vaiheessa valtio asettuu suuttuneita lainkuuliaisiksi mutta epätoivoisiksi itseään pitäviä kansalaisia vastaan, on se suora signaali näille: olemme teitä vastaan, rikollisten puolella. Jengi tietää mitä sellaiselle hallinnolle tehdään.

Rangaistuksia väkivaltarikoksista on paitsi kovennettava myös saatava rangaistuskäytäntö sellaiseksi, että tuomareilla olisi munaa ajatella myös yhteisön eikä vain väärintekijän parasta ja täten uskaltaa antaa jotain muitakin rangaistuksia kuin asteikon lievimmästä päästä.

Suomalainen oikeuskäytäntö lisää jatkuvasti panoksia aikapommiin. Aikapommiin, jonka räjähtämisestä ei hyödy kukaan.

Vorenuksen tragedia

Koska kaikki maailman ihmiset ovat jo nähneet Rooman, ainakin ykköskauden, voin käyttää sen hahmoja esimerkkeinä.

Vorenus on hiton hieno mies. Hän kärvistelee 8 vuotta ilman naista ja palaa tämän jälkeen vaimonsa luo. Tuloksena Vorenus ja vaimonsa eivät tule toimeen käytännössä mitenkään, vaan ensinmainitun kömpelyys naisten käsittelyssä saa kaikki osapuolet häntä itseään lukuunottamatta siihen uskoon, että tämä pyrkii aktiivisesti loukkaamaan vaimoaan. Hän on hämillään, ahdistunut ja epätietoinen. Eihän sen näin pitänyt mennä.

Kontrastina Pullo, miesluntun perikuva, osaa auttaa Vorenusta naisten käsittelyssä. Tämä johtuu siitä, että Pullolla on ollut naiskontakteja - hän on käyttäytynyt ns. kusipäisesti ja viettänyt aikaa sutturoiden seurassa aina kun on tällaisia löytänyt. Hän on viettänyt aikaa naisten seurassa ja tietää miten näitä käsitellään. Pitkä aika pelkässä miesseurassa sai Vorenuksen toimimaan kaikkien kanssa kuin miesten.

Tässä on ns. kunnon miehen tragedia, ja se kuulostaa paljon vaikuttavammalta kun sitä kutsuu Vorenuksen tragediaksi. Säästä itseäsi sitä oikeaa varten, ja voit olla varma, ettei kumpikaan teistä viihdy saati ymmärrä toistaan kohdatessaan. Vietä aikaa toisen sukupuolen edustajien kanssa, vaikka olisivatkin jotain muuta kuin etsimäsi perikuva, ja opit olemaan heidän kanssaan.

Jotkut toki ovat sitä mieltä, että ihmisiä tulee kohdella yksilöinä ja että tästä syystä ei voi mitenkään päätellä pitäisikö joku tietty nainen sinusta juuri sellaisena kuin olet itseäsi ikäsi säästelleenä. Sukupuolet ovat kuitenkin erilaisia, ja miehillä on yhteisiä piirteitä keskenään, samoin kuin naisilla yhteisiä piirteitä keskenään, ja tämä yleistys muutamaa kummallista androgyyniä lukuunottamatta on pätevä. Harvempi ihminen viihtyy toisen kanssa, jos tämä ei osaa olla luontevasti kyseisen henkilön seurassa ja tarjota jonkinlaista vastetta toisen psykofyysisille tarpeille.

Vorenuksen tragedia syntyy siitä, että hän ei voinut toimia oikein: joko pettää vaimoaan ja menettää kunniansa omissa silmissään, tai ei petä, ja saa aikaan kriisin, koska ei osaa olla naisten kanssa. Hän valitsi kunniansa, kuten kunnon miehen tulee.

Mutta jos miehellä ei ole naista jonka takia olla erossa muista, missä on se kunnia, jonka uhrauksestaan saa? Kun tällainen "kunniallinen" mies sitten yhyttää naisen, josta todella mielitiettynsä haluaisi, hän ryssii hommat, koska ei tiedä naisista mitään. Mimmi jättää homman sikseen, eikä mies koe, että olisi saanut edes tilaisuutta näyttää, miten hyvä voisi olla. Hän on hämillään, ahdistunut ja epätietoinen. Eihän sen näin pitänyt mennä.

Tarkoitus ei ole glorifioida ääripääkäyttäytymistä. Keskitie on tunnetusti kultainen.

Silkkaa paskaa

Jyväskylän rikospoliisin rikosylikomisario Raimo Peltovuori väittää, että juutalaisten tai muslimien arvostelu on kiihottamista kansanryhmää vastaan.

Ihan siltä varalta, että kyseessä ei ole nykyisin niin yleinen journalistinen lapsus*, niin minulla on vähän sanottavaa.

Raimo, sinä olet ihan vitun kujalla. Arvostelu, toisin sanoen kritiikki, voi olla niin positiivista, neutraalia kuin negatiivistakin, minkä lisäksi se keskimäärin sisältää enemmän tai vähemmän perustellun mielipiteen arvostellusta asiasta.

Jos joku kirjoittaisi: "Tappakaa kaikki juutalaiset" (kuten esim. moskeijoissa saarnataan), se olisi kiihottamista kansanryhmää vastaan. Siinä on selvä kehotus tahi käsky tehdä pahaa jollekin ihmisryhmälle. Siinä, että joku ilmaisee kritiikkiä jotain sakkia kohtaan, ei ole. Tosiasiapohjainen kritiikki ei voi myöskään koskaan olla solvaamista saati panettelua, koska se edellyttäisi, että esitetyt väittämät olisivat valheellisia väittämiä.

Se, että minä kirjoitan, että minä en pidä muslimeista, ei ole kehotus kenellekään tehdä yhtään mitään. Se, että minä kerron miksi minä en pidä muslimeista, ei myöskään ole sitä. Edes se, että kerron suoraan, minkä takia pidän heitä vaarallisena ja vahingollisena niille arvoille ja asioille, mitkä ovat minulle tärkeitä, ei ole kiihottamista kyseistä kansanryhmää vastaan. Se on tosiasioiden kertomista.

Jos joku muodostaa (tosiasioiden pohjalta) mielipiteen jostakin kansanryhmästä (kuten minä olen tehnyt), ei se ole rikos. Mielipiteen ilmaisu nauttii perustuslain suojaa.

*Journalistisella lapsuksella tarkoitan olkiukkojen pykäämistä sullomalla toisten suihin asioita, joita he eivät ole sanoneet, sanotun irroittamista kontekstistaan, ym. tietoista valehtelemista.

No niin

Nyt sai amerikka jeesuksensa. Kumbaijaa ja kukkakedot ovat enää ajan kysymys. Ameriikasta tuli yhdessä yössä taas Hyvien Tyyssija. Ja sitä johtaa messias.

Hyvät puolet: ei tarvitse kuulla ruikutusta siitä että väärä jamppa voitti.

Huonot puolet: ensi vuoden suosituin lapsen toinen nimi tulee olemaan Hussein.

Me mainostajat

Me kaikki mainostamme itseämme jo pelkästään sillä, että olemme olemassa ja muiden havaittavana. Voimme mainostaa itseämme niin verbaalisti kuin nonverbaalistikin, mutta tällä kertaa keskityn siihen mainostukseen, mitä kaikkein vähiten tulee ajatelleeksi, ja mikä kuitenkin vaikuttaa mitä suurimmassa määrin siihen, miten ihmiset toisiinsa suhtautuvat.

Minä puhun siitä, miltä ihmiset näyttävät, miten he kantavat itseään ja kehoaan, myös arkisin.

Ihmiset keskimäärin eivät tykkää ajatella mainostavansa itseään ulkonäöllään, koska he näyttävät pääosin paskalta ja tietävät sen. Siksi he pukeutuvat tavalla, joka herättää mahdollisimman vähän huomiota, välttävät katsomasta ketään silmiin ja puhuvat tuntemattomille hiljaa jos lainkaan. Kaikki näkevät nämä asiat, eivätkä itse asiassa kovin tehokkaasti edes voi sulkea itseään niiden ulkopuolelle. Mainos kävelee ympäriinsä ja mainostaa riippumatta siitä, haluaako mainos tehdä niin.

Mainostamalla pyrkimystään näkymättömyyteen ihminen mainostaa sitä, että häpeää itseään. Eikä tämä jää muilta huomaamatta.

Sitten baariympäristössä ja muissa sosiaalisissa tilaisuuksissa samat ihmiset prameilevat ja tekevät parhaansa tuodakseen esiin hyvät puolensa ja minimoidakseen ulkoisesti luotaantyöntävät puolensa. Ihmiskeho vain on siitä hiton jännä, että vaikka sen puljaisi minkälaiseen kaapuun, se kyllä muistaa kenen keho se on - sama koskee kehon sisällä asuvaa mieltä.

Jos siis ihminen kulkee suupielet likellä napaansa, katse maassa, ryhti kuin säkkituolilla, lihavana ja itseinhoa huokuvana, hänestä paistaa sama vaikutelma myös silloin, kun hän tekee kaikkensa peittääkseen sen. Kyseinen ihminen ei nauti elämästään saati kehostaan. Hän kokee alemmuudentunnetta verrattuna niihin, jotka nauttivat, ja joiden kasvoilta paistava hymy on aito. Marsobjuurström joskus höpisi siitä, että koettaa tuoda suomalaisille elämäniloa ja asennetta, mutta ei osannut kertoa sitä, millä nämä asiat saavutetaan.

Ne saavutetaan sillä, että rakastutaan itseen. Rakastettua kohdellaan hyvin ja tälle annetaan kaikki.

Kehossaan asumisesta nauttiminen on hyvän itsetunnon ja sitä kautta menestyksen ihmissuhteissa perusta. Se on myös likipitäen välttämätöntä: huonotuulisuus ja -kuntoisuus tappaa tehokkaammin kuin tupakka, eikä ihmisillä ole keinoja päästä kehostaan eroonkaan - moni kykenee unohtamaan inhonsa maallista tyyssijaansa kohtaan vain riittävän päissään. Tällainen ihminen ei ole oikeasti kenenkään mielestä pidemmän päälle erityisen hyvää seuraa. Todennäköisesti ei itsensäkään mielestä.

On toki niitäkin, jotka onnistuvat olemaan hienoa seuraa ja sinut itsensä kanssa mahdollisten ongelmiensakin kera (tosin näitä harvemmin painaa huono ryhti saati katseen väistely, jotka kertovat itsetyytyväisyydestä enemmän kuin laardi). He kuitenkin voivat nostaa elämänlaatuaan ja terveyttään tekemällä efforttia sen eteen, että antavat itselleen lisää syitä olla tyytyväisiä itseensä.

Se, minkä takia erittelin ryhdin ja lihavuuden tarkasteluni kohteeksi, on se tosiasia, että niille molemmille voi tehdä jotain. Molemmat kertovat laiskuudesta tai saamattomuudesta, mutta on myös täysin mahdollista, että asiaa ei ole tullut edes ajatelleeksi ja pistänyt merkille huonoja elintapojaan saati sitä, että antaa kroppansa "roikkua" niskassa sijaitsevasta kiintopisteestä päälaen sijaan.

Insinööritiede on tehnyt elämästä helppoa. Meidän ei ole pakko tehdä yhtään mitään, ja selviämme silti. Mutta tämä on tehnyt myös onnettomaksi tulosta helppoa: merkityksellisyyden tunne ja tarpeen puuttuessa syyt tehdä itsensä eteen jotakin ovat monella hakusessa. Moni keskittyy "sisäiseen kauneuteen" hyläten ulkokuorensa paitsi itsensä inhoamana, myös väitteensä mukaan tarpeettomana.

Heiltä voikin kysyä aiheesta, kumpaa he pitävät fiksumpana: kehosta huolen pitämistä(, joka opettaa pitkäjänteisyyttä sekä edistää terveyttä ja kauneutta), vaiko rumentavaa saamattomuutta(, joka verhotaan tekosyihin)? Riippumatta heidän vastauksestaan tähän, kummanlaisen kumppanin he mieluummin ottaisivat?

Rinnastus

Sillä, että katsoo tarpeelliseksi elvistellä panemattomuudellaan, ei ole mitään merkityksellistä eroa sille, että elvistelee panemisillaan.

1/12 takana

Huraa, eka holiton kuukausi muutamaan vuoteen takana.

Ei hullumpaa; on tullut luettua, treenattua ja itse asiassa oltua jopa sosiaalisempikin kuin aikaisemmin. Tosin treenasin liikaa suhteessa syömisiini ja lepoihin, minkä ansiosta vilustuin, ja nyt olen odotellut tässä toipumista jo hyvän tovin, mutta kai se jossain välissä tästä.

Olen myös havainnut päätökseni olevan jossain määrin tarttuvaa sorttia. Huumorinsa siinäkin.

Ps. Hassua muuten: vierastan sitä, kun ihmiset toivottelivat onnea päätöksessäni pysymisessä. Vähän ihmetyttää se, että millä tavoin sen pitäisi olla onnesta kiinni? Ehkä se tapahtui kohteliaisuudesta, mutta minä luen helposti onnentoivotuksiin rivien väliin epäilyn siitä, että sitä onnea myös tarvitaan. Sikäli kun onni on minkäänlainen faktori, toivoisin itselleni mahdollisimman huonoa - tässä on tarkoitus olla kyse tahdosta.

Tielläolijoista

Tänään minä ihmettelen ihmisiä, joilla on hirmuinen kyky ja tarve olla koko ajan kaikkien tiellä. Niitä, joiden on pakko tunkea sisään junan / metron / ratikan ovista ennen ulos aikovien astumista ulos, niitä, joiden on pakko kököttää portaiden päässä (yleensä rullaportaiden saapumispäädyssä) pohtimassa minne menee seuraavaksi tai vaihtaa kuulumisensa muiden yhtä huomaavaisten ystäviensä kanssa.

Mikä vittu siinä oikeasti on niin vaikeaa ottaa huomioon muut ihmiset? Se ei yleensä ottaen vie kolmea askelta kauemmas siirtää olematon tai ylitse pursuava perseensä johonkin, missä se ei ole tiellä, ja voi olla liikkumattomana tai kulkea pöytäännaulatun etanan vauhtia minne sitten ikinä kulkeekaan - olettaen, että haahuilija itsekään tietää.

Kaikkein eniten tuossa kuviossa kyrpii se, että nämä meidän kaikkien elämän lutuiset sankarit katsovat asiakseen ruveta paheksumaan - vähintäänkin ilmeillään, usein myös verbaalisti - niitä, joilla on määränpää ja ovat kulkemassa sitä kohti, ja joiden tientukkeena nämä ihmispadot kököttävät. Ikään kuin se ihminen, joka vain haluaa päästä eteenpäin, olisi mulkku, kaikkien muiden tiellä olevan itsekeskeisen tanopään sijaan.

Tiedoksi teille, jotka kasvatatte arjen pikku kapinallanne kyrpää kanssaihmistenne otsaan: kukaan ei kävele teitä päin sen takia, että heillä olisi erityinen hinku kävellä teitä päin. Ihmiset noin yleensä eivät halua ottaa tuntemattomiin ja todnäk erittäin luotaantyöntäviin ihmisiin mitään kontaktia. Se, että tallaamme teidät nurin, johtuu tasan siitä, että ette anna vaihtoehtoa.

Ottakaa huomioon, että ette ole ainoita ihmisiä, jotka kansoittavat tätä maata. Ensi kerralla kun kökötätte persiillänne maassa estettyänne ensin 50 ihmisen sujuvan etenemisen, kannattaa vilkaista peiliin kun etsitte sitä kusipäätä, jonka syytä kaikki on.

Lastillinen hiekkaa

Sain eilen ajateltavaa, monessakin mielessä.

Kuulemma tuhlaan itseäni sillä, että en ole rehellisesti pelimies tai sitten parisuhdeihminen. Minähän olen parisuhdeihminen, ei minua mikään pelailu kiinnosta. Kuulemma silti pelaan - tiedostin asiaa tai en. Se, että en lähde heti sata lasissa rakentamaan suhdetta ja varaamaan vierekkäisiä hautapaikkoja, on nähdäkseni vain fiksua. Joka kerta, kun olen lähtenyt täysillä mukaan, olen saanut päihini nimenomaan siksi. Tietyn etäisyyden pitäminen (aluksi) on viisasta.

Tarkoittaako tämä nyt sitä, että minä pelkään lähteä mukaan ollenkaan? Ehkä. Olen hyvä antamaan itsestäni vaikutelman mielenkiintoisena ja hienona ihmisenä, mikä taitaa rajoittaa itseäni. Vaikutelma antaa ikään kuin lupauksen paremmasta kuin olen, enkä minä nauti pettymyksen tuottamisesta. Nostan riman turhan korkealle ja kävelen pois tietoisena siitä, etten ylitä sitä. Voi olla, että minulla on enemmän hankaluuksia hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen kuin muilla. Niin paljon kuin itsestäni pidänkin, on myös asioita, mistä en itsessäni pidä. Ja niitä en tykkää tuoda esille.

Pidän kuitenkin ajatuksesta, että hiljaa hyvä tulee ja tutustua kannattaa ihan oikeasti ennen ryhtymistä varsinaiseen suhteeseen. Ehkä sitten se, että tykkää ottaa asioista selvää ennen niihin kunnolla panostamista ja tutustua rauhassa - vaikka se meinaisi useamman ihmisen kanssa ulkona käymistä saman ajanjakson aikana - on pelailua, ja minulle kerrottu kuva pitää paikkansa ja oma kuvani itsestäni onkin väärä. Loppuviimeksi sillä on merkitystä, miten toiset kokevat toimintani, ja jos he kokevat minun pelaavan, niin minä teen niin heidän näkökulmastaan, olin itse asiasta mitä mieltä hyvänsä.

Eilen yllätin itseni - ja keskustelukumppanini huomautti asiasta, hoksi sen itsekin - että pidän ajatukseni itselläni. Niin ärsyttävää kuin minusta on puhua itsestäni täällä, se on helpompaa kuin tehdä sama livenä, asettaa ajatuksensa alastomina esille ja samalla itsensä vaaraan kohdata torjunta. Tuumin itselläni olevan paljon ajatuksia, mutta koska ne koskivat pääosin itseäni, ajattelin suoraan sitä, että kirjoitan niistä tänne. Sen sijaan, että kerron niistä ihmiselle, jota ne kuitenkin jollain tasolla kiinnostavat, ja joka on läsnä.

Itseäni koskevien pohdintojen kirjoittamisesta tänne on siis tullut jonkinlainen kävelykeppi. En voi kuitenkaan rehellisesti sitä täysin allekirjoittaa, koska en useinkaan saa ajatuksiani minkäänlaiseen järjestykseen ja yritys lausua ne samantien ulos olisi harvinaisen todennäköisesti vähemmän koherenttia suoltoa kuin tämä. Toisaalta taas veikkaan, ettei olisi yhtään hullumpi idea opetella käsittelemään asioita ja tuntemuksia on-the-fly ja toimimaan paremmin hetkessä. Välillä tuntuu siltä kuin olisin elämäni katsoja, joka kommentoi näkemäänsä jälkikäteen ja tuntee olevansa läsnä lähinnä niitä purkaessaan ja analysoidessaan.

Eksistentiaaliangstia

Luin Ruukinmatruunan kirjoituksen sekulaarihumanismin kuolemasta. Hän tulee siinä toitottaneeksi, että tiedepohjaisen maailmankatsomuksen looginen päätepiste on nihilismi, arvotyhjiö ja itsemurha. Hän käyttää kosolti värikkäitä kielikuvia ja lainauksia ihmisiltä, joita pidetään yleisesti ottaen suurina ajattelijoina, tehostaakseen sanomaansa. Minä tapaan usein olla varsin paljon samaa mieltä Ruukinmatruunan kanssa, mutta kyseinen kirjoitus sai minut kaikessa typeryydessään lähinnä huvittuneeksi.

Teksti siis toteaa, että kun katsoo tieteellisesti, ei missään ole mitään mieltä. No ei tietenkään ole - tieteen tehtävä ei ole tarjota mielekkyyttä yhtään mihinkään. Se vain kertoo, miten asiat ovat ja toimivat, kulloisenkin tiedon rajoissa. Jos siitä yrittää nyhtää jotain arvopohjaa, ei tee mitään muuta kuin pettää itseään. Tiede on väline, ei tarkoitus.

Kovaksikeitettynä amiksena Ruukinmatruuna myös tyrmää humanistisen sivistyksen idioottimaisena haihatteluna ja toteaa ihmisen olevan äärimmäisen paha ja hirmuinen ja ikävä olento. No, kyllähän ihminen on paljolti sitäkin. Ihminen on kuitenkin myös äärimmäisen hyvä ja suloinen ja ihana olento, eikä Ruukinmatruuna tunnu tätä ymmärtävän lainkaan. Hän katsoo kolikosta vain toista puolta, pitäen sitä "objektiivisesti" pahana (jonka arvottaa tunneperäisesti, jostain syystä pitäen negatiivisia tuntemuksia valideina ja positiivisia ei), ja jättää huomiotta kaiken informaation, joka on sen kanssa ristiriidassa, merkityksettömänä. Kun ehjään paitaan tulee reikä, se ei ole enää ehjä. Ikinä.

Merkityksettömästä puheenollen kirjoituksessa myös todetaan, että ihminen on merkityksetön, yksilö on merkityksetön, kaikki tuhoutuu, olemme vain atomien kasoja eikä sillä, mitä mitään tai kukaan tekee, ole mitään väliä. Kuten jo Dawkins rustasi, olemme geeniemme eloonjäämiskoneita - tietyssä mielessä myös meemien eloonjäämiskoneita, vaikka jälkimmäiset ovatkin vain ensinmainitun sivutuote. Tämä tuo tarkoituksen niin itselle kuin sosiaalisten yksikköjen ja yhteisöjen luomiselle.

Mielenkiintoisin kysymys, joka päähäni kuitenkin heräsi tekstiä lukiessani, on: mistä ihmeestä tuo holtiton viha ja inho luontoa, elämää ja tunteita kohtaan kumpuaa? Mikä ihmeen trauma tuon kaiken on synnyttänyt?

Niitä ihmisiä löytyy toki, jotka ovat sitä mieltä, että kaikki ihmiset maailmasta tulisi tappaa pois, ja niitä, joiden mielestä kaikki tunteet ovat järjen ja todellisuuden tiellä. Ruukinmatruuna ei ole tässä mielessä mitenkään ainutlaatuinen. Yhdistävä tekijä näissä ihmisissä on se, että heidän emotionaalisiin tarpeisiinsa ei olla vastattu - toiveiden luhistuminen ja siitä seuraava niiden hylkääminen muodostavat trauman, joka kertoo, että tunteista on sinulle vain haittaa - ne saivat sinut tuntemaan näin. Kiellä maailma, eristäydy, irrota itsesi tunteista.

Totta kai ihminen, jonka tärkeimpiin toiveisiin ja tunteisiin ei vastata, alkaa nähdä maailman pahana ja olemassa olemisen negatiivisena murheen alhona. Sitten etsitään pelastusta uskonnoista, jotka lupaavat tavalla tai toisella vapautuksen kärsimyksestä. Samalla tavalla kuin negatiiviset vapaudet ovat tärkeämpiä kuin positiiviset, on vapautus kärsimyksestä tärkeämpää kuin mielihyvä. Traumaihmisille, jotka ovat järkeilleet traumansa maailmankatsomuksensa "loogiseksi" osaksi, tämä on niin tärkeää, että heistä vapautus tuskasta on merkityksellisempää kuin onnellisuuden havittelu - onnellisuuden, jota heille ei koskaan suotu. Koetetaan asettua kilpailun, luonnon ja tunteiden yläpuolelle ja pitää voittona sitä, että ei edes yritä. Ja se jos mikä antaa onnistumisen tunteen ja onnellisuuden - se oikein hohkaa Ruukinmatruunan kirjoituksista.

Sen toteaminen, että kaikki, mitä teet, kaikki, mitä kukaan tekee, ja kaikki ylipäätään, on viime kädessä merkityksetöntä, on mielestäni typerää. Me emme ole näkemässä täällä "viime kättä" - merkityksellistä on se, mitä teemme sillä ajalla, joka meillä on, ja kyllä, joudumme kehittämään tämän merkityksen ihan itse - meillä on tähän kuitenkin luonnon ja sosiaalisen yhteisön suomat välineet apuna. Molempien kieltäminen (pahana tai merkityksettömänä) on silkkaa nihilismiä - sitä samaa, jota Ruukinmatruuna ilmaisee inhoavansa.

Mitä väliä on merkityksettömyydellä? Tätä joku kysyi, ja vastaukseksi todettiin suurin piirtein: jos olet merkityksetön, ei sinulla ole yhtään enempää väliä kuin tohvelieläimillä ja meduusoilla. Tämä onkin totta siinä mielessä, että atomit ovat atomeja, mutta silkkaa sontaa siinä mielessä, että meillä on rutkasti enemmän väliä itsellemme ja niille ihmisille, joiden kanssa olemme tekemisissä. Mistä pääsemme taas siihen, että meille merkityksellisiä ovat asiat, joiden kanssa olemme tekemisissä. Jos olemme jatkuvasti tekemisissä ei-minkään kanssa, alamme tuntea olevamme osa ei-mitään. Tämä emotionaalinen reaktio ei tee tunteesta mitään "pyhää totuutta". Ja se kosminen "merkityksettömyys", niin totta kuin voi ollakin, on yksilön kannalta - aivan oikein - merkityksetöntä.

Minun nähdäkseni onnellisuuden tavoittelu ei ole lainkaan hullumpi maali, eikä häviä missään merkityksellisessä mielessä periaatteelliselle häviämisen ideologialle - älä edes yritä, petaat tietäsi epäonnistumiseen ja kelvottomaksi itsesi kokemisen traumaan. Näkemystäni en pidä erityisen paljon rehellisempänä tai totuudenmukaisempana kuin Ruukinmatruunankaan, mutta kykenen perustelemaan sen, miksi se on käyttökelpoisempi kaltaiselleni yksilölle.

Mielipuolisuutta

Jossain on vika, kun valtion palkkalistoilla olevien ihmisten mielestä arjen turvallisuutta uhkaavat eniten lainkuuliaiset kansalaiset.

Jumalista ja kulttuurista

Minä en ole koskaan ymmärtänyt itkevää jumalaa joka kuluttaa aikansa seuraajiensa sättimiseen. Se on tehnyt kulttuuristamme raihnaisen. Se on antanut lohtua surkeille, heikoille ja nöyrille, ja tuloksena yhteiskuntamme ihmiset ovat enimmäkseen surkeita, heikkoja ja nöyriä - tietoisia mitättömyydestään ja tarkkoja pitämään huolta siitä, että muutkin ovat. Luterilainen synnintunto yhdistettynä maailmansotien aiheuttamaan uskon kuolemaan on aiheuttanut tilanteen, jossa kannetaan maailmantuskaa, mutta koska uskoa ei enää ole, ei ole pelastustakaan.

Länsimaalainen ihminen tuntee ylpeyttä enää vain nöyryydestään ja häpeää olemassaoloaan.


Se, että itse olen (ateisti ja) rationalisti, on mielestäni kaunista ja oikein, mutta yhteiskunta koostuu pääosin itseäni vähemmän rationaalisista ihmisistä. He tarvitsevat suunnan ja tunteen siitä, että ovat oikealla tiellä. Koululaitos ja yhteiskunta on opettanut eurooppalaisen ihmisen olevan jo syntyjään paha, syntinen ja kelvoton, ja syyllinen kaikkiin maailman vääryyksiin. Se on itkevän jumalan ja nöyryyden palvonnan perintö. Häpeä itsestä ja olemassaolosta.

Kristityt harrastavat itselleni käsittämätöntä masokismia. Mitä virkaa on jumalalla, joka syyllistää omiaan ja julistaa näiden olevan arvottomia syntisäkkejä? Sellainen jumala ei kannusta ketään tekemään mitään - vihollisenkin hyökätessä jaloin teko on mukamas kääntää toinen poski.

Kuten kansankokonaisuudessa aikoinaan kirjoitettiin:
Tärkeimmät ihmissuhteemme kuten avioliitto ja ystävyys perustuvat kahden ihmisen väliseen toistensa kunnioittamiseen:

1. Ellet kykene kunnioittamaan toista, et voi onnistua avioliitossa tai ystävyyssuhteessa
2. Jos annat nöyryyttää itseäsi, kukaan ei sinua kunnioita
Minä pidän pohjoisen jumalista: ne pitävät arvossa ihmisen luontoa ja ovat ylpeitä omistaan. Eivät kannusta pyytämään olemassaoloaan anteeksi saati käännä toista poskea. Herättävät kunnioitusta ja kannustavat muuhunkin kuin passiiviseen maailmantuskan parkumiseen. Nykyeurooppalaiselle olennaisimpana opetuksena eivät kannusta nöyristelemään.

Soisin jo tulevan ajan, jona kanssaihmiseni ja kansani löytäisivät itsekin ylpeyden, voiman ja uskon omaan potentiaaliinsa ja merkitykseensä. Ajan, jona kulttuuri saa elinvoimansa takaisin. Enteet ovat hyvät: lama-aikana yhteisöllisyys omien kesken kasvaa ja toleranssi vapaamatkustajia kohtaan vähenee. Sosialidemokraattinen yhteiskunta saapuu tiensä päähän, ja pääsemme näkemään, mitä rakennamme tilalle. Elämme mielenkiintoisia aikoja.

Tasa-arvoistamisen hedelmiä

Jälleen kerran havaitsen olevani ylpeä siitä, että en ole antanut nykyaikaisen tasa-arvovouhotuksen juurikaan vaikuttaa itseeni. Samantapaisia havaintoja (kuin linkatussa tekstissä) olen itsekin tehnyt, ja todennut, että se aiheuttaa molemmissa sukupuolissa valtavaa turhautumista ja tyytymättömyyttä niin itseen kuin muihin.

Sukupuolirooli: sosiaalinen konstruktio? My ass. Pikemminkin kulttuurievoluutiossa kelpoisimpana selvinnyt tapa toimia ja suhtautua elämäänsä. Kiitos feminismin, marxismin ja muiden järkijättöjen hullujen kehittämien teorioiden, on normaali, järkevä suhtautuminen sukupuoliin ja sukupuolirooleihin passé, tilalla vaihtoehtonsa identiteettikriiseineen ja naurettavine ylilyönteineen.

Koska nykyään yleistäminen on väärin, ei mitään saa määritellä. Ei mukamas ole sukupuolille ominaisia tapoja käyttäytyä saati laadullisia eroja kulttuureissa, uskonnoissa tai missään muussakaan. Tuloksena on tilanne, jossa jengi ei tunne itseään saati muita, löydä mitä toisista etsii (harvempi tahtoo seurakseen erityisen maskuliinista naista saati feminiinistä miestä), eikä luota kehenkään eikä mihinkään, koska ei katso voivansa enää ennustaa toisten käyttäytymistä kiitos monen päällekkäisen kulttuurin keskenään ristiriitaiset käyttäytymismallit.

Tämä perseily on pirstonut yhteiskunnan, tehnyt ihmisistä sulkeutuneempia kuin koskaan ennen ja pahoinvoivampia kuin koskaan ennen. Mitä hyvää tällä "edistyksellä" on voitettu?

Kakkonenko ykkönenkö

"Kauan, kauan sitten, eli pienessä kylässä suuren metsän takana tytöntyllerö (no ok, oli se jo 25), joka ihastui yhteen söpöön poikaan (sekin tais olla jo lähemmäs kolköt). Ne tutustui ja sit ne oli sillee parikin kertaa ja ihastus syveni ja melkeen käytettiin r-sanaakin. Yhtenä päivänä poika kysyi tytöltä, että "mites ois NAMbö2" Tyttö sanoi "ei tuu". Toisena päivänä keskustelu käytiin uudelleen samalla lopputuloksella. Kolmantena päivänä riisui poika ihQpihQprinssipukunsa ja tivasi että "etkö muka anna? ikinä?" johon tyttö vastas, että "en anna". Sit se poika meni pois ja tyttö oli vähän aikaa melko ihmeissään."

Minäpä tähän loihe ihmettelemään, että minkä ihmeen takia tyttö oli ihmeissään? Olettiko hän mahdollisesti, että poika kenties voi lakata haluamasta panna häntä pyllyyn vaiko jäävän suhteeseen kiroilemaan lopuksi ikäänsä sitä, että ei saa suhteelta sitä mitä siltä ilmeisen paljon tahtoo?

Ylipäätään hämmentävän moni ihminen tuntuu olettavan - ikään kuin itsestäänselvyytenä - että muut ihmiset paitsi haluavat myös voivat tuosta vaan lopettaa halunsa ja elää täysin onnellisina ihmisen kanssa, jonka kanssa siis muuten viihtyvät hyvin, paitsi että nämä jättävät jonkin olennaiseksi koetun tarpeen kokonaan tyydyttämättä. Katsovat myös oikeudekseen rajoittaa tämän toisen sukupuolielämää esimerkiksi pidättäytymällä seksistä, paitsi silloin, kun itseä sattuu kaikkein eniten himottamaan. Mukaan ei lähdetä saati omista haluista jousteta. Paskat siitä, miltä se toisesta osapuolesta tuntuu.

Minä ihmettelen sitä ihan helvetisti, että jos kaikki, mihin on valmis, on omien halujen tyydyttäminen ehdoitta, niin minkä ihmeen takia edes ryhtyy suhteeseen? Rajoittaakseen jonkun toisen onnellisuutta? Minä en tajua ollenkaan, minkä takia kukaan ryhtyisi suhteeseen, jos kokisi, ettei voisi saati haluaisi tarjota sitä, mitä suhteen toinen osapuoli kumppaniltaan tahtoo.

Mikä on ihmisen väline tuottaa parisuhteessa onnellisuutta? Oli kyseessä sitten seksi tai ei - tämä keskinäisen vuorovaikutuksen väline on antaminen. Parisuhteessa saaminen taas on sen toisen osapuolen käsissä - jos hän ei anna, et saa. Kuka voittaa ja mitä sillä, että et anna kaikkea, mikä sinulla on?

Jos sinulla ei ole (halua) antaa sitä, mitä toinen tahtoo, ei ole mitään syytä jäädä suhteeseen.

Aiheesta on taannoin kirjoitettu myös laki.

Päätös

Niin moneen kertaan olen miettinyt, että miltähän nykyminusta tuntuisi viettää pidempiä aikoja ilman viinaksia, että en enää kehtaa olla kokeilematta. Ei tule mieleen, että olisin ainakaan viimeiseen vuoteen viettänyt juuri yli kahta viikkoa ottamatta edes yhtä kaljaa.

Aina on tullut otettua - jos ei muuten niin siksi että muutkin ottavat, eikä minulla ole mitään varsinaista syytä olla ottamatta. Ei minulla ole oikeastaan nytkään mitään sen kummempaa kuin se, että en puhu paskaa aiheesta itselleni saati muille. Menin sanomaan, joten pidän sanomani.

Päivä 1 on nyt. Seuraava aukeaa aikaisintaan 2.10.2009.

Viisaus

Silloin kun ei ole fiksua viettää aikaa toisen kanssa, ei niin kannata tehdä vaikka haluaisi.

Typerästä toiminnasta seuraa hirveä vitutus. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, mutta ne eivät ole sopivat vain siksi, että satut haluamaan niin.

Tällä tyylillä ei passaa jatkaa. En viihdy itseni kanssa näin eikä sitä myötä kohta kukaan muukaan.

Nimimerkillä olisi vitun kiva tietää paljonko typeriä virheitä on vielä tekemättä vai olenko tosiaan osannut tehdä ne kaikki viikon sisällä

Sivuhuomio 29.10.08: Hulvaton kontrasti edelliseen kirjoitukseeni, josta oli tätä kirjoittaessa viikko aikaa.

Itse valitset osasi

Sattumaa ei ole olemassa. On ainoastaan tilanne, jossa kaikkia vaikuttavia tekijöitä ei tiedetä luotettavasti. Mikään ei ole kiinni onnesta, eikä kukaan ole ajopuu. Kaikki, mitä ihmiselle milloinkin tapahtuu, on tavalla tai toisella itse valittu.

Kyllä, itse valitsit lähteä juuri sitä reittiä kotiin juuri siihen aikaan ja siinä tilassa, ja pääsit parahultaisesti kohdille nauttimaan aseellisesta ryöstöstä, jonka Lefa ja Feija päättivät kavereidensa kanssa suorittaa osapuilleen siihen aikaan ja siinä paikassa, ihmiselle, jonka kriteerit onnistuit täyttämään.

Sattumaako? Ei. Huonoa tuuria? Ei. Olisitko voinut välttää tämän? Kyllä. Miten? Olemalla sillä hetkellä jossain muualla. Tekeekö tämä sinusta vastuullisen siitä, mitä sait kärsiä? Ei missään muussa mielessä kuin siinä, että olit kyvytön tai haluton estämään tilannetta sen käynnistyttyä ja saatuasi asian kannalta olennaista tietoa.

Joidenkin mielestä on epäreilua, että ei tuollaista voi mitenkään tietää saati ennustaa. Eihän se reilua olekaan, mutta se ei myöskään tee tapahtumasta satunnaista. Kaikki asiat ovat tapahtuneet syystä, vaikka niitä syitä ei tietäisikään. Onnella saati sattumalla ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Ihmisille ei vain "tapahdu" asioita. Ihmiset myötävaikuttavat siihen tapahtumiseen tietoisesti tai tiedostamatta.

Kutakuinkin ainoa asia, mitä ihminen ei voi valita, on se, mitkä geenit saa ja millaiseen yhteiskuntaan ja perheeseen syntyy. Siinä yhteydessä voi puhua onnesta, koska siinä valintaa ei tee ihminen itse, vaan toiset - ilman minkäänlaista yksilön myötävaikutusta asiaan. Koska häntä ei ole kopulaatiossa käytännön tasolla vielä olemassa, valinta ei ole hänen käsissään.

Sen jälkeen kaiken tapahtuneen olet valinnut itse, tavalla tai toisella. Etkä ole tiennyt kaikkea, mitä olisit halunnut tietää, ja on epätodennäköistä, että koskaan tietäisitkään.

Reilua? Irrelevanttia.

Viinamäen väki

Väki on hieno sana, tarkoittaa varsinaisesti voimaa, mutta tässä yhteydessä puhun ihmisistä.

Aikani kuluksi kävin keskustelua alkoholista, sen vaikutuksesta ja siitä, miksi jengi juo.

Havaitsin, että ihmiset juovat pitkälti laskeakseen defenssejään ja heittäytyäkseen ihmisen rooliin, jossa on paljon heitä itseään, mutta impulsiivisempana niin hyvässä kuin pahassa - mutta silti "turvallisesti" siinä mielessä, että selitys käytöksen mahdolliselle typeryydelle löytyy. Ikään kuin takaportti, joka sanoo: "En mä oikeasti, se oli viinan syy."

Ja tottahan se onkin, siinä mielessä, että kännissä tekee melkoisesti asioita, jotka jättäisi normaalin harkintakykynsä vallitessa tekemättä. Olivat ne sitten positiivisia tai eivät. Tosin koska henkilö on kuka on, ja on katsonut asiakseen kiskoa sitä viinasta, niin "kyllä hän oikeasti", vaikka viina olennainen vaikuttava tekijä onkin.

Sitten taas niitä, jotka eivät juo viinaa, katsotaan kieroon. Tämä johtuu kaiketi siitä, että kun viinakset tyhmentävät nauttijaansa, kokee väkijuoman nielijä, että samaan ryhtymätön haluaa pysytellä hänen yläpuolellaan - parempana kuin muut, jotka kykenevät ottamaan ilon irti siitä, että asettavat itsensä kyseenalaiseen tilaan. Eikä näin juojan mielestä oikeasti ole, sillä hän on selvin päin ihan yhtä fiksu, ja sitäpaitsi kykenee valitsemaan ollako päissään vai ei; motto on best of both worlds. Mikään ei ole niin hauskaa kuin olla oikeaan aikaan vähän tyhmä.

Juomattomuus siis asettaa ihmisen konfliktiin juovien kanssa, ja luo sillä sosiaalisen ostrakismoksen. Konflikti on tosin vain juovan ihmisen päässä, mutta yhtä kaikki, se vaikuttaa hänen ja juomattoman väliseen kanssakäyntiin.

Alkoholi on kuitenkin alin yhteinen nimittäjä: se tekee ennen pitkää kaikista jokseenkin yhtä typeriä, ja täten antaa kaikille yhteisen kielen, tyhmäilyn. Se helpottaa kanssakäymistä ihmisten kesken, joilla ei ole mitään kummempaa yhteistä, mutta ei tästä huolimatta tee näistä ihmisistä toisilleen sopivaa seuraa saati mielenkiintoisia.

Aihetta sivuaa mutkan kautta kirjoitukseni kokemusten keräilystä.

Itsensä jalustalle nostamisesta

Se, missä määrin yksilö korostaa itseään suhteessa muihin, on kääntäen verrannollinen siihen, miten ansaittua kyseinen korostus on.

Lipun saa pölliä

"Tämä on ikävä juttu ja huonoa käytöstä, muttei sinällään rikos", toteaa komisario Jussi Huhtela tilanteessa, jossa jonkun sällin lippu on pöllitty parvekkeelta ilmeisen monen silminnäkijän nähden.

Tarkottaako tää nyt sitä, että kaikki parvekkeella olevat kamat on vapaata riistaa vai ainoastaanko ne, jotka on virallisesti pahojen ihmisten tunnusmerkkejä?

Ei muuta voi sanoa, kuin että kyseessä on vähän saatanan pätevä poliisi ja ilmeisen selvillä siitä, mitä omistusoikeus tarkoittaa.

Viisi munaa suuhun riittää

Eilen jäi iltapalat syömättä enkä tiennyt onko täällä mitään aamiaista. Lisäksi haen kotiavaimeni vasta iltapäivällä, mikä tarkoittaa sitä, että en voi käydä kaupassa ennen töihin menoa. Aina sama juttu kun on viikonlopun reissussa, syömiset menee miten menee.

Löysin messiaakseni paketillisen munia, ja tein pitkästä aikaa pienen aamujumpan: 40 punnerrusta ja saman verran kyykyssäkäyntejä. Nyt kiertää veri, munakas valmistuu ja olo on kelpo. Taidanpa ajankulukseni valloittaa maailman; se on julistautunut taas itsenäiseksi sitten viime kerran.

Järkiheitto elatusvelvollisus

Joskus rustasin abortista, mutta nyt käsittelen elatusvelvollisuutta.

Velvollisuudet hoitaa parhaiten ihminen, joka ottaa ne vapaaehtoisesti hoitaakseen. Tämä koskee isiä ja äitejä, jotka haluavat lapsia osaksi elämäänsä (tai ainakin pitävät niitä parempana vaihtoehtona kuin vaikkapa aborttia).

Kuitenkin, tilanteessa, jossa nainen haluaa lapsen, mutta mies ei, ja yhdytty on ja ehkäisyä joko ei ole käytetty tai se on pettänyt (tarkoituksella tai ei), ei mieheltä kysytä, haluaako tämä elättää lasta vai ei. Nainen voi päättää yksin. Ja jos nainen päättää pitää lapsen, saa mies niskaansa elatusvelvollisuuden siitäkin huolimatta, että ei olisi sellaista valinnut.

Naiselle ei voi käydä näin. Jos nainen ei halua lasta, mutta mies haluaa, nainen tekee abortin. Jos kumpikaan ei halua lasta, nainen tekee abortin. Tilannetta, jossa mies voisi saada lapsen, vaikka nainen vastustaisi sitä, ei yksinkertaisesti tapahdu*.

Nainen siis ei voi päätyä elatusvelvolliseksi suhteessa jälkikasvuun, jota ei tahdo; kumppanin kanssa jota ei tahdo.

Mies voi. Koska valinta ei ole hänen käsissään.

Tästä syystä olen sitä mieltä, että koska nainen päättää viime kädessä yksin siitä, pitääkö lapsen, myös elatusvelvollisuuden tulisi tätä kautta myös olla yksin hänen. Vapaus valita tuo mukanaan vastuun. Isä voi toki ottaa velvollisuudesta osansa halutessaan, esimerkiksi myöntäessään isyytensä, mutta äidit eivät enää voisi kiristää rahaa ihmiseltä sellaisen asian ylläpitoon, jota he eivät ole koskaan halunneet saati toivoneet. Toistan: vapaus valita tuo mukanaan vastuun.

Ilman vapautta valita ei tulisi joutua kantamaan vastuuta. Jos siis mies sen ajan kuluessa, jona abortti on mahdollista tehdä, kirjallisesti ilmaisee haluttomuutensa tulla isäksi, ei hänelle siihen velvoitetta tulisi myöskään langettaa.

Minun mielestäni länsimaalaisessa yhteiskunnassa ihmistä ei saa rankaista siitä, että hän ei halua lapsia. Jokaisella lapsella tulisi olla oikeus syntyä molempien vanhempiensa haluamana - ei jonkun ihmisen itsekkään halun välikappaleeksi ja kiristysvälineeksi.

*sillä oletuksella, että raskaus havaitaan ajoissa. Mahdollista tietty on, että ei havaita.

Juutalais- ja muslimimiehet ovat vammaisia

Totta se on. Heistä puuttuu osia.

Ilta

Ilta täynnä aina niin mielenkiintoista introspektiota. Sain tänään naiselta kuulla olevani ilkeä ja törkeä, ja hän halusi tietää miksi olen sellainen. Loukkaantuminen ja kysymys olivat minulle molemmat tuttuja ja ne toivat mieleeni asiat, joita olen aikaisemminkin miettinyt.

Asiaa olen tuumaillut ja sitä myötä havainnut, että minulla ei ole naispuolisia kavereita. Oikeastaan on, mutta ne ovat poikkeuksetta jonkinasteisia entisiä treffikumppaneita. Minä en tutustu naisiin kuin treffailemalla. En tiedä miten suhtautua heihin kavereina. En ennen kuin parisuhdepotentiaali on pelattu alta pois. Enkä sen jälkeenkään pidä kovin paljon yhteyttä. On joitain, joista pidän kovasti, mutta joiden kanssa en vain tule viettäneeksi aikaa.

En itse asiassa edes tapaa naisia missään. Paikat ja tilanteet, joissa pyörin, eivät juuri sisällä naisia. Eniten naisia näen baariympäristössä, ja jos siellä satun olemaan riittävän huomionkipeällä päällä, menen jututtamaan joltain silmää miellyttävältä mimmiltä puhelinnumeron. Turhaan, koska en ikinä soita naiselle, joka on antanut minulle numeron kun olen humalassa. No, nyt moista ei ihan hevillä tapahdu kun en juo.

Jotkut ihmiset ovat alati tekemisissä toisenkin sukupuolen edustajien kanssa, ja heistä se on paitsi normaalia, myös luontevaa. Minä puolestani en löydä yhteisiä intressejä itseni ja naisten väliltä. Ehkä suhtautumistapani on väärä; en minä miestenkään kanssa ryhdy puhumaan puhuakseni miehen kanssa, vaan siksi, että minulla on jotain sanottavaa ja sanon sen. Samaan tapaan ei olisi luontevaa mennä puhumaan naiselle vain puhuakseen naiselle. Sanottavaa pitäisi olla sille ihmiselle ja siinä tilanteessa. Toisaalta on outoa mennä sanomaan jotain miettimäänsä tuntemattomalle ihmiselle sitä pohjustelematta ja odottamatta. Hullu ja omituinen saa olla, mutta ei outo.

Minulla oli kerran lukija, joka oli ottanut ikään kuin tehtäväkseen tarjoilla naisnäkökulmaa teksteihini. Tulin ajaneeksi hänet pois joko siksi, että en osannut vastata hänen emotionaalisiin tarpeisiinsa (seksistinä tulkitsen aina kaikki naisten tyytymättömyyden osoitukset tällaisiksi) tai sitten yksinkertaisesti siksi, että hän ei osannut selittää mitä tarkoitti tavalla, joka olisi tullut minulle perille asti. Effortti, joka ei tuota toivottua tulosta, tapaa päättyä.

Mutta kuitenkin, mitä tulee siihen, että en kaveeraa naisten kanssa, on todettava, että asiantilaan ei olisi kovin luontevaa hakea muutosta. Minä en ole kenenkään kanssa tullut jutelleeksi siksi, että markkinoisin itseäni mielenkiintoisena henkilönä, vaan olen sen sijaan herättänyt ihmisten huomion puhumalla asioista, jotka ovat minusta mielenkiintoisia ja tekemällä asioita, jotka ovat minusta mielenkiintoisia.

Tiedän myös, että en pidä itsestäni puhumisesta. Näiden itseäni käsittelevien kirjoitusten tuottaminen on aina jotenkin kummallisen tuntuista; luulisin tuntevani itseni vähemmän alastomaksi tunkemalla netin täyteen kuvia hepistäni. Itsensä ja tuntojensa käsittely kirjallisessa ja luettavassa muodossa tuo esiin sen persoonan, joka olen, ilman suojamuuria, mikä on käytössä tilanteessa, jolla puhun yleisellä tasolla.

Minua en osaa perustella.

Kehon koristelusta

Mikä helvetin idea on tatuoinneissa? Persoonallisia? Hienoja? Mistä kohtaa? Ne kaikki näyttää vähänkin kauempaa (ja usein vuosien päästä lähempääkin katsoen) epämääräisiltä tummilta läiskiltä, jos niissä on joku esittävä kuva, ja sitten taas tuovat mieleen hirveän hingun esittää kovaa jätkää (tai tytsiä) jos kuva on joku tribaali eikä satu olemaan maori.

Toinen juttu ovat nämä rapalan mannekiinit, joiden täytyy ilmentää ah! niin lumihiutaleista persoonallisuuttaan lävistelemällä erinäisiä paikkoja kehostaan. Etenkin jos kyseessä on mimmi, on lävistykset pakko saada ainakin kieleen, klittaan ja nänneihin, koska ne nyt vaan on pakko saada sinne. Koska muilla ei oo ja se on niin rebelii. Paitsi että kaikilla muillakin on eikä oikeasti ketään kiinnosta. Kaikki mitä niillä voi saavuttaa on puheenaihe sellaisten ihmisten kesken, joille (ja joilla) ei ole mitään oikeaa sanottavaa.

Ok, mä myönnän sen, että joskus niin tatuointi kuin lävistyskin voi hyvinkin koristaa naisen kroppaa (korvikset on plussaa), mutta jos kroppasi ei valmiiksi näytä jumalattoman hyvältä, läntti mustetta tai napsu jostain läpi ei muuta tilannetta miksikään. Pikemminkin antaa vain kuvan siitä, että nautit siitä, että kroppasi näyttää saatanan pahalta ja haluat ihmisten kiinnittävän siihen enemmän huomiota.

Muutenkin on helvetin omituista, että jos kerran se persoona on omalaatuinen, erilainen ja hieno, niin miksi sitten ylipäätään leijua jollain ulkoisilla tuntomerkeillä? Nehän vievät huomion kokonaan pois siitä persoonasta.

Siksi toisekseen asia on niin, että miehen ihoa koristaa arpi. Se on ansaittu. Muu on kaupasta ostettua ja tasan yhtä arvokasta kuin raha, joka siihen on uponnut - sitäkin vain sille, joka sen on ostanut.

Miehisyyden olemus

Yksi typerimmistä asioista, joita mies voi tehdä, on alkaa puhumaan miehisyydestä muualla kuin kaveriporukassaan, jossa asema on ns. turvattu. Tämä johtuu siitä, että miehisyydestä puhuminen on kuin sanoisi olevansa vitun hyvä panemaan: lukijan ensimmäinen reaktio on välitön ja syvä epäily.

Mitä siis on miehisyys?

Biologisesti ajatellen miehen päällimmäinen tehtävä on olla isä, joka turvaa itsensä ja perheensä elämän ja antaa jälkikasvulleen mahdollisimman hyvät eväät pärjätä maailmassa sitten kun aika on riittävän kypsä. Jotkut (ala)päänsä hedonismiin upottaneet elävät siinä virheellisessä uskossa, että miehinen voi olla ilman isyyttäkin, mutta he ovat väärässä, ja heidän "saavutuksensa" kuolevat heidän mukanaan.

Miehisyys on johtajuutta. Ei komentamista ja orjuutusta, vaan suunnan näyttämistä, inspiroimista omalla esimerkillään ja kannustamista lahjojensa käyttämiseen ja kehittämiseen.

Miehisyys on itsenäisyyttä. Mies, joka ei seiso omilla jaloillaan tai tarvitsee äidin tissiä, ei ole mies. Vapaus, vastuu ja miehuus: erottamaton, pyhä, kolminaisuus.

Miehisyys on aggressiota. Mies on voima, joka muuttaa asioita, ja miehen laadusta riippuu, mihin suuntaan. Passiivinen ovimatto, joka ei kykene muuhun kuin ruikuttamaan siitä, että hänen tahtonsa ei toteudu, ei ole ansainnut kulkusiaan.

Miehen tahto käy yli lihan. Kun mies asettaa päämäärän, siihen mennään vaikka läpi harmaan kiven. Maksoi mitä maksoi.

Miehisyys on voimaa. Kykyä käyttää sitä tarvittaessa ja viisautta olla käyttämättä kun tarvetta ei ole.

Miehisyys on uhrautuvaisuutta; surkea on mies, jolla ei ole mitään, minkä puolesta voisi antaa henkensä.

Miehistä on rehellisyys ja suoruus, uskallus ilmaista ja tehdä se minkä todeksi ja oikeaksi kokee. Mies ei epäröi oikaista käsityksiään ollessaan väärässä, mutta ei myöskään taivu kannassaan vain miellyttääkseen jotakuta.

Miehistä on myös olla vitun hyvä panemaan.

Otin viinaa, osa seitsemänsataa

Vanha on toistettu. Kämppä haisee pahalta. Todistin itselleni jälleen kerran, että kykenen juomaan riittävästi viinaksia ollakseni ilmiselvän päissäni vielä neljän tunnin päästä aamulla herättyäni. Muistan lähettäneeni pari viisasta tekstiviestiä yöllä, mutta en muista niiden sisältöä. Ei huvita lukea niitä.

Minulle joskus joku viisas sanoi, että ota ihmeessä, kokemus on paras opettaja. Olen muuten samaa mieltä, mutta minua hämmentää se, montako oppituntia samasta aiheesta voi olla? Olen kerran toisensa jälkeen havainnut, että kun juo tarpeeksi, se nousee päähän. Ehkä oppitunnin idea on se, että kun on tarpeeksi otettu, enempää ei tarvitse.

Ja se on totta; tarvitsemisella on tämän huvin kanssa hyvin vähän tekemistä. Isäni on niitä omituisia ihmisiä, jotka tuntevat olonsa suhteellisen normaaliksi vain ollessaan humalassa eikä koskaan kärsi krapulaa. Itse en voi sanoa perineeni tätä geeniä, enkä oikein ymmärrä homman ideaa. Kaverini ottavat mielellään paljon keittoa, useammin kuin harvemmin, mutta mä mietin jokaisen kerran jälkeen, että minkä takia otan ylipäätään ollenkaan.

Syy lienee seura; nautin olostani kavereiden kanssa, ja nautin siitä hölmöydestä minkä heidän ja oluiden läsnäolo minussa provosoi. Toisaalta onnellisimmat pari vuotta elämästäni join äärimmäisen vähän; kahden vuoden aikana olin humalassa ehkä yhteensä kolme kertaa. Viisas vetäisi johtopäätöksen, että jos haluan olla onnellinen, tulisi minun jättää juominen sikseen.

Vaikuttaisi siltä, että en halua. Tai sitten tapani tappaa tylsyyttä ei ole se paras mahdollinen.

Jalat maassa, mieli mukana?

Olen saattanut saada jonkinlaisen oivalluksen, mikä osaltaan selittää sitä, minkä takia tähän asti kaikki parisuhteeni ovat päättyneet.

Minä olen sinkkuna jossain määrin bipolaari, maanisempia ja depressiivisempiä kausia kulkee toistensa ohi, muttei siinä mielessä, että se estäisi minua toimimasta osapuilleen normaalisti. Parisuhteessa puolestaan olen luonteeltani tasainen - en tiedä onko se joku tiedostus siitä, että nyt ollaan ns. tavoitetilassa vai mistä, ja johtuuko mielialojeni heittely siitä, että kumppanittomana tiedän olevani kyseisessä mielessä epäonnistunut. Ihmistä ei ole tehty olemaan yksin, ja aika harva haluaakaan.

Oivallus kuitenkin on siinä, että tutustuessani uusiin ihmisiin ja etenkin naisiin tapaan olla siinä maanisessa vaiheessa. Olen monen mielestä eloisa, jännittävä ja kiinnostava. Suhteeksi muuttuessaan muuttuu myös luonne tasaisemmaksi ja selkeämmäksi, mikä ei muuten olisi erityisen huono asia, jos ne naiset, joiden kanssa olen ollut suhteessa, eivät olisi ihastuneet nimenomaan siihen maaniseen minuun.

Pidän todennäköisenä, ettei ole mahdollista muuttua ihmiseksi, joka olisi siinä maanisessa tilassa valtaosaa ajasta, koska yksinkertaisesti tarvitsisin koko ajan uusia asioita mistä innostua. Mietin siis, josko olisi mahdollista kyetä olemaan tasainen silloin, kun tutustuu naisiin? Se lienee mahdollista, mutta kuten edellisessä blogimerkinnässäni totesin, sellainen toiminta tekee minut jossain määrin alastomaksi enkä tykkää olla alasti tuntemattoman edessä.

Onko kyseessä siis defenssi? Esitän jotain muuta kuin olen koska oletan muiden haluavan sitä muuta (no, tämä on todistettukin), ja koska hauras egoni ei uskalla lähteä peliin omana itsenään koska kaipaa hyväksyntää ja pelkää torjuntaa liikaa? Vai onko kyseessä sittenkin se ihminen, joka olen luontevasti kyseisen ihmisen seurassa? Pakkohan älyttömän intohimon ja energisyyden on jossain välissä laantua.

Sitten huomaan, että ei sittenkään. Maaninen kausi minulla voi olla mainiosti myös ilman naisseuraa, eikä se ole riippuvainen siitä (joskin täytyy myöntää, että mieleinen seura antaa voimia ja pitää mielialan korkealla). Mutta ennen pitkää ylhäältä tullaan alas. Standardi, jonka olen itselleni asettanut ja kuva, jollaisena olen todennäköisesti esittäytynyt, saa vaarallisia säröjä, joita ei olisi, jos osaisin pitää itseni viileänä.

Helpointa minun on olla oma tasainen itseni alusta lähtien sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät alunperinkään herätä minussa voimakkaita tunteita. Kiinnostusta ja sielun sympatiaa saattaa löytyä, mutta se jokin, se, mikä saa ihastumaan täysillä, puuttuu. Tällaisesta varmaankin syntyisi hyvä ja kestävä parisuhde - se on kertaalleen kokeiltu - mutta se hävisi vaihtoehdolleen, maaniselle ihastumiselle, joka päätti suhteen. Ja josta seurannut juttu luonnollisesti päätyi katastrofiin; olin suhteessa ainoa, jolla tunne paloi sillä intensiteetillä.

En saa kuviosta selvää. Ja silloin on suuri vaara, että toistan samat virheet kuin tähänkin asti.

Ihan mitä sattuu

Istun duunipaikalla työpäivän päätteeksi ja tuijotan monitoria silmät ristissä. Mietin lukuisia asioita joita on tehnyt mieli sanoa mutta jättänyt sanomatta, koska en ole halunnut kirjoittaa mitään itsestäni.

Minua kertakaikkisesti vituttaa netin täysi blogeja, joissa ihmiset kertovat seikkaperäisesti siitä, mitä milloinkin tekevät ja lässyttävät ympäripyöreitä tyhjänpäiväisyyksiä vailla mitään muuta ideaa kuin ilmeinen hinku nähdä kirjoittamiaan sanoja ruudulla.

Kuitenkin kirjoitin taannoin avautumisen siitä, että kirjoittaja, joka kirjoittaa yleisöään miellyttääkseen, eikä siksi, että olisi jotain sanottavaa, pettää yleisönsä. Samalla tavalla tekee kuitenkin kirjoittaja, joka jättää sanottavansa kirjoittamatta koska pelkää pettävänsä yleisönsä. Ja kalikka osuu.

Olen luonut blogilleni säännöt, Systeemin. Ajankohtaisaiheita ja ihmissuhdekuvioita, ennalta määriteltyä sisältöä, jotka jättävät minusta suurimman osan pois. Minulla on systeemi, koska se tuo turvaa. Turvaa siltä ajatukselta, että lukijani suksisivat nevaan ennemmin kuin jatkaisivat blogini lukemista.

Morjens säännöt, se on nyt soromnoo. Mennään syteen, aina vaan syvemmälle. Kornia, mutta olkoon.

Avioehto

Olettaen, että menen joskus naimisiin, haluan avioehdon. Sen sisältö on "liitto raukeaa välittömästi kumman hyvänsä osapuolen kieltäytyessä seksistä". Itse asiassa tämä pätee parisuhteeseen kuin parisuhteeseen.

Olen kuullut käsittämättömän määrän juttuja, joissa suhteen toinen osapuoli pihtaa. Tämä synnyttää ainoastaan tyytymättömyyttä niin itseen, kumppaniin kuin suhteeseenkin. Pihtaamiselle ei ole mitään perusteita.

Turpa kiinni.

Yksi asia minua on aina ihmetyttänyt. Ja se on se, että halutaan väkisin tietää, mikä toista vaivaa.

Esimerkkinä minua saattaa jokin joskus painaa, liittyi se toisen epätäydellisyyteen tai ei, mutta sitten toisen on saatava tietää mistä on kysymys. Ja tiedän, että jos kerron, se toinen suuttuu, saa jotain riittämättömyyskohtauksia tai muuta vastaavaa. Sanon, että ei mikään järkevä, ja että se ei puhumalla ainakaan parane, mutta se ei koskaan mene perille. Toinen janoaa aina totuutta.

No, sitten minä kerron mikä minua ottaa päähän, ja toinen ottaa itseensä. Vaikka mitään varsinaista syytä ei ole. En minä ole ylpeä siitä, että tunnen toisinaan tunteita, jotka eivät ole rakastavia tai positiivisia millään mittarilla saati järkeviä. Minä en voi sille mitään, että joskus tuntuu paskalta ja vituttaa, ja joskus samat asiat eivät tunnu yhtään miltään tai jopa niin pieniltä, että naurattaa. Miksi se ei voi mennä perille, että kun jostain ei halua puhua, siitä ei luultavasti silloin ole mitään hyötyä puhua? Kaikkea ei paranna puhumalla, mutta niitä voi kyllä pahentaa sillä.

Sitten minua vituttaakin jo kaksi asiaa: se, että toinen on katsonut pyhäksi tehtäväkseen ottaa selvää asioita, joita ei kestä kuulla suuttumatta ja joista minä olen liian jäärä valehdellakseni päästäkseni helpommalla, ja se, mikä minua on alunperinkin juilinut. Bonuksena saattaa vielä hävettää, että tunnen tunteita, joille en voi yhtään mitään ja joiden tiedän olevan ohimeneviä.

Ihan kaikkea ei tartte tietää. Oikeasti.

Systeemi rakastaa sinuakin

Kamia lukiessani tuli mieleeni kirjoitukseni infantilisaatiosta ja ajattelin käsitellä aihetta hivenen lisää.

Siinä puhun Systeemistä, joka vie mieheltä miehen paikan, ja yrittää kieltää tältä olemassaolon oikeuden. Mutta Systeemi ei ryhdy mieheksi miehen paikalle, vaan käyttäytyy kuin nyrjähtänyt, kuopukseensa takertuva äiti: Systeemi hoivaa, tukee, rakastaa ja auttaa. Systeemissä on vain se vika, että se kohtelee kaikkia kuin lapsia eikä salli näiden kasvaa isoksi.

Mätiä omenoita ei ole. Pahaa tekevät ihmiset ovat vain väärin ymmärrettyjä, Systeemi ei ole osannut rakastaa heitä heidän tarpeidensa mukaan, ja sen tulee muuttua, että se saa nämäkin eksyneet lampaat vastedes rakastamaan itseään. Hyvää tekevät ihmiset puolestaan eivät ole olleet tarpeeksi hyviä, koska ovat päästäneet yhden omistaan tilanteeseen, jossa tämä on joutunut tekemään ahdingossaan kammottavia tekoja. Tilanne korjataan sillä, että ymmärretään pahaa tehnyttä ja määrätään muille katumusharjoituksia, että osaavat sitten ottaa huomioon (tämä näkyy erityisesti nykyisessä oikeuskäytännössä) ne, joilla on erilaisia, aivan yhtä tärkeitä tarpeita. Systeemi ei voi hylätä ketään, koska Systeemi rakastaa lapsiaan. Ja rakkaus parantaa kaiken.

Systeemi opettaa, että ihminen ei luonnostaan ole aggressiivinen. Ihminen ei myöskään ole kykenevä huolehtimaan itsestään. Jos joku osoittaa halua itsenäistyä, tämä täytyy lempein ottein ohjata takaisin kaidalle tielle. Sinä tarvitset minua, sillä olet heikko, vaikka et sitä tunnustaisikaan. Minä tiedän mikä sinulle on parasta, minä ohjaan, näytän ja autan. Sinä et ymmärrä suurempaa kuviota enkä minä sitä sinulle koskaan näytä, tämä on omaksi parhaaksesi.

Isän rooli kasvattajana on opettaa ihmiselle vastuu ja näyttää, että tällä on potentiaalia. Aggressio on potentiaalia, joka tahtoo toteutua. Elämä on kovaa, mutta sitkeys ja päättäväisyys ovat avaimet onneen ja todelliseen vapauteen. Isän opetus koulii riippumattomuuteen ja oma-aloitteisuuteen, vastuunkantoon ja muutoksen ajamiseen. Siinä voi helposti olla särmää niin hyvässä kuin pahassakin mielessä, mutta Systeemin kannalta siinä on yksi hirveä virhe: isän opetukset omaksunut ihminen ei tarvitse Systeemiä. Koska Systeemi on olemassa vain niin kauan kuin siitä riippuvaisia on, vihaa Systeemi isää.

Siksi nykyisin itsenäisyys on kiellettyä. Oma-aloitteisuus, suunsa avaaminen, aggression ilmaisu: nämä kaikki vahingoittavat Systeemiä, koska niillä on potentiaali aikaansaada muutos.

Muutos siihen perverssiin infantiiliin ihmiskuvaan, joka haluaa riistää vastuun, kyvyn ja tahdon. Siihen ihmiskuvaan, jossa mies ei ole sukupuoli vaan vihollinen.

Potentiaali riittää? Ei.

Treffailusta oli puhe, ja siinä siitä, josko on okei tutustua useampaan ihmiseen kerralla.

"Eiköhän se kiinnostus ilmene jo parin tapaamiskerran jälkeen jos sellaista on." - sanottiin.

Pelkkä kiinnostus ei kerro kuin potentiaalista, ja se on vielä kaukana toteutumisesta. Voi texas hold'emissäkin voittaa millä hyvänsä aloituskädellä - on siinä se potentiaali. Mutta all in siinä vaiheessa ei välttämättä ole kovin viisas teko. On jäljellä liikaa liian olennaisia selvittämättömiä muuttujia.

Ei tosin ole mitenkään mahdotonta, että parin tapaamiskerran jälkeen useampikin ihminen vaikuttaisi sinänsä lupaavalta, mutta paha niistä on mennä sanomaan kuka olisi oikeasti itselle sopivin. Ei ne asiat ihan äkkiä selviä - jo yksistään mieltymykset seksin suhteen vaihtelevat julmetun paljon muuten sopivan oloisissa tarjokkaissa, ja silti moni on sitä mieltä, että ne asiat tulisi jättää yksinomaan parisuhteen sisälle (nämä aika monilla sisältävät kuitenkin dealbreakereita). Menee melkoiseksi arpomiseksi helposti, jos ei sitten "pyörittele useampia" tai vaihtoehtoisesti ilmaise tokilla treffeillä (vaikka mitään varsinaista suostumusta seksiin tjsp ei ole tullut), että "minä muuten tykkään kovasti anaaliseksistä". Ne eivät ole ihan alun tutustumisen puheenaiheita, mutta parhaan suhteen saa ihmisen kanssa, jonka kokee todella tuntevansa.

Itse olen sitä mieltä, että tutustumaan olen avoin sinänsä kehen hyvänsä, mutta mitään "parisuhdesopimusta" en ole ihan äkkiseltään tekemässä. Kyllä minä ajan kanssa huomaan kuka viihtyy itseni lisäksi seurassani kun olen oma itseni (tai se minä, jonka tämä toinen minusta saa esille), ja siinä vaiheessa on se oikea, varsinainen klikkaus tapahtunut ja lakata näkemästä puita ja ymmärtää, että on jo metsässä. Minä en ole ihan selvillä siitä, miksi kaikki eivät toimi samoin* vaan vaativat jotain "yksiavioisuutta" jo ennen suhdetta - asettavat rajoituksia, joista ei voi olla minkään sortin hyötyä.

*ei sillä, että minäkään olisin aina toiminut. Tai että osaisin toimia vastakaan. Tuon olen kuitenkin järkeillyt "ideaaliksi" tavaksi muodostaa hyvä suhde.

100 naista ja huomiotalous

Naiset lukevat ja ostavat romanttista kirjallisuutta eskapistisena toimintona paetakseen maailmaa, jonka arki ja elo eivät tarjoa niitä suuria tunteita, kohtalokkaita käänteitä ja seikkailuja, jotka tuottavat elämyksiä isolla E:llä. Eihän kirjoitettu seikkailu pärjää oikeasti koetulle, mutta pienikin kutkutus auttaa kun sen voi samalla tuntea turvallisesti. Ja kun on se asuntolaina ja lapsetkin niin ei voi, vaikka tuo oma ukko ei niin kiihottavalta ja jännältä enää vaikutakaan. Ja siitä pikkujouluissa tapahtuneesta ei puhuta.

Todellisuudessa kuitenkin oikea seikkailu voittaa kirjoitetun - ainakin silloin, kun hävittävää ei ole paljoa. Nuori kaunis sinkkunainen ei todennäköisesti juuri romanttista kirjallisuutta lue - hänellä on tilaisuus elää niitä seikkailuja ja draamoja elävässä elämässä. Niistä muotoutuu pieniä tarinoita, kauniita tai ei, mutta jotka määrittävät häntä ihmisenä monellakin tavalla.

Sitten saapui Kowalski. Ja Kowalski keksi hienon fantasian: yhdistetään ne kutkuttavat tarinat ja eletty elämä. Annetaan kaikille naisille mahdollisuus olla henkilöhahmo siinä kirjassa, jota naiset lukevat. Helpompaa tapaa kiihottaa nainen kuin kertoa kutkuttavia juttuja, härnätä ja vihjata ei kovin monta taida olla. Nainen nostetaan seksiobjektiksi ja samalla paikalleen elämän tarkoitukseksi, sankarittareksi monilla kasvoilla.

Ja se toimii. Härnäävä vihjaus pääsystä yhdeksi sankarittareksi kirjassa, joka ei ole vielä valmis, mutta jota tuhannet jo lukevat, on saanut aikaan sen, että vuonna 2008 helpoin tapa saada naiset kiinnostuneeksi on vihjata olevansa Teppo M.

Naiset kun rakastavat tarinoita.

Loukkaantumisesta

Loukkaaminen on todennäköisesti kaikkein helpoimmin aikaansaatava yhteistyön muoto. Siitä on myös tullut vallankäytön muoto - ei loukkaajien käytössä, kuten aikoinaan, vaan loukattujen. Nykyään voi loukkaantua ihan mistä vaan, ja silloin ollaan Oikeassa ja loukkaaja Väärässä, riippumatta intentiosta saati loukkauksen totuusarvosta.

Kerro läskille, että hän on läski, ja hän loukkaantuu. Kerro muslimille, että hänen uskontonsa on väkivaltainen ja vihamielinen kaikkia muita kohtaan, ja hän loukkaantuu. Sano nörttiä nörtiksi ja neekeriä neekeriksi, ja voit olla varma, että nopean loukkaantumisen joukot ovat taas liikkeellä. Parhaat loukkaantujat eivät edes edusta loukattua ihmistyyppiä (tai mitä nyt "loukataankaan"), vaan loukkaantuvat toisten puolesta.

Sen minä ymmärrän hyvin, että totta puhuva ihminen loukkaantuu tullessaan kutsutuksi valehtelijaksi, tai ylipäätään otetaan itseensä ja halutaan oikaista väärää infoa sisältävä esitetty väite. Mutta sitä minä en ymmärrä, miksi joku viitsii ottaa itseensä faktoista.

Mitä hyötyä kenellekään on siitä, että loukkaannutaan siitä, että joku sanoo ääneen totuuden? Muuttuuko se totuus johonkin sillä loukkaantumisella? Vai ollaanko vain siellä nelivuotiaan tasolla, jolla kuvitellaan, että äiti tekee maailmasta sellaisen kuin halutaan jos kiukutellaan tarpeeksi?

Parisuhteen synnyn anatomia

Parisuhteen syntyminen on pettymyksiä täynnä.

Kun löytää ihmisen, jonka kanssa tuntuu, että puoleensavetoa on molempiin suuntiin, on tämä seksuaalinen vetävyys motiivi olla tämän toisen kanssa hyvää pataa. Silloin myös tästä toisesta luodaan ensivaikutelma, joka muodostetaan ehkä 80-prosenttisesti omasta päästä ja sovelletaan tuoreeseen kumppaniin positiivisia assosiaatioita. Kukapa ei loisi kumppanista kuvaa, josta pitää?

Kun kumppanista selviää ajan mittaan lisää asioita, joudutaan ennakko-odotuksissa pettymään. Havaitaan, että positiiviset assosiaatiot eivät pädekään, ja se loukkaa. Moni ajattelee: "Ei tämä ole se ihminen johon rakastuin" tai jotain muuta yhtä itsekeskeistä. Se ihminen kyllä oli tismalleen sama koko ajan, mutta ennen pitkää tosiasioilla on taipumus selvitä. Ja niiden laita tapaa aiheuttaa pettymyksiä, koska oletusarvoiset mielleyhtymät ja luotu kuva ovat positiivisia.

On toki mahdollista, että jokin piirre kumppanissa on vielä hienompi kuin saattoi kuvitellakaan, mutta todennäköisempää on, että jokaista tällaista piirrettä kohti on kymmenen sellaista, jotka ovat huonompia kuin ideaali, jonka muottiin kumppani on tössitty. Ego päätyy kriisiin ja sitä myötä todennäköisesti niin tekee myös suhde. Pettymysten laatu, määrä ja suhteen alussa luotu positiivinen nostalgia kertovat sen, josko suhteesta muodostuu aito, toistensa tuntevien ihmisten muodostama parisuhde.

Tästä syystä ei suhteeseen kannata lähteä täysillä mukaan ennen kuin kuva toisesta on särjetty ja korvattu todellisuudella. Milläs sen teet, onkin sitten jo ihan toinen kysymys.

Kirjailijan moka

Suurin osa maailman kertomakirjailijoista kirjoittaa ensin teoksen tai pari hyvää matskua, ja päätyy ennen pitkää kirjoittamaan huonosti verhottuja itsesäälipurkauksia kirjailijoista, joilla on tolkuton tarve tuoda kirjallista ymmärrystään ja teknistä taitamistaan koettaen sillä pönkittää omanarvontuntoaan ja piilottaa sitä, ettei heillä ole enää yhtään mitään todellista tarjottavaa.

Kirjailijoista kirjoittava kirjailija on paska kirjailija eikä kirjailijoiden metafiktiorunkkailua jaksa lukea apinakaan. Hirvein virhe, jonka kirjailija voi tehdä, on käydä läpi pitkällisesti kirjansa kirjoitusprosessia ja siinä ilmeneviä käytännön ongelmia. Haluatteko te lukea mielenkiintoisia kirjoituksia, jotka saavat teidät ajattelemaan ja kokemaan, vai eksistentiaaliangstia siitä, miten hurjaa on kirjoittaa kirja ja tapella kustantajien kanssa? Vaihtoehdot ovat toisensa poissulkevia.

Jos kirjoitatte kirjoja, kertokaa jostain muusta kuin yhdentekevästä sielunmaisemastanne läpinäkyvän pseudonyymin (jota päähenkilöksi kutsutte) läpi. Jos rahkeet eivät riitä kokonaiseen kirjaan, kannattaa se ennemmin jättää kesken kuin täyttää "valmiiksi" paskalla.

Tuomiopäivän airut

Viime aikoina olen lueskellut paljon erilaisista yhteiskunnista ja ideologioista, ja tehnyt aika mielenkiintoisen havainnon: se, mikä on yksilön kannalta paras, ei ole kestävää. Katsantokanta, joka perustuu totuuteen, altruismiin ja vastaavaan, häviää poikkeuksetta vaihtoehdolleen, eli jollekin älyttömälle hajota ja hallitse -meemipleksille, sanoi sitä sitten marxistiseksi luokkataisteluideologiaksi tai islamistiseksi levittäytyjäuskonnoksi.

Todellisessa maailmassa paskasakki voittaa. Normaalit, järkevät ja omista asioistaan kiinnostuneet ihmiset eivät pärjää fanaattisesti asiaansa uskovalle paskasakille, koska heillä ei ole fanaattista uskoa oikeastaan juuri mihinkään. Uskonto, mikä hyvänsä älytön ideologia, joka saa aikaan uskon, että me ollaan oikealla asialla riippumatta siitä mitä me tehdään, tekee yhteisöstä voimakkaamman kuin yhteisöstä, jolta tämä puuttuu.

Kyllä, länsimaat voisivat teknisellä osaamisellaan pistää milloin tahansa heille kuolemaa huutavat muslimit lihoiksi. Tahto vain puuttuu. Länsimailla kun ei ole enää omien paremmuuteen uskovaa oikeustajua saati halua puolustaa kanssaihmisiään. Minuakin kaiken maailman tuttipulloterroristit ja muut maatamme helvetiksi aktiivisesti muuttamaan pyrkivät ihmiset vituttavat, mutta silti minä asun mieluummin siellä, missä he ovat, kuin paikassa, missä kansa koostuu vakaumuksellisista kommunisteista, muslimeista tai joistain muista oikeasti vaarallisista ihmisistä.

Täkäläinen ärsyttävä, idioottimaisia mielipiteitä laukova inisijä on kuitenkin vain ärsyttävä, idioottimaisia mielipiteitä laukova inisijä. Muslimit (muiden muassa) ovat toista maata - heillä on väkeä ärsyttävän, idioottimaisen ininänsä takana. Sama koski natseja. Sama koski kommunisteja. Sama koski inkvisitiota. Sama koski jokaista sakkia, joka uskoi asiaansa niin paljon, että katsoi sen oikeuttavan vastapuolen kimppuun hyökkäämisen, alistamisen ja tappamisen. Tätä usein auttoi se, että vastapuoli demonisoitiin tavalla, jolla heistä saatiin vähemmän kuin ihmisiä, sillä normaali ihminen ei ihan helpolla toista mene tappamaan: heistä tehtiin kerettiläisiä, vääräuskoisia, luokkavihollisia, syöpäläisrotu, milloin mikäkin. Kaikki jotain vähemmän arvokasta ja epäinhimillisempää kuin Meidän Sakki. Ansaitsevatkin kuolla.

Väkivallan käyttäjä voittaa aina sen, joka ei sitä kykene käyttämään. Kuopatkaa yleismaailmalliset ihmisoikeudet, tuhoontuomittu yritys olla kaikkien kaveri samaan aikaan ja relativismi, ymmärtäkää kansanne ja kulttuurinne luonne, arvo ja ainutkertaisuus ja ymmärtäkää, että se kuolee teidän mukananne, eikä voi puolustautua muuten kuin niiden ihmisten kautta, jotka sen muodostavat.

Toisten ihmisten kutsuminen paskasakiksi ja ajatus heidän tappamisestaan kuulostaa kammottavalta. Vielä kammottavammalta kuulostaa ajatus ainoasta vaihtoehdostaan: hiipua pois kuin pieru Saharaan, alistettuna, lyötynä, tapettuna ja paskasakiksi vuorenvarmasti uskottuna.

Maailmassa soi kolmannen alkusoitto. Valmistautukaa.

Luonnonsuojelupuolue Vihreät

Mistä vetoa, että eläinten ystäviksi itseään kutsuvat Vihreät vaativat kynsin hampain, että nämä mannet saavat jäädä maahan?

Isyystestit

Minun mielestäni isyystestien pitäisi olla pakollisia.

On jumalattoman väärin, että vain naisella on oikeus olla varma siitä, että lapsi on hänen ilman luottamuspula-avautumisia.

Ylipäätään asioita, jotka voi tietää, ei ole mitään järkeä jättää uskon varaan.

Mimmikehonrakentajat

Foorumilta kuultua: "Pojilla on vaan lihaskateus. Osa naisbodareista on upemmassa kunnossa lihaksistonsa osalta kuin suurin osa miesbodareista. Naisen lihaksistossa on enemmän muotoa, pyöreyttä."

Höhö.

Minun käsittääkseni syy sille, että miespuoliset ihmiset eivät juurikaan arvosta bodarinaisia, on se, että näyttävät lihakset ovat maskuliininen piirre. Miehet harvemmin etsivät kumppanistaan maskuliinisia piirteitä, vaan arvostavat naisellisuutta, ja siihen kuuluu yleensä tietty määrä rasvaa ja pyöreyttä.

On kyllä totta, että osa naisbodareista on upeammassa kunnossa lihaksistonsa osalta kuin suurin osa miesbodareista, tosin tämä osa lienee melko lailla pienempi kuin se osa miesbodareista, jotka ovat upeammassa kunnossa lihaksistonsa osalta kuin suurin osa naisbodareista. Tämä kun pitää paikkansa silloinkin, kun mainittu "osa" olisi yksi kappale. Ja varmasti on miehiä, jotka kutsuvat itseään bodareiksi, eivätkä näytä miltään. Tällä ei vain ole mitään tekemistä sen kanssa miksi miehet eivät viehäty naisista. Syy ei ole kateus, vaan se, että mainittuja naisia ei kovin naisellisiksi enää tunnista ja he lakkaavat vetämästä puoleensa suurinta osaa niistäkin miehistä, joiden silmiin he olisivat vetoavan näköisiä normaalimman näköisillä kropilla.

Samalla tavalla naiset todennäköisesti eivät koe drag queeneja ja shemaleja mahdollisten tissi/perselisukkeidensa takia uhaksi, mutta eivät puoleensavetäviksikään. Naiset tapaavat haluta miesten olevan maskuliinisia, eikä siihen käsitteeseen kuulu leveä lantio, jymylollot ja meikki.

Jostain syystä kuitenkin naisbodarit ovat sitä mieltä, että he tietävät miehiä paremmin, mitkä ovat miesten motiivit ja mistä miehet tykkäävät. Samaan ylimielisyyteen en muista naisellisiksi itsensä emaskuloivien jamppojen syyllistyvän. He tietävät, etteivät viehätä naisia kuin ehkä vitsinä.

Vekkulit rahtarit

Kyllä ne rahtarit ovat hienoa väkeä: meinaavat pilata juhannuksia parhaansa mukaan köröttelemällä liikenteen tukkeena saadakseen sympatiaa kun tilanteensa on hankala.

Vastaavalla tavalla minä voin tuntea hankalaksi tilanteen kassajonossa, jossa on 40 ihmistä, ja kaupassa on miljoona muuta kassaa, kaikki vain miehittämättöminä. Rahtarilogiikalla minä voisin hakea sympatiaa ryhtymällä vetämään päihin kaikkia muita jonottajia koska minua on nyt selvästi kohdeltu väärin.

Onko monikulttuurisuudesta vai hoitajalakosta otettu oppia, kun ryhdytään kusipäiksi ihmisille, jotka eivät ole ahdingostanne vastuussa?

Addendum 23.6.08:

En muista kuulleeni rahtarien tukkineen teitä.

Stubb tykittää

Eurostoliiton eteenpäinajajien paikallinen kuningasjätkä, Alexander Stubb, kysyy käärmeissään: "Voiko 500 000 henkilöä äänestää ja päättää 750 000 000 ihmisen puolesta?"

Minä vastaan: sen on pakko, tilanteessa, jossa 749 500 000:lta ei kysytä.

Ei huolta, ei tarvitse pelätä, että demokratialla totalitaristien haaveita torpattais.

Nuo hullut viikingit

http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/200806137791885_ul.shtml

"Al-Qaida suunnittelee iskua Tanskaan
13.6.2008 11:13

Ulkomailla koulutetut tanskalaisnuoret ovat nyt valmiita tekemään terrori-iskun kotimaassaan. Tanskan turvallisuuspoliisi varoittaa terrori-iskun mahdollisuudesta Tanskassa.Turvallisuuspoliisin päällikön Jakob Scharfin mukaan al-Qaida-terrorijärjestö on kouluttanut tanskalaisnuoria iskua varten Pakistanin ja Afganistanin rajaseudulla."

Jotain on mätää tanskanmaalla. Häpeäisitte, Ivar, Knut ja Börje!

Muutos äänesyssysteemiin

Suomessa äänestystahti on pudonnut varsin alas. Jengiä ei kiinnosta enää äänestää, koska äänestämisellä ei vaikuteta ja eduskuntaan päätyvät aina kuitenkin ne samat korruptoituneet paskiaiset jotka siellä ovat olleet tähänkin asti.

Sinänsä olen siitä samaa mieltä - suomalainen asioista lainkaan perillä oleva äänestäjä ei useinkaan jaksa panna kortta kekoon, koska niin moni äänestäjä, joilla ei ole mitään hajua yhtään mistään, äänestää, ja näiden asioista perillä olevien äänet kaikuvat kuuroille korville.

Ehdotan, että otamme käyttöön äänestyskokeen, toisin sanoen terveen järjen pällitestin. Siinä testataan, onko ihmisellä mitään tietoa siitä miten valtiomme toimii ja missä määrin hyvä vaalilupaus on "kaikille kaikkea ja paljon" ilman keinoja toteuttaa sitä. Samalla voitaisiin myös karsia ihmiset, joiden mielestä sukupuoli, rotu tai mikä hyvänsä tehtävään liittymätön ominaisuus ovat käypiä syitä äänestää jotakuta ihmistä.

Todennäköisesti suurinta osaa ihmisistä ei kiinnostaisi paskan vertaa ottaa selvää asioiden todellisista laidoista - suurin osa kun elää elämänsä tunneargumenteilla alusta loppuun - joten äänestyslupia ei jaettaisi kuin pummeille tukia. Tästä seuraisi, että vähemmän ihmisiä osallistuisi yhteiskunnalliseen päätöksentekoon, mutta toisaalta nämä vähemmät ihmiset olisivat ainakin jossain määrin tietoisia siitä mitä tekevät, toisin kuin nyt.

Kun poliitikkojen tulisi keskittyä vakuuttamaan äänestyskelpoisuutensa osoittaneet ihmiset, joilla kulkee korvien välissä muutakin kuin salkkarit ja seiska, olisi vaalilupauksienkin oltava jotain konkreettista ja selkeää - ja ne toisivat mukanaan vastuun. Koska poliitikko voisi keskittyä työskentelemään asioiden parantamiseksi sen sijaan, että keskittyisi varomaan ettei vaan satu sanomaan mitään ettei mediasuosio laske, voitaisiin viimein aikaansaada jonkinlaista muutosta parempaan.

Pr-perseily luokkaa "meidän tulee olla maailman suvaitsevaisimpia, pidetyimpiä, kilteimpiä, tasa-arvoisimpia" jne on tie, joka on vienyt alustaan alkaen suoraan kohti helvettiä kiihtyvällä vauhdilla. Suuntaan on tultava muutos, jos meinaamme pitää maamme turvallisena paikkana ja saada talouden kuntoon.

Partikulaarista rasismia

Aamu-tv:ssä toissapäivänä luemma herrat diakonit totesivat syyksi sille, että suomalaiset suhtautuvat nuivasti romanialaiskerjäläisiin, kuinka ollakaan, muukalaiskammon.

Olen tehnyt havainnon valtamediasta ja siellä käytävistä keskusteluista, jonka mukaan suomalaisessa yhteiskunnassa esiintyy partikulaarista rasismia. Se ilmenee siten, että yksiä tietyn sakin jäseniä nuivitaan, ja toisia ei. Tämähän suurelta osin johtuu siitä, että ihmiset yleistävät, ja kohtelevat ihmisiä yleistyksensä pohjalta, kunnes saavat tarkempaa informaatiota. Yksilöähän on väärin kohdella ensisijaisesti jonkin ryhmän jäsenenä*, mutta en tunnekaan ketään, joka näin tekisi saatuaan tarkempaa informaatiota kyseisestä yksilöstä**. Varmaan niitäkin hulluja pari löytyy. Valtionhallinnosta ainakin.

Partikulaarinen rasismi toimii seuraavasti: jos minkä hyvänsä ryhmän jäsen on tuottavassa työssä ja hyväksi yhteiskunnalle, käytännössä kukaan ei nuivi häntä. Sitten taas jos minkä hyvänsä ryhmän jäsen ei ole tuottavassa työssä, vaan nyhtää yhteiskunnalta rahaa, aika moni nuivii häntä.

Jostain syystä kuitenkin sekä media että Asioista Tietävät Tahot ovat sitä mieltä, että suomalaisten nuiva suhtautuminen ihmisryhmiin, jotka ovat pääosin pummeja, johtuu muukalaiskammosta, eikä siitä, että nämä ovat pääosin pummeja.

En ole ihan varma, rajoittuuko tämä yksistään etnisiin ryhmiin, vaiko ehkä myös prekariaattiin, puliukkoihin ja muihin vastaaviin vai saako valtaväestöön kuuluvia pummeja vielä nuivia.

Minä en diggaa pummeista. Kaikki aikuiset Suomessa vakituisesti asuvat ihmiset, jotka elävät (käytännössä) vastikkeettomien tulonsiirtojen varassa, ovat pummeja. Syyni olla diggaamatta niistä ihmisistä ei ole se, että olen tietämätön tai kammoan heidän muukalaisuuttaan, koska heidän ei tarvitse olla muukalaisia täyttääkseen kriteerin ja tiedän heistä sen, että he ovat pummeja.

Tällä valikoivalla "muukalaiskammolla" ei siis ole mitään tekemistä muukalaisuuden saati kammon kanssa. Asioista Tietävät Tahot (eli valtamedia, kansanedustajisto ym. paskasakki) eivät siis tiedä esimerkiksi sitä, miksi tietyistä ihmisistä ei pidetä.

* paitsi jostain syystä joitakin (etnisiä ja/tai uskonnollisia)vähemmistöjä, jotka saavat jotain "kulttuurillisia erioikeuksia" eivätkä de facto saati de jure ole valtion silmissä yksilöitä. Mikä on väärin, jos joku kooho ei tajunnut.

** edustetusta ryhmästä saadun aiemman informaation mukaan kyseessä on ennakkokäsitys, ei ennakkoluulo. Luulo ei perustu kuin perstuntumaan. Tästäkin ATT puhuu säännönmukaisesti aina paskaa.

Paha maailma loukkaa

Lotta Rotin kommentaaria hyysärin mielipidetekstiin lukiessani silmiini osui seuraavanlainen lause alkuperäisestä mielipidetekstistä:

"Tutkimuksiimme osallistuneet maahanmuuttajat ovat muun muassa kiinnittäneet huomiota siihen, että heidän omaa kulttuuriaan tai uskontoaan käsitellään suomalaisissa tiedotusvälineissä jatkuvasti kielteisestä näkökulmasta tai pidetään huonompana kuin valtakulttuuria."

Jos heidän kulttuurinsa ja uskontonsa saavat aikaan yhteiskuntia, joista maahanmuuttajat aktiivisesti pyrkivät tänne, on se sekä meidän että heidän mielestään huonompi yhteiskunta kuin tämä. Se, että he lukevat sen medioista, ei aiheuta asiantilaa. Sanat eivät tuota eivätkä voi tuottaa todellisuutta. Ne voivat ainoastaan kuvata sitä tai sitten jotain muuta.

Sanat eivät ole mitään taikaa. Eivät silloinkaan, kun ne ilmaisevat itsestäänselviä totuuksia ympäröivästä todellisuudesta. Sanat eivät määrittele todellisuutta, vaikka voivatkin antaa paikkansapitävää informaatiota siitä. Ja nämä totuudet eivät muutu siitä mihinkään, katsooko joku asiakseen niiden olemassaolosta loukkaantua.

Kuvaavaa on, että mielipidekirjoituksen mukaan kyseiset maahanmuuttajat kuluttavat päivät pitkät etsimällä medioista jotain mistä loukkaantua. Ja sitten he pääsevät taas lehdestä lukemaan, että eihän nämä tee mitään muuta kuin etsii jotain mistä loukkaantua. Ja taas tuli negatiivista mainetta. Ja taas loukkaannutaan.

Kyseessä on ikiliikkuja. Sama ikiliikkuja kuin prekaeetuilla, anarkisteilla, työmarkkinatukivallankumouksellisilla ja kaikilla muillakin pummeilla, jotka eivät ole itse valmiita panemaan tikkua ristiin hyvinvointinsa saati onnensa eteen. Ja jotka elävät päivät pitkät etsimällä ympäristöstä jotain syytä olla naama norsunvitulla ja kiukutella.

Elämäntehtäväkseen nämä ryhmät odottavat, että joku muu tekee heidän elämästään elämisen arvoista ja onnellista. Eivätkä koskaan opi nauttimaan oikeasti elämästään, koska tietävät, etteivät he ole mitään saamaansa koskaan ansainneet.

Oikeus on voittanut taas

Seppo Lehto sai kahden vuoden ja neljän kuukauden tuomion siitä, että hän on kirjoitellut parodiahorisontin ylittäviä herjausblogeja toisten ihmisten nimillä ja tehnyt muutaman enemmän kuin vähemmän hauskan Muhammed-pilakuvavideon.

Ei siinä mitään, hienoahan se on, että rikoksia tekevää rangaistaan. Ei toisten nimillä passaa mitään julkaista ilman lupaa, oli sisältö sitten mitä hyvänsä. Sellainen on meikäläisen muistin mukaan väärentämistä ja syystäkin rikollista.

Mutta kun muutamaa blogia ja itseironista videopätkää vertaa vaikkapa siihen, että kahdesta raiskauksesta saa pienemmän tuomion, on vaikea välttyä siltä vaikutelmalta, että suhteellisuudentaju on hukassa joltain muiltakin kuin Sepiltä.

Oman sanottavani sananvapaudesta olen sanonut ja sen takana seison.

Pelottavaa

Mestari todistaa väkevästi.

Ihan äkkiä ei tule mieleen hyytävämpää tekstiä. Demokratian lopettaneet vallananastajat ovat pedanneet meille ja tuleville sukupolville helvetin.

Kaikki tämä ilmeisesti siinä väkevässä uskossa, että ollaan oikealla asialla, oikeilla keinoilla ja oikeista syistä.

Uskossa, jota ei todellisuus horjuta.

Lihavuuden genetiikasta

Tuli tässä mieleen se kuuluisa juttu lihavien ihmisten geneettisestä aineenvaihdunnallisesta ongelmasta ja siitä, että lihavuus ei ole heidän omaa syytään.
Miksi nälänhädästä kärsivillä alueilla ei ole koskaan yhtään "geneettisestä aineenvaihdunnallisesta ongelmasta" kärsivää ihmistä?

Panetuksesta

Tässä tulin jutskanneeksi jantterin kanssa, joka ei halunnut avopuoliskoaan ollenkaan. Mä mietin, että mistä ihmeen syystä se on sitten alun perinkään sen kanssa suhteeseen ryhtynyt?

Meikäläiselle ainakin parisuhteenmuodostuksen olennaisin juttu on se, väriseekö viisari. Jos se ei painaisi vaakakupissa enemmän kuin kaikki muu yhteensä, voisin ihan yhtä hyvin pariutua parhaan kaverini kanssa.

Se, että pantavan ihmisen kanssa tulee niin hyvin juttuun että jaksaa katella sitä muutenkin kuin pannessa, on bonusta, ja vielä parempi, jos siitä tykkää sillonkin vaikka asuis saman katon alla, mutta ei noista sivuseikoista ole mitään iloa, jos sen kumppanin kanssa ei tee mieli kutea. Seksitöntä kivaa kun viettää mieluiten kavereiden kanssa.

Myytinmurskaaja III: Rasismi

Valtiomme virallisen liturgian mukaan rasismi syntyy siitä, että pelätään kaikkea vierasta, ja että tätä hoidetaan parhaiten sillä, että pakotetaan nämä pelkääjät kohtaamaan vieraita tuomalla niitä vieraita lisää maahan. Samalla logiikalla raiskatuille parasta terapiaa on pakottaa heidät tapaamaan raiskaajia useammin.

Virallinen liturgia myös toteaa, että rasismi on maasta kitkettävä vaikka väkisin ja että se sujuu parhaiten ajatuksia ja mielipiteitä kriminalisoimalla ja tavallisia ihmisiä kiusaamalla, koska sehän tunnetusti parantaa heidän asenteitaan kaltoin kohtelemisen alkusyytä kohtaan. Justiinsa kuten ensimmäisessä esimerkissäni.

Kaikki normaalit ihmiset tietävät, että tämä kaikki on aivan silkkaa paskaa.

Rasismi syntyy siitä, että populaatio tai useampi, jotka eivät tule toimeen keskenään, pakotetaan olemaan keskenään tekemisissä. Siitä ei synny mitään rikastavaa symbioosia vaan tuhoava konflikti. Tästä syystä "rasistisimpia" tapaavat olla nimenomaan ne, joilla on eniten tosielämän kokemuksia näistä toisista. Ei kukaan nuivi ihmistä, jota ei koskaan näe tai tapaa.

Kriminaalipolitiikkaa rukkaamalla ja valtion suunnalta tapahtuvalla mielipidevainolla ei paranneta mielipiteestään ainoatakaan "rasistia". Jos terve järki sanoo, että eriteltävissä oleva sakki ei tee töitä vaan loisii ja rikkoo lakia minkä kerkeää, ei siitä tykätä, sai sitä sanoa ääneen tai ei. Jos ihmistä täytyy erikseen suvaita, täytyy siinä olla jotain melkoisen perustavanlaatuista vikaa. Valtio myöntää tämän vuodesta toiseen jatkuvalla suvaitsevaisuudenpuffauskampanjallaan, joka ei tule koskaan saamaan mitään muuta aikaan kuin verovarojen tuhlaamisen.

Tästä syystä on ihan sama mitä sanaa ongelmaryhmistä käyttää - heidän toimintansa yhdessä sen kanssa, että valtio tukee aktiivisesti tätä toimintaa, myrkyttävät joka ainoan sanan jota heistä käytetään. Sanoja muuttelemalla tosiasiat eivät muutu miksikään ja ainoastaan monikulturismia ajava virkamies voi olla niin helvetin tyhmä, että kuvittelee sillä kusettavansa kansalaista.

Asiasta lisää kertoo Jussi Halla-aho.

Kertahomot ja tarttuva sukupuolivietti

On suorastaan hämmentävää, miten tavattoman moni ikään kuin kuvittelee, että homoseksuaalinen akti tekee kokijastaan homon. On toki perusteltua kysyä, miksi menee moiseen mukaan jos ei ole, mutta teko sinänsä ei ole sama asia kuin sukupuolivietti.

Samat heput, jotka väittävät, että kerta tekee homon, ovat sloganinsa perusteella myös sitä mieltä, että homous on paitsi tarttuva, myös peruuttamaton tauti. Koska mies(kin) voi tulla perseraiskatuksi tai kokea vaikkapa bloukan joltain thaikkuladyboylta (ja vasta jälkikäteen saada tietää tämän sukupuolesta), on heidät täten jallitettu homoiksi. Ei auta vaikka miten toosa kutsuisi kikkeleiden ja karvaisten pyllyjen sijaan, sinä oot homo nyt, pikkusormea pystyyn ja menoksi.

Okei, onhan se pääosin totta, että homoseksuaalisia akteja vapaasta tahdostaan harrastavat kaverit ovat pääosin homoja, mutta se ei johdu akteista itsestään, vaan heidän sukupuolivietistään. Ihan samaan tapaan perärööriroope ei heteroksi muutu vaikka miten hankkisi vaimon ja jollain konstilla vielä kelpottelisi sen raskaaksi eikä koskaan koskisi miestä.

Homous on perversio, mutta ei mikään tauti. Ei se tartu, pösilöt.