Pages

Nettiväittelyistä

Näin alkajaisiksi sanon, että minä en jaksa nettiväitellä. Keskustelen asioista tullakseni kuulluksi ja ymmärretyksi, ja se riittää. Jos kanssakeskustelijani osoittaa minulle asioita, joista en ole ollut tietoisia ja jotka vaikuttavat olennaisesti kantaani, tarkistan näkemyksiäni. Sen sijaan väittely, jossa asetutaan toista/toisia osapuolia vastaan, on silkkaa ajanhukkaa.

Tämä johtuu siitä, että silloin osapuolilla on lukkoonlyödyt käsitykset, joiden mukaan he ovat oikeassa ja on pakko osoittaa, että vastapuoli on väärässä. Osaako kukaan sanoa "hedelmällisen keskustelun antiteesi"? No, minä sanon. Näistä väännöistä on kokemusta. Niillä on taipumus jatkua kymmenien (ellei satojen) viestien verran ja kiitos lähtöasetelmansa minkäänlaista yhteisymmärrystä ei edes voida saada aikaan.

Väittelyssä osapuolet rakastavat käsityksiään eivätkä luovu niistä ollenkaan ja se poissulkee rakentavan keskustelun mahdollisuuden. Osapuolet myös takertuvat kaikkiin mahdollisiin (ja mahdottomiin) yksityiskohtiin, rakentavat itse viholliskuvaa ja käyvät sen kimppuun kaikella vimmalla mitä saavat itsestään irti.

Tulos? Helvetisti tuhlattua aikaa, jonka olisi voinut käyttää paremminkin. Henkistä runkkailua, joka lähtee tarpeesta osoittaa olevansa toista parempi. Väännön seuraajat seuraavat epäuskoisen huvittuneina vääntäjien pikkumaisuutta ja päätyvät pitämään ennen pitkää kaikkia osapuolia pösilöinä, jotka tarjoavat heille seiskan tasoista sosiaalipornoa.

Pyh.

8 kommenttia:

Adelphi kirjoitti...

Ihan mielenkiinnosta: kirjoititko sattumalta täsmälleen samasta aiheesta kuin Arawn muutama tunti sitten vai syntyikö kirjoituksesi osittain Arawnin kirjoituksen inspiroimana?

Ks.:

http://arawni.blogspot.com/

Kami kirjoitti...

Jaha. Tässähän on kumma yhteensattuma, no kommentoin siis tätäkin. En ole eri mieltä missään kohdassa, vaikka olenkin ajautunut pariinkin kertaan netissä moiseen tilanteeseen. En ajautuisi jos osaisin pitää pääni kiinni. Provosoidun kuitenkin helposti ja loppupeleissä en voi kieltää etteikö jokin minussa sinäänsä tykkää äittelemisestä. Nettiäittelyssä vaan kliimaksi jää puuttumaan. Mutta tässäkin, kuten kaikessa, oppimista tapahtuu ja kyky väistää kehittyvät tilanteet paranevat, kuin myös keskustelukyky.

Pösilönä saa aivan vapaasti pitää, se tuskin muuttaa pösilöyttäni mihinkään suuntaan. Olen aina uskonut siihen niin tosielämässä kuin netissä että sanon asiat juuri niin kuin ajattelen, miettimättä siitä mitä muut ovat mieltä tai miltä se heistä kuulostaa. Olen väärässä ja ajattelematon varmasti usein, mutta opin, ymmärrän ja tavoitan jotain myös. Ja vaikka kukaan ei siitä hyötyisi, niin minä ainakin.

Tuplis kirjoitti...

Adelphi, eiköhän tämän voi pistää sattuman puolelle; en tiennyt Arawnin rustaavan blogia enkä myöskään ole (ylläripylläri) täten koskaan lukenut sitä.

Tsekkaan kyllä varmaan huomenna töissä josko vaikka saisin jotain siitä irti. Muissa blogeissa olenkin melko lailla ajan tasalla.

Kami; olet varmaan pistänyt merkille sekä pakkiksen että UFS:n puolella, että meikäläistäkin on julmetun helppo provosoida pikku väärinymmärryksillä ja muilla vastaavilla. Onnekseni saavutin tätä kirjoitusta ennen tietynlaisen katharsiksen ja päätin lopettaa itseni ja kirjoitusteni validoinnin sen perusteella, montako kuupoa saan niistä aukomaan päätään.

Väittelystä kieltäytymisen ei tarvitse tarkoittaa rakentavasta keskustelusta itsensä jääväämistä. Olennainen asia tossa on se, että valikoi keskustelunsa ja lähtee mukaan vain sellaisiin, joista joku voi viisastua. Taitonsa kohentelu saivartelussa ei viime kädessä kovin paljon tuo.

Arawn kirjoitti...

Kaikki me rakastamme mielipiteitämme - väittelimme eli emme. Toisen mielipiteitä voi kuitenkin muuttaa tietyin edellytyksin:

1) keskusteluun osuu pari suhteellisen avointa henkilöä, jotka keskustelevat hyvässä yhteishengessä ja osoittavat kumpikin arvostusta toistensa näkemyksille. Kun tuntee, että toinen sinänsä arvostaa minun mielipiteitäni ja ajattelee, että olen monessa asiassa ihan oikeassa, voi tuumia, että onhan näitä joitain, joista toverilla on selkeästi viisaampi käsitys. Toisen kunnioittaminen ja arvostaminen saavat aikaan sen, että toisen on paljon helpompi myöntää, että on erehtynyt jossain. (Tietenkään tämä ei päde kaikkiin, kuten sanoin, tässä tarvitaan kaksi.)

2) hyvin valistunut yksilö voi tarkistaa näkökantojaan silloinkin, kun aggressiivinen väittelijä syöttää mielipiteitään hänelle. Näitä valistuneita yksilöitä vain on äärimmäisen vähän.

3) erinomaisen taitava manipulaattori saa toisen muuttamaan mielipidettään ilman, että tämä edes sitä mainittavammin huomaa. Usein tämä tapahtunee niin, että manipulaattori johdattelee "kohteensa" oivalluksen ääreen, minkä tuloksena kohde pitää oivallusta itse asiassa omanaan.

Ensimmäisessä ei välttämättä pyritä muuttamaan kummankaan mielipiteitä; se on sivutuote, joka tulee mukaan tai ei tule. Keskimmäisessä ja jälkimmäisessä pyrkimys muuttamiseen on olemassa, edellisessä se on suora ja hyvin harvoin menestyksekäs, jälkimmäisessä se on peitelty ja taitava ihminen on suht menestyksekäs, jos tyyppi osaa asiansa. Jos ei osaa, homma kusee. :)

Tuplis kirjoitti...

Minä en noissa juuri ykköstä ja kolmosta menisi edes erottamaan toisistaan. Molemmissa tapauksissa mahdollinen mielipiteen muutos aikaansaadaan tarjoamalla infoa tai näkökulma, joka ei aikaisemmin ole ollut mielipiteensä muuttajalle tuttu.

Intentio on sinänsä yhdentekevä.

Tuplis kirjoitti...

Itse muuten pyrin välttämään emotionaalista suhtautumista mielipiteisiini ja pitämään mielessä sen, että ne ovat falsifioitavissa.

En oikein näe tolkkua pitää itsellään mielipiteitä, joita ei voi käytännössä perustella. Tämä johtuu siitä, että emotionaalinen juuttuminen niihin tekee niistä usko-, ei tietopohjaisia.

Ympäröivän maailman tarkasteleminen premissillä "minä haluan että se on näin niin se myös on näin" (minkä rinnastan mielipiteidensä rakastamiseen) häviää vaihtoehdolleen.

Kami kirjoitti...

Silloin tällöin ihan puhtaasti petyn vastapuoleen. Vaikka sanoisin mitä, he eivät edes koita todistaa minua vääräksi, vaan puolustavat itseään kaikkien väistelyn lakien ja argumentointivirheiden kautta.

Joskus se on todella kammottava ajatus että olisi tai on oikeassa. Minulla kun ei ole koskaan ollut ongelmana se että pitäisin ihmisiä kovin ylevinä olentoina.

Joskus myös väitän itseäni vastaan. Eli se asenne tai näkemys mitä tuotan, ei ole välttämättä omani, mutta haluan testata sen jos saan tilaisuuden. Silloin olen kyllä joutunut suurinpiin sotkuihin ikinä kun ei loppupeleissä tiedä mitä mieltä pitäisi olla.

Tuplis, ei minulla ole sellaista kuvaa sinusta että olisit ollut hirveän helposti provosoitavissa. Enemmän mielestäni jutuistasi henki silloin, niin kuin nytkin sellainen ehdottomuus ja tinkimättömyys, mikä on mielestäni mielenkiintoista luettavaa siksi että se tulee akateemisen ihmisen suusta.

Mikko Ellilä kirjoitti...

Itsehän harrastan melko aggressiivista väittelytyyliä, kuten juttujani netistä lukeneet lienevät huomanneet. Olen kuitenkin samaa mieltä siitä, että turha riidan haastaminen ja omista mielipiteistä kynsin hampain kiinnipitäminen on idioottimaista. Olen itse aina mielissäni, kun joku opponenttini on pystynyt väittelyn kuluessa muuttamaan näkemykseni jostakin asiasta: silloinhan minä olen saanut uutta tietoa. Vanhoista näkemyksistään kiinni pitänyt väittelijä ei ole oppinut väittelyn aikana mitään uutta.

Uuden tiedon saaminen asiadebateissa ei mielestäni mitenkään edellytä tekopyhää "ystävällistä" keskustelutyyliä. Erikseen on sitten aidosti ystävälliset, joviaalit jutustelut kavereiden kesken. Multikultifanaatikkojen tms. hörhöjen kanssa väiteltäessä "ystävällinen sävy" on lähes poikkeuksetta teeskenneltyä. Mielestäni olisi rehellisempää ja toivottavampaa tuoda esille jyrkkä vastakkainasettelu multikultiuskovaisten ja heidän kritisoijiensa välillä varsin aggressiiviseenkin sävyyn. Meidän ei pidä esimerkiksi teeskennellä uskovamme siihen, että aito islamilainen kulttuuri on hienoa, sivistynyttä ja suvaitsevaista kulttuuria ja fanaattinen ääri-islam muka vain jonkinlainen vääristymä "oikeasta islamista".

Arawnin mainitsemista keskustelutyyleistä nro 1 edustaa usein tekopyhää pseudoystävällisyyttä ja pseudokunnioitusta opponenttia kohtaan, jonka tarkoituksena on vain ikään kuin huijata opponentti myöntämään ihan vain kohteliaisuuttaan toisen olevan oikeassa.

Kakkostyyppi on juuri se keskustelutyyli, jonka kautta minä olen useimmiten muuttanut näkemyksiäni väittelyissä.

Kolmonen taas on näsäviisasta ja ylimielistä johdattelua tyyliin "varmaan myönnät itsekin, että..." ja "eikö sinustakin tämä johda siihen, että...". On rehellisempää panna omat kortit pöytään suoraan ja esittää omat näkemyksensä puhtaasti omina näkemyksinään kuin johdatella toista nyökyttelemään niille muka omina näkemyksinään. Tämä keskustelutyyli ei yleensä johda mihinkään pysyvään mielenmuutokseen, vain ainoastaan pseudokohteliaaseen nyökyttelyyn toisen mielistelemiseksi hetkellisessä keskustelutilanteessa. Sama henkilö voi seuraavana päivänä samalla tavalla nyökytellä täysin päinvastaisille näkemyksille, jotka hänelle esitellään samalla tavalla johdatellen.