Pages

Reveleissöns

Viha on päivän sana. Se on pääosassa tässä meitsin pienessä elämänkerrassa, joka käsittää jollain tasolla viittä viimestä vuotta mun elosta.

Meikäläisen ilmestys liittyi vihaan, minäkuvaan ja hyväksyntään. Minä oon taannoin ollu ihan ehta misantrooppi, huonosti selvillä siitä vihasinko enemmän minua vai kaikkia. Pääosin vaan kaikki vitutti, tuli ryypättyä ja elettyä ku se paska joksi itseni mielsin. Jossain välissä vaan tsekkasin kolmen viikon ryyppyputken jälkeen ympärilleni ja mietin, että ei vittu, ei tää oo sitä mikä mä haluun olla.

Sitte mä duunasin itelleni sellasen kuvan, joka muistutti pikkusen mua itseäni, mutta oli parempi. Se oli kovassa kunnossa, jämäkkä ukko ja aikaansaapa kans. Sitä kuvaa sitte rupesin ihan tietoisesti käyttämään julkisivuna, motivaattorina ja tiesminä. Se oli keppi, johon meitsi nojas, kun kampesin itteäni siitä suosta ylös, minne olin selkärangattomuuttani itseni ajanut.

Tossa oli sitten sellainen knoppi, että se kuva ei kyllä varsinaisesti ollut minä, ja koska sillä oli ominaisuuksia, joita mulla ei luonteena ollut ja siltä taas puuttui joitain, mitä minulta löytyi, olin viime kädessä melkoisen ristiriitainen tapaus. Mä unohdin, että mulla mitään sellasta julkisivujuttua olikaan. Pidin itseni kehittämistä helvetin hienona asiana, ja vihasin muiden saamattomuutta ja niitä piirteitä itsessäni, joista en pitänyt.

Sitte siihen oivallukseen. Tajusin, että mulla on edelleen se kuva edessä, ja etten tarvitse sitä enää. Voin lakata rakastamasta sitä ja alkaa pitää ihan siitä meitsistä, joka musta on ajan kanssa tullut (kuvan muokkaama toki, paljonkin, mutta pohjalla silti ihan oikea mä). Hyväksyä ne luonteenpiirteet mitä meitsistä löytyy ja tsekata, miltä elämä näyttää sitten. Sitä myötä sitten aukesi aika tavalla uusia tapoja katella asioita ja hoksi, että rupes hyväksymään muitakin ihmisiä melko lailla paremmin.

Se viha, mikä mussa oli virinnyt toisten ihmisten saamattomuudesta, ympäriinsä nussimisesta ja tiesmistä (jokseenkin kaikesta?), johtui siitä, että ne muistutti mua itseäni piirteistä meikäläisessä, joita mä pidin heikkouksina ja jotka vitutti mua kovasti. Nyt kuitenkin, kun annan itseni olla luvan kanssa mä, ei mua toisten tapa elää vaivaa. Ei ainakaan siten, että voisin mitenkään väittää enää päällimmäisen tunteeni tuntemattoman ihmisen kanssa olevan epäluulo ja viha.

Mulla on nyt ehtinyt jo jonkin aikaa olla aika tavalla valoisampi elo, huolimatta pimenevistä illoista, ja olen ominut elämänasenteeseeni lex nikke t:n. Miksi helvetissä tyytyä kyräilemään runkkarina, kun voi antaa ja saada kaiken?

0 kommenttia: