Cthulhu, ateistinen jumala

"He who makes a beast of himself gets rid of the pain of being a man."

 - Samuel Johnson 

Olen aina ollut melkoisen viehtynyt H. P. Lovecraftin pykäämään Cthulhu-mytologiaan, jossa kaikenlaisten kulttien jumaluudet olivat konkreettisesti ja fyysisesti olemassa mutta joilla ei ollut mitään käyttöä sellaisille inhimillisille käsitteille kuin hyvä ja paha.  Ihmisen törmäyskurssi näiden olentojen ja seuraajiensa kanssa oli varsin usein kohtalokas, ei vain ihmisen keholle vaan myös tämän psyykelle, joka joutui kohtaamaan todellisuuden mielettömyyden ja kammottavuuden.  Yksi painava syy sen vetoavuuteen oli, huolimatta siitä, että Lovecraft ei kertojana ollut kovinkaan hyvä, se, että se vahvisti maailmankuvan, jota tuolloin pidin todellisena.  Ei tosin siinä mielessä, että olisin uskonut esimerkiksi maan sisässä asuviin kosmisiin mörköihin, vaan siinä, että olimme mitätön piste keskellä mielettömien sattumusten merta eikä todellisuus piitannut hyvästä tai oikeasta mitään - sillä ei ollut persoonaa joka edes voisi hahmottaa käsitteitä.

Kyseessä on tietynlainen suuruuden teologia: koska ihminen on mitättömän pieni massiivisessa maailmankaikkeudessa ja kyvytön selviämään juuri missään siellä, tuntuu ajatus inhimillisen elämän merkityksellisyydestä kosmisella tasolla totaalisen absurdilta.  Kun galaksit syntyvät ja tuhoutuvat, eivät siinä yksittäisen planeetan pallinaamat paljon paina.  Suuressa mittakaavassa ihminen on universumille mitätön samalla tavalla kuin pölyhiukkanen ihmiselle.  Tästä seuraa, että koska ihminen on mitätön, ovat häneen liittyvät asiatkin mitättömiä, ja inhimillinen käsitys hyvästä ja pahasta yhtä lailla mitätön.  Kaikki, minkä varaan ihminen voi elämänsä rakentaa, onkin yhdentekevää.

Tällaisessa maailmankaikkeudessa vain Cthulhu-mytologian hulluin olento, Azathoth, voi olla Jumala.  Azathoth on mieletön, suunnaton kaaos, joka ei ole niinkään yli- kuin ali-inhimillinen - enemmän kasvi kuin toimija, jokin, joka ei pysty hahmottamaan kuin "tapahtukoon minun tahtoni" kykenemättä ymmärtämään sitäkään, mitä tahtoo hetken päästä.  Azathothin ja vähäisempiensä ansiosta ihmisyys on olemassa vain hyvän flaksin ansiosta, ja minkä tahansa kosmisen hirmun huomio saattaa nakata kyseisen olemassaolon romukoppaan minä hetkenä hyvänsä, eikä ihmiskunnasta jäisi edes sitä ympäri Saharan kaikuvaa pierua.

Lovecraftilainen maailmankuva on siihen kuiluun tuijottamista, jossa nihilismi osoittautuu todeksi.  Se ei pysty sen enempää hyväksymään ajatusta jumaluudesta, joka piittaisi hyvästä sen enempää kuin pahastakaan, puhumattakaan ihmisestä.

Kyseessä on kuitenkin massiivinen projektio, ja se toimii näin: koska edes hypoteettinen ihminen ei kykene välittämään pölyhiukkasesta, nimenomaan siksi, että pölyhiukkanen on suhteessa ihmiseen niin mitätön, ei edes hypoteettinen jumaluus voisi samasta syystä välittää ihmisestä.  Projektio sisältää oletuksen, että jumalat ovat, kosmisista mittakaavoistaan huolimatta, pohjimmiltaan samanlaisia piittaamattomia materiaalisen maailman sisäisiä pikkusieluja kuin ihminen pahimmillaan.  Se hylkää sen mahdollisuuden, että olemassa olisi minkäänlaista jumaluutta, joka ensinnäkään piittaisi ihmisistä puhumattakaan siitä, että asettaisi näitä vastuuseen teoistaan.

Cthulhulainen maailmankuva on keskittyvinään todellisuutensa kammottavuuteen, mistä syystä siihen viehtyneet mielellään ajattelevat katsovansa julmaa totuutta silmiin, samalla unohtaen sen turvallisuudentunteen, mikä seuraa siitä, ettei mitään ylempää tahoa jolle olla vastuussa mistään rikkomuksistaan ole.  Se toimii synninpäästönä vetoamalla nihilismiin, ja pieni mitätön ihminen voi elellä tehden aivan mitä huvittaa, koska loppujen lopuksi sillä ei ole mitään väliä.

Sillä oletuksella että materialismi olisi totta, mikä voisi olla ihmisyksilölle sen parempi diili, kuin päästä romantisoimaan itseään uskalikkona, joka uskaltaa hyväksyä synkän totuuden kammottavuuden, ja samalla päästä irti niiden kulttuurien ja odotusten kahleista, jotka kasaavat ihmisen niskaan odotuksia joita tämä ei syystä tai toisesta itse välittäisi kantaa?

Vähän lainauksia, enemmän linkkejä

"Fairy tales, then, are not responsible for producing in children fear, or any of the shapes of fear; fairy tales do not give the child the idea of the evil or the ugly; that is in the child already, because it is in the world already. Fairy tales do not give the child his first idea of bogey. What fairy tales give the child is his first clear idea of the possible defeat of bogey. The baby has known the dragon intimately ever since he had an imagination. What the fairy tale provides for him is a St. George to kill the dragon. Exactly what the fairy tale does is this: it accustoms him for a series of clear pictures to the idea that these limitless terrors had a limit, that these shapeless enemies have enemies in the knights of God, that there is something in the universe more mystical than darkness, and stronger than strong fear." - G. K. Chesterton

"You don't seem to understand that you cannot lift others up if you permit them to drag you down first. The first imperative for helping others is to put yourself in a position where you are CAPABLE OF HELPING THEM. And the second imperative is to remain in that position." - Vox Day

Jaska Brown: Kulttuurirasisti
Kullervo Kalervonpoika: Monikulttuurinen vallankaappaus etenee
Mikko Niskasaari: Hallitus haluaa lisää poliisin mielivaltaa
Valkea: Demokratiaa vastaan, Demokratiaa vastaan II, Demokratia on liekeissä tänään, osa 3

Novaseeker: The Problem of Sola Scriptura for the Christian Manosphere
Roissy: Fatter, wimpier, more pathetic
Scott Locklin: The Dawn of Decadence, When Man Invented Science
Steve Sailer: Conspiracy Theorists
Vox Day: Mailvox: the shortest genre, The Diversity Gospel

Homous ei ole synti

Luultavasti tänä päivänä, kiitos median jatkuvan asiasta metelöinnin, yleisin harhakäsitys, joka ihmisillä kristinuskosta on, on se, että homous olisi synti.  Kuvitellen, että kristinuskon mukaan ihmiset syntyvät sellaisiksi, että he vain ovat syntisiä riippumatta siitä mitä tekevät, he jyrisevät moraalisesta norsunluutornistaan kristinuskon pahuudesta ja suvaitsemattomuudesta erilaisia ihmisiä kohtaan*.  Näkemyksessä on kaksi ongelmaa, joista ensimmäinen on se, että se ei ole tosi, ja toinen se, että ihmiset ryhtyvät sitten antikristityiksi sen takia, että heitä on johdettu harhaan.

Homoseksuaalisuus ei ole kristinuskon mukaan synti.  Sen sijaan kristinuskon mukaan minkä tahansa ruumiinaukon, joka ei kuulu vaimolleen, hepillä rassaaminen on synti.  Asianlaita ei ole missään määrin riippuvainen kenenkään seksuaalisesta suuntautumisesta, vaan kyseinen teko on synti, syyllistyi siihen hetero, homo, transseksuaali tai mikä hyvänsä marginaalitaho jonka unohdin mainita.  Aivan samalla tavalla kuin vaikkapa murhaaminen on synti täysin riippumatta siitä kuka sen tekee.  Kyse on teosta, ei ihmisestä.

Veikkaan, että jos asioista puhuttaisiin niiden nimillä, massiivinen enemmistö ihmisistä, jotka nyt ovat puolustavinaan "homoseksuaalien asemaa kirkossa", pitäisivät visusti leipäläpensä ummessa.  Tämä johtuu siitä, että siinä, missä ihmisiä, etenkin sellaisia, joiden ei tiedä tehneen mitään väärää, on perin luontevaa puolustaa, kun taas aika harvalla riittäisi pokka tuomita kristinusko sen takia, että se ei kannusta minkään sortin haureuteen vaan nimeää sen synniksi.  Nimitykset lutka ja häntäheikki negatiivisine sointeineen kun eivät ole Raamatusta peräisin eivätkä kristinuskon yksinoikeus.

Asiassa ei ole siis kyse ihmisryhmän tuomitsemisesta saati kenenkään syrjimisestä kirkossa sen takia että tämä on mikä on.  Asiassa on kyse siitä, että yksi synti muiden joukossa on ja pysyy sellaisena, koska ihmisillä sen enempää kuin kirkoillakaan ei ole mitään lupaa ryhtyä muokkaamaan kyseisiä määritelmiä zeitgeistin mukaisiksi.

Tietysti on varmasti paljon ihmisiä, jotka tuomitsevat kirkon jo siksi, että se toteaa synnin olevan syntiä.  Tämä johtuu siitä, että he harrastavat sitä paljon mieluummin kuin pidättäytyvät siitä, tai ainakin pitävät moraalittomana* (jep, heidän ikioman lumihiutaleisen moraalinsa mukaan) sitä, että joku ylipäätään kehtaa asettaa moraalin, kuten kyseinen uskonto tekee.  Se on jokseenkin yhtä viisasta kuin suuttua kuuselle siitä ettei se ole auto, mutta kukin on vapaa tiensä valitsemaan, eikä sille mahda mitään, että valinnoilla on seurauksensa ja osa niistä tuottaa sellaisiakin, jotka eivät ole toivottuja.

*Se, että he tuomitsevat toisen tahon täsmälleen samasta mitä tuomitessaan itsekin tekevät, ei näy näitä haittaavan.

Niinkö?

Nimimerkki Faidros. löi pöytään hommafoorumilla seuraavanlaisen näkemyksen:

"Moraalimme pohja on nimenomaan maallistumisessa, ei uskonnoissa."

Olen nähnyt näkemyksen suurin piirtein samassa muodossa sen verran usein, että katson tarpeelliseksi tarkastella sitä vähän.

Maallistuminen ei ole pohja yhtään millekään muulle kuin maallistumiselle.  Se on vain uskonnollisuuden negaatio, eikä kanna sisällään minkäänlaista moraalista sisältöä.  On sinänsä totta, että maallistuminen on vaikuttanut länsimaalaiseen moraaliin, mutta ainoastaan asettumalla uskonnollisia moraalikäsityksiä vastaan.  Maallistumisen koko funktio on vähentää uskonnollisuuden vaikutusta, sovellettiin sitä mihin hyvänsä.

Moraali tarkoittaa oikein käyttäytymisen standardia.  Se sisältää käsityksen oikeasta ja väärästä toiminnasta.  Mihin maallistumisen kannattaja moraalinsa sisällön oikein pohjaa?  Vastaus on: uskomuksiinsa - olivat niiden pohja sitten intuitiivinen, traditionaalinen, hedonistinen tai mikä hyvänsä.  Se voi olla muodoltaan mitä tahansa - myös täysin identtinen uskonnollisen moraalin kanssa.  Lainauksen väite paljastaa esittäjänsä uskonnollisen suhtautumisen maallistumiseen sinänsä, koska se saa hänet kuvittelemaan taikauskoisesti, että maallistumiselle sinänsä voisi rakentua moraali.  Hän on rakentanut itselleen uskonnon ja antanut sille nimeksi maallistuminen.

Käsityksestä suoraan seuraava ongelma paljastuu helpoimmin ottamalla sen todesta ja kysymällä: millainen moraali on täydellisen maallistuneella yhteiskunnalla?  Järkevästi ajattelemalla jokainen ihminen voisi esittää oman näkemyksensä, eikä mitään takeita näiden yhteneväisyydestä ole, erimielisyyksistä onkin sekä kirjoitetun että kirjoittamattoman historian jokseenkin kaikki aineisto puolellaan.  Millä asettaa jokin moraali toisen yläpuolelle?  Viime kädessä väkivalloin - muita keinoja sovittaa yhteensovittamattomia erimielisyyksiä vailla auktoriteettia johon vedota ei ole.  Täydellisen maallisessa yhteiskunnassa ainoa loogisesti uskottava auktoriteetti on väkivalta.

Asiaa ehkä ymmärtämättä nimimerkki Faidros. siis kannattaa kirjaimellisesti uskonnollisen moraalin korvaamista väkivaltaan pohjaavalla.  Pidän luultavana, että hän todellisuudessa kannattaa jonkinlaista intuitiivis-traditionaalis-humanistista moraalia, jonka luulee tarkoittavan samaa asiaa kuin maallistuminen, koska se ei pohjaa uskontona tunnetun tahon auktoriteettiin.

Likainen demokratia

Demokratiassa, joka toimii vahvassa valtiossa, on yksi massiivinen ongelma, joka johtuu yksistään näistä edellämainituista tekijöistä.  Demokratialla siis tarkoitan enemmistön valtaa ja vahvalla valtiolla sellaista, jonka osallistuminen yhteiskunnan pyörittämiseen on suuri, työllistäen esimerkiksi enemmän kuin viidenneksen työvoimasta.  Kyseinen ongelma on se, että mitä suurempi rooli valtiolla on ihmisten elämässä, sitä suurempi motiivi heillä on tehdä aivan mitä tahansa valjastaakseen sen omiin tarkoituksiinsa.  Se on varma tapa kääntää kansa sotimaan itsensä kanssa niin likaisin keinoin kuin se kykenee keksimään.

Ilmiö johtuu siitä, että valtiolla on väkivalta- ja lainsäädäntökoneisto puolellaan.  Vaikka sitä vastassa olisi enemmistö kansalaisista, se pystyy ajamaan läpi uudistuksia myös näiden tahtoa vastaan.  Kun kansalta viedään keinot saattaa hallintonsa vastuuseen tekosistaan, on tehokkain keino saada yhteiskunnallisesti tahtonsa läpi manipuloida päättäviä tahoja millä keinoin tahansa.  Tätä varten onkin kehitetty loputtomasti poliittisia lyömäaseita rasismikortista sovinistikorttiin ja siitä impivaaralaiskortin kanssa kyllähän suomalaisetkin -korttiin.

Millään näistä poliittisista lyömäaseista ei edes tarvitse olla mitään yhteyttä todellisuuteen, koska niiden funktio ei ole kuvata todellisuutta millään lailla vaan vaikuttaa tahoihin, jotka asioista päättävät.  Ihminen, myös päättävässä asemassa ollessaan, on valitettavasti siinä määrin huijattavissa, että tämä muodostaa mielikuvia sen tahon perusteella, joka onnistuu pitämään suurinta meteliä itsestään, olettaen, että henkilökohtaista tietämystä aiheesta ei paljoa ole - ja joskus vaikka olisikin.

Maksiimi menee siis niin, että mitä enemmän valtiolla on valtaa, sitä suurempi motiivi ihmisillä on sen ohjaamisesta keskenään tappelemiseen.  Valtion toimet kun aina suosivat jotakin porukkaa toisten yli, niin ne, jotka eivät ole halukkaita käyttämään kaikkia mahdollisia, myös moraalittomia, keinoja sen manipulointiin, jäävät niiden jalkoihin, jotka ovat.  Epäreilu peli kannattaa, koska siitä ei lankea minkäänlaisia sanktioita.

Erinomaisina katalyytteinä ilmiölle toimivat ensinnäkin vähäiset valtion erikseen suomat aseenkantoluvat: mitä vähemmän keinoja kansalla on vastustaa valtion voimankäyttöä, sitä mielivaltaisemmin valtio pystyy toimimaan.  Toinen katalyytti likaiselle demokratialle on uskonnollisuuden puute: On nimittäin niin, että ihmisestä ei saa uskontoa pirukaan pois.  Vie ihmiseltä perinteinen uskonto pois, ja hän rakentaa sellaisen politiikasta ja mieltymyksistään.  Uskonnottomalle demokraatille politiikka on uskonto, ja siinä, missä perinteinen uskovainen kykenee erottamaan toisistaan uskonnon ja politiikan, on se jälkimmäiselle mahdottomuus - hänelle henkilökohtaisella ja poliittisella ei ole mitään eroa.

Vahvan valtion ja demokratian yhteispeli tuppaa kuitenkin tuhoamaan itsensä: mitä verisemmin kansa tappelee keskenään poliittisesta vaikutusvallasta toistensa yli, sitä heikompi on kansankokonaisuus, kyky yhteistyöhön ja keskinäinen luottamus.  Nämä alentavat yhteiskunnallista turvallisuutta ja vievät massiivisen määrän yhteiskunnan resursseja keskinäisen hyvinvoinnin sabotoimiseen.  Mitä kovempaa kansakunta keskittyy sahaamaan oksaansa, sitä heikompi se on ulkoisia uhkia vastaan - pahimmassa tapauksessa invaasion sattuessa se ei edes ymmärrä olevansa sen kohteena vaan pitää tunkeutujia liittolaisinaan poliittisen sisällissodan kentällä ymmärtämättä, että vaikka heillä on yhteisiä vihollisia, se ei tee heistä ystäviä.

Toinen likaisen demokratian itsetuhon synnyttävä ongelma on, että mitä suurempi ja vahvempi valtio on, sitä suurempi on myös motiivi päästä ja tuoda kaveritkin sen palkkalistoille pois markkinatalouden ja konkreettisen demokratian, jossa myös vähemmistöön jäävät voivat äänestää resursseillaan, vaikutuspiiristä, vallan kahvaan vastapuolta kyykyttämään ja ansiottomaan elantoon.  Tämä tarkoittaa julkisen sektorin loputonta paisumista ja korruptoitumista pisteeseen, jossa mikään määrä tulevien sukupolvien nimissä otettua valtionvelkaa ja tuottavan sektorin kyykytystä ei pysty pitämään systeemiä kasassa, vaan se romahtaa tuhoten koko yhteiskunnan infrastruktuurin.

Kaksi edellämainittua siis ennen pitkää tuhoavat yhteiskunnan siitäkin huolimatta, että enemmistön tahtoa vastaan toimiva valtio on kuin painekattila, joka kerää hitaasti painetta ennen kuin räjähtää ja tekee hallitsevasta eliitistä jauhelihaa ja korvaa sen toisella.  Mitään kansaa ei voi pidemmän päälle hallita ilman sen mandaattia, ja vaikka sen olisi joskus saanutkin, kääntymällä kyseistä kansaa vastaan sen voi menettää.

Kuitenkin pidemmällä tähtäimellä paras keino vähentää omaa tyytymättömyyttä on tehdä yhteistyötä toisten kanssa.  Puhaltamalla yhteen hiileen toisia sabotoimatta saadaan poikkeuksetta parempia tuloksia aikaan kuin suuntaamalla resurssinsa poliittisen nollasummapelin pelaamiseen.

Politiikka ja tribaali-identiteetti

Minulla on sellainen mielikuva, että politiikka ei ole aina ollut yksilön kannalta samalla tavalla tribalistinen identiteettikysymys kuin se nykyään on.  Saatan ajatella asiasta vähän autistisesti, mutta minun nähdäkseni yksilön kannalta mielekkäin tapa suhtautua politiikkaan on kannattaa asioita, jotka lisäävät hänen ja perheensä hyvinvointia niillä kriteereillä, jotka hän termille kulloinkin asettaa.  Tänä päivänä kuitenkin moni kannattaa politiikkaa, jonka tietää haittaavan sekä itsensä että lähimpiensä etuja niin lyhyellä kuin pitkälläkin tähtäimellä, koska ei halua identifioitua väärään heimoon.

Luulisin, että leimakirveen pelko, joka näitä tribalistisesti ajattelevia ihmisiä ohjaa, saa ihmiset äänestämään puoluetta, jota äänestävien porukkaan hän haluaisi kuulua.  Jos haluaa rahaa ja menestystä, äänestetään Kokoomusta, jos puolestaan halutaan olla rehellinen duunari, niin demareita, ympäristöasioista huolestuneet Vihreitä, vastarannankiisket persuja ja maajussit kepua.  Tämä siis siitä riippumatta, mitä politiikkaa mikään näistä puolueista ajaa.  Kyse ei ole ajetusta politiikasta vaan identiteetistä.

En ole varma siitä, minkä takia nykyihmisen identiteetti on niin heikko, että hän on valmis uhraamaan sekä oman, läheistensä että kansansa edun sen nimissä, että hän voi ajatella kuuluvansa johonkin.  Luulisin kuitenkin, että identiteetti ja arvot ovat tänä päivänä niin kutsutusti kiven alla.  Uskonnot, jotka sellaisia tarjoaisivat, ovat vanhanaikaisia, epämuodikkaita ja paha kyllä vaateliaita siinä mielessä, että pelkkä ajattelu minä nyt olen tätä -meiningillä ei niille riitä.  Ehkäpä siis on niin, että kun mitään muuta konkreettista ryhmää, jonka arvoihin voisi identifioitua, ei keksi, identifioidutaan sitten poliittisiin puolueisiin ja mielikuviin siitä, mitkä näiden arvot ovat.

Siinä vain jää huomiotta politiikan varsinainen funktio kansalaisten edunvalvonnan välineenä ja se sijaistuu epämääräiseksi kirkoksi, joka ei edes pysy arvoissaan, vaan myötäilee vuoroin mediaa ja vuoroin alinta yhteistä nimittäjää.  Rohkenen kuvitella, että jos ihmisillä olisi arvot, joihin he luottaisivat, ja identiteetti, joka lepäisi vakaalla pohjalla, kykenisivät he paljon helpommin pitämään huolta siitä, että kannattavat politiikkaa, josta on heille hyötyä, välittämättä siitä, kuka sitä milloinkin ajaa.  Toisin sanoen siis ottaa politiikan politiikkana, eivät identiteettinsä ja ihmisarvonsa määrittelijänä.

Olisi mukava tietää, miten asianlaitaan saisi muutoksen.

Pragmaattista demokratiaa

Mieleeni juolahti kiinnostava skenaario: millaisia poliittisia ratkaisuja ihmiset tekisivät, jos maksaisivat itse niistä seuraavat kustannukset?  Tarkoitan sellaista skenaariota, jossa ihmiset päättäisivät itse mihin heidän verorahansa menisivät ja mihin ne eivät menisi.  Tällaisessa systeemissä valtion tulisi tulla toimeen sillä rahamäärällä, mitä he minkäkin tehtävän hoitamiseen saavat.  Jos rahat johonkin tehtävään loppuisivat, sillä ei olisi oikeutta siirtää siihen resursseja muista verotuskohteista.  Sillä sinänsä, olisiko verotus määrällisesti sama kuin nykyisin, ei niinkään ole tässä merkitystä, vaan sillä, että ihmiset voisivat vaikuttaa miten heidän maksamansa verot mihinkin kohdistuvat.  Koska tämä olisi suora keino toteuttaa välitöntä demokratiaa sanan varsinaisessa merkityksessä, se paljastaisi paljon nykyistä, poliittisen haihattelun mahdollistavaa ellei jopa varmistavaa systeemiä, paremmin kansan tahdon eikä antaisi poliitikoille mitään käytännön keinoja toimia sitä vastaan.

Oletusasetuksena verokertymää kohdeltaisiin vaikkapa samalla tavalla kuin nyt, mutta muutokset verojen sijoituskohteisiin tehtäisiin sitä mukaa kuin kansalainen katsoisi asiakseen tahdostaan ilmoittaa.  Hauskana kuriositeettina uskoisin sanan idiootti alkavan taas tarkoittaa ihmistä, joka ei ole kiinnostunut politiikasta.

Systeemissä olisi myös sellainen hieno kannustin, että virkamiehet, poliitikot ynnä muut vastaavat tahot tietävät, että jos he eivät kohdista käyttöönsä saamiaan varoja tavalla, jolla kansa haluaisi niitä käytettävän, tietäisivät he tarkkaan, että se heijastuisi hyvin nopeasti ihmisten veronsuuntauskäytäntöön ja toimisi keppinä sille, joka muuten maalaisi käyttöönsä annetuilla rahoilla pilvilinnoja esimerkiksi hukkaamalla miljarditolkulla rahaa ulkomaiden tukemiseen ja tuottamattoman vierasväestön maahantuontiin ja elättämiseen.

Ei sillä, etteikö tällä pragmaattisella demokratialla olisi varjopuolia: pidän todennäköisenä, että sosiaalipummien veronmaksajien rahoilla elättämiseen erikoistunut ala kuihtuisi jokseenkin kokonaan pois, mikä luultavasti aiheuttaisi lyhytaikaisesti melkoista ahdinkoa niille, jotka ovat kuvitelleet voivansa elää loputtomiin elättinä - ja tästä valinnasta johtuen erityisesti heidän läheisilleen (tietty sillä oletuksella, etteivätkö he olisi aiheuttaneet ahdinkoa läheisilleen jo syrjäytymisensä takia).  Ongelma asiassa on siksi, että maassamme todella on niitä, jotka tarvitsevat apua pärjätäkseen jokapäiväisessä elämässä.  Kuitenkin veikkaan, että ongelma jäisi siinä mielessä lyhytikäiseksi, että hyvin lyhyessä ajassa ihmiset tajuaisivat mihin heidän on järkevää verovarojaan sijoittaa siten, että tulos on heidän tahtonsa mukainen.

Pidän myös äärimmäisen todennäköisenä, että niin kutsuttu vihervasemmisto katoaisi muutamassa vuodessa kuin pieru Saharaan.  Kun joutuu itse maksamaan kannattamansa touhun viulut, tietoisena siitä, ettei voi nyhtää samaan tarkoitukseen rahaa muilta, joutuu arvomaailma niin nopealle ja brutaalille törmäyskurssille todellisuuden kanssa, että haihatteluideologiat eivät yksinkertaisesti kestä sitä.