Tiedättekö sen ihmistyypin, joka, kuullessaan jostain toisesta yhdenkin tiedonjyväsen, kuvittelee tietävänsä tästä kaiken? Sen ihmistyypin, joka kertoo muille mitä mieltä nämä mistäkin asioista oikeasti ovat, ja hoitaa keskustelun käytännössä kokonaan itse? Kaverin, joka esittää omana kantanaan ne fiksut jutut ja sulloo typerimmät mahdolliset (tai mahdottomat) käsitykset sen toisen suuhun ikään kuin tämä todella olisi typerin mahdollinen imbesilli jonka vain todella luova mielikuvitus saattaa keksiä?
No kyllähän te sen tiedätte. Sellainen ihminen on kusipää.
Kusipää ei kykene päästämään yleiseltä tasolta lainkaan irti, koska hän ei osaa kohdata yksilöitä. Hänelle kaikki ihmiset edustavat vain ihmisryhmiä, jotka hän on itse päättänyt ja määritellyt. Poikkeamia ei todella ole, ihmisryhmien jäsenet vain kuvittelevat niin.
Hassua näissä kavereissa on se, että kusipää ei yleensä todella huomaa olevansa kusipää. Hän ei huomaa potkivansa olkiukkoja, olevansa kyvytön kuuntelemaan saati ymmärtämään toista ihmistä, vaan pitää kynsin ja hampain kiinni maailmankuvastaan, jossa hän on numero uno ja muut vaan liian tyhmiä tajuamaan sitä.
Hänen elämänsä kantava usko on kuvitelma siitä, että itseltä löytyy - viimeistään sitten, kun huvittaa ottaa selvää - vastaus jokaiseen kysymykseen ja säkenöivin älyn kukka sitten Newtonin. Koska päivittäisessä elämässä tulee jatkuvasti vastaan ihmisiä, jotka tönivät (tietämättään) käsitystä tarjoamalla infoa ympäröivästä todellisuudesta esimerkiksi niinkin härskisti kuin olemalla olemassa, hän suuttuu. Hän suuttuu siksi, että nämä kehtaavat toimia tavalla tai yrittää antaa ymmärtää, ettei hän olisikaan määritellyt kaikkea just ja presiis oikein.
Kusipään koko itsetunto rakentuu sen ajatuksen varaan, että hän on fiksumpi, lahjakkaampi ja enemmän oikeassa kuin muut. Siksi se on myös uskomattoman hauras, eikä kusipää tule kovinkaan pitkään toimeen kenenkään kanssa, koska ihmisten lahjakkuudet ilmenevät eri aloilla eikä kukaan ole kaikessa virtuoosi. Kusipää pääsee yleensä helposti parisuhteeseen, mutta ei kykene pitämään sellaista, koska rakastaa käsitystään itsestään enemmän kuin kumppaniaan, ja kun todellisuus alkaa potkia päähän, kusipää päästää irti siitä, jonka kokee voivansa menettää. Ego on kaikki.
Minä olen aikoinani ollut aivan uskomaton kusipää, ja olen sitä edelleen, paljon enemmän ja useammin kuin haluaisin myöntää. Tunnistan kaltaiseni kaverit, ja vihaan sitä, miten he muistuttavat minua siitä, mistä haluan opetella ulos. Tekisi mieleni kertoa heille, että heidän kannattaisi rakentaa egonsa jonkin muun kuin ylimielisyyden päälle. Olla kusipää kusipäille, osoittaa, miten typerää heidän käyttäytymisensä on.
Ei se kuitenkaan sillä lähde millä on tullut. Ihminen taitaa oppia kusipäisyydestään irti vasta sitten, kun tajuaa, ettei siitä ole hyötyä edes silloin, kun vastaan tulee toinen kusipää. Kaikki kusipäiltä vaikuttavat kaverit eivät edes ole sitä, vaan pelkästään yli-innokkaita, ja kutsumalla heitä kusipäiksi vailla kunnon ankkatestin läpäisemistä syyllistyisin kyseiseen käytökseen taas kerran, ja vaikka en syyllistyisikään, ei kusipää ulkoa kerrotusta totuudesta mitään opi. Tämä siksi, että ainoa auktoriteetti, jota kusipää uskoo, löytyy peilistä.
Miksi ateismi on huono idea
Olen häkellyttävän monta kertaa keskustellut ihmisten kanssa siitä, kumpi on parempi, ateismi vai uskonto. Keskustelua käydään edelleen joka taholla, joten ns. tyhjentävää vastausta ei ole toistaiseksi kukaan onnistunut tekemään selväksi tai yleisesti tiettäväksi. Väitteet rationaalisen ateismin hyödyistä ja eduista eivät kestä kriittistä tarkastelua, ja tässä kirjoituksessa ajattelin tehdä selväksi once and for all miksi.
Pyrin soveltamaan tässä silkkaa rationaalista päättelyä ja lähtemään premisseistä, joita en voi järkevästi ajatellen epäillä, enkä siis ainakaan tiedosta kirjoittavani tekstiin aukkoja, joten pelkkä virheellisyyden toteaminen ei auta minua korjaamaan tekstin mahdollisia virheitä. Täten jos jossakin on virhe, pyydän, että lukijani on hyvä ja kertoo missä ja miksi.
Ateismi
Ateismin määritelmä on jumaluskon puute tai jumalten olemassaolon kieltäminen. Argumenttini kannalta on yhdentekevää, kumpaa määritelmää tahtoo käyttää – ilmaus uskonnottomuus kelpaa minusta hyvin, sillä se sisältää myös uskontoja tunnustamattoman agnostisismin, eikä kaadu irrelevanttiin ontologiseen väitteeseen.
Kristinusko
Kristinuskolla tarkoitan tässä kyseisen uskonnon opetuksia Jumalan tahdosta seurauksineen ja näiden vaikutusta moraaliin, koska väitteeni kannalta kaikki muu (myyttinen historia ymv.) on irrelevanttia.
Moraali ja hyvyys
Moraali tarkoittaa oikean käyttäytymisen normia. Hyvän määritelmä on sosiaalinen käytös ja pahan antisosiaalinen käytös.
Argumenttini
Kristinusko tuottaa yhteisölle moraalin, joka on samaan aikaan rationaalisempi kuin mikään ateistinen moraali, kestävämpi kuin mikään ateistinen moraali ja vähintään yhtä hyvä kuin paras ateistinen moraali.
1. Rationaalisempi kuin mikään ateistinen moraali
Kristinuskon moraalikäsitys on rationaalinen: jos sääntöjä rikkoo, eikä paranna tapojaan, päätyy helvettiin. Koska helvetissä vietetään ikuisuuden päivät, ja siellä on helvetin ikävä olla, kristityllä ei voi olla rationaalista syytä toimia moraalikäsitystä vastaan.
Ateistinen moraalikäsitys voi olla yhtä hyvä, jos se on irrationaalinen. Rationaalinen ateistinen moraalikäsitys kuitenkin päätyy väistämättä muotoon ”saat tehdä mitä tahansa, kunhan et jää kiinni”. Tämä johtuu siitä, että ateisti vastaa moraalistaan kahdelle taholle.
Ensimmäinen taho on yhteisö, joka voi rankaista ateistia, jos tämä toimii antisosiaalisesti. Rationaalisesti ajatellen ateistin on syytä noudattaa yhteisön moraalikäsityksiä vain niin kauan kuin ei joudu vastaamaan rikkomuksistaan yhteisölle.
Toinen taho on ateisti itse. Ateistin henkilökohtaista etua ei palvele itsensä rankaiseminen, joten rationaalinen ateisti ei tee omallatunnolla yhtään mitään. Kun hänen ja yhteisön edut ovat ristiriidassa, rationaalinen päättelyketju menee seuraavasti: sääntöjen noudattamisesta seuraa itselle selvää haittaa, ja sääntöjen noudattamattomuudesta seuraa hyvin pientä haittaa, koska yksilö on hyvin pieni osa yhteiskuntaa. Rationaalisen yksilön haittahierarkiassa selvä haitta itselle on merkittävämpi kuin hyvin pieni haitta yhteisölle, joten pienemmän pahan periaatteella rationaalinen ateisti rikkoo yhteisön sääntöjä vastaan aina kun voi hyötyä siitä.
Pääsemme lopputulokseen, jonka mukaan kristityllä ei ole rationaalisesti perusteltavaa syytä toimia moraalittomasti, kun taas ateistilla on.
2. Kestävämpi kuin mikään ateistinen moraali
Kristityllä ei ole oikeutta kajota moraalisiin sääntöihin, koska ne ovat Jumalan säätämiä. Riippumatta siitä, ymmärtääkö kristitty niiden olevan parempia kuin ne, jotka keksisi itse, hän tietää, että Jumala ei vaihda sääntöjään hänen mieltymystensä mukaan. Kristillinen moraali on siis kestävää, koska sitä ei voi millään perusteella muuttaa.
Riippumatta siitä, miten hyvät säännöt ateistinen moraali käytännössä aikaan saa, kuka tahansa kohdan 1 ymmärtävä ateisti tietää ateistisen moraalin olevan pohjimmiltaan mielivaltaista. Ateisti voi kyseenalaistaa minkä tahansa moraalisäännön millä perusteella tahansa, ja koska yhteisön ja yksilön edut ovat usein ristiriidassa keskenään, ateistilla on jatkuvasti motiivi tähän kyseenalaistukseen. Ateistinen moraali ei voi olla kestävää, koska sen pohja on irrationaalinen ja yhteisön ja yksilön edut ovat keskenään ristiriidassa aina kun kyse on julkishyödykkeestä.
3. Vähintään yhtä hyvä kuin mikään ateistinen moraali
Kristillinen moraali käskee ihmisiä toimimaan sosiaalisesti, olemaan toisille hyvä, ja huolehtimaan yhteiskunnan jatkumisesta. Mikään antisosiaalinen toiminta ei ole kristillisen moraalin mukaista, oli toimijana sitten yksilö tai yhteisö.
Teoriassa ateistinen moraali voi olla yhtä hyvä kuin kristillinen, mutta käytännössä tätä ei tiedetä tapahtuneen kuin tilanteessa, jossa ateisti toimii moraalisena parasiittinä ja kopioi kristillisen moraalin sellaisenaan, välittämättä siitä, että omaksumallaan moraalikäsityksellä on irrationaalinen pohja (ja sekin hajoaa ennen pitkää kohdan 2 takia). Tähän on seuraavanlainen syy:
Kohdasta 1 seuraa, että yksilön on rationaalista ajaa omaa etuaan ja viitata kintaalla moraalisäännöille, jotka ajavat yhteisön etua. Koska yhteisön on täten rationaalista olettaa yksilön olevan moraaliton, on yhteisön rationaalista pakottaa yksilö toimimaan etunsa hyväksi. Havaitsemme, että sekä yksilöllä on rationaalinen motiivi toimia antisosiaalisesti yhteisöä kohtaan oman etunsa nimissä, ja yhteisöllä rationaalinen motiivi toimia antisosiaalisesti yksilöä kohtaan nettohyödyn nimissä. Ateistinen moraali on siis joko amoraalista tai totalitaristista, riippuen siitä, tähtääkö se yksilön vai yhteisön etuun.
Yksilön ja yhteisön etua ajavia moraaleja leimaa vangin dilemma: mitään rationaalista syytä muodostaa molemminpuolista luottamusta ja ajaa molemminpuolista etua oman sijaan ei ole.
Rationaalisen moraalin ongelman ratkaisu
Olemme päässeet lopputulokseen, jossa havaitsemme, että rationaalisen ateistisen tien lopputulos on väistämättä kammottava. Ateisti katsoo kuiluun ja kuilu katsoo ateistiin, eikä rationaalinen ateisti voi ratkaista ongelmaa.
Ainoa mahdollinen tapa ratkaista rationaalisen yksilön ja yhteisön moraalikäsitysten yhteen sovittamaton ristiriita on astua rationaalisuuden ulkopuolelle ja kehittää uskonto - tarkemmin ilmaistuna Jumala, koska uskonto muodostaa yhteisön, mutta jumala on ja pysyy sen ulkopuolella. Se uskonto, joka antaa dilemmaan molempien osapuolien kannalta parhaan vastauksen, on kristinusko.
Ihminen tarvitsee uskontoa, koska rationaalista ratkaisua yksilön ja yhteisön moraalin ja luottamuksen ongelmaan ei ole. Uskonto tuottaa ratkaisun ja mahdollistaa kestävän yhteisön syntymisen. Ateismi poistaa ratkaisun, moraalin ja luottamuksen pohjan, ja antaa rationaalisen motiivin lypsää kaikkia julkishyödykkeitä niin härskisti kuin kykenee.
Ateismi saa rationaalisen ihmisen tekemään pahaa joko yksilön tai yhteisön edun nimissä.
Pyrin soveltamaan tässä silkkaa rationaalista päättelyä ja lähtemään premisseistä, joita en voi järkevästi ajatellen epäillä, enkä siis ainakaan tiedosta kirjoittavani tekstiin aukkoja, joten pelkkä virheellisyyden toteaminen ei auta minua korjaamaan tekstin mahdollisia virheitä. Täten jos jossakin on virhe, pyydän, että lukijani on hyvä ja kertoo missä ja miksi.
Ateismi
Ateismin määritelmä on jumaluskon puute tai jumalten olemassaolon kieltäminen. Argumenttini kannalta on yhdentekevää, kumpaa määritelmää tahtoo käyttää – ilmaus uskonnottomuus kelpaa minusta hyvin, sillä se sisältää myös uskontoja tunnustamattoman agnostisismin, eikä kaadu irrelevanttiin ontologiseen väitteeseen.
Kristinusko
Kristinuskolla tarkoitan tässä kyseisen uskonnon opetuksia Jumalan tahdosta seurauksineen ja näiden vaikutusta moraaliin, koska väitteeni kannalta kaikki muu (myyttinen historia ymv.) on irrelevanttia.
Moraali ja hyvyys
Moraali tarkoittaa oikean käyttäytymisen normia. Hyvän määritelmä on sosiaalinen käytös ja pahan antisosiaalinen käytös.
Argumenttini
Kristinusko tuottaa yhteisölle moraalin, joka on samaan aikaan rationaalisempi kuin mikään ateistinen moraali, kestävämpi kuin mikään ateistinen moraali ja vähintään yhtä hyvä kuin paras ateistinen moraali.
1. Rationaalisempi kuin mikään ateistinen moraali
Kristinuskon moraalikäsitys on rationaalinen: jos sääntöjä rikkoo, eikä paranna tapojaan, päätyy helvettiin. Koska helvetissä vietetään ikuisuuden päivät, ja siellä on helvetin ikävä olla, kristityllä ei voi olla rationaalista syytä toimia moraalikäsitystä vastaan.
Ateistinen moraalikäsitys voi olla yhtä hyvä, jos se on irrationaalinen. Rationaalinen ateistinen moraalikäsitys kuitenkin päätyy väistämättä muotoon ”saat tehdä mitä tahansa, kunhan et jää kiinni”. Tämä johtuu siitä, että ateisti vastaa moraalistaan kahdelle taholle.
Ensimmäinen taho on yhteisö, joka voi rankaista ateistia, jos tämä toimii antisosiaalisesti. Rationaalisesti ajatellen ateistin on syytä noudattaa yhteisön moraalikäsityksiä vain niin kauan kuin ei joudu vastaamaan rikkomuksistaan yhteisölle.
Toinen taho on ateisti itse. Ateistin henkilökohtaista etua ei palvele itsensä rankaiseminen, joten rationaalinen ateisti ei tee omallatunnolla yhtään mitään. Kun hänen ja yhteisön edut ovat ristiriidassa, rationaalinen päättelyketju menee seuraavasti: sääntöjen noudattamisesta seuraa itselle selvää haittaa, ja sääntöjen noudattamattomuudesta seuraa hyvin pientä haittaa, koska yksilö on hyvin pieni osa yhteiskuntaa. Rationaalisen yksilön haittahierarkiassa selvä haitta itselle on merkittävämpi kuin hyvin pieni haitta yhteisölle, joten pienemmän pahan periaatteella rationaalinen ateisti rikkoo yhteisön sääntöjä vastaan aina kun voi hyötyä siitä.
Pääsemme lopputulokseen, jonka mukaan kristityllä ei ole rationaalisesti perusteltavaa syytä toimia moraalittomasti, kun taas ateistilla on.
2. Kestävämpi kuin mikään ateistinen moraali
Kristityllä ei ole oikeutta kajota moraalisiin sääntöihin, koska ne ovat Jumalan säätämiä. Riippumatta siitä, ymmärtääkö kristitty niiden olevan parempia kuin ne, jotka keksisi itse, hän tietää, että Jumala ei vaihda sääntöjään hänen mieltymystensä mukaan. Kristillinen moraali on siis kestävää, koska sitä ei voi millään perusteella muuttaa.
Riippumatta siitä, miten hyvät säännöt ateistinen moraali käytännössä aikaan saa, kuka tahansa kohdan 1 ymmärtävä ateisti tietää ateistisen moraalin olevan pohjimmiltaan mielivaltaista. Ateisti voi kyseenalaistaa minkä tahansa moraalisäännön millä perusteella tahansa, ja koska yhteisön ja yksilön edut ovat usein ristiriidassa keskenään, ateistilla on jatkuvasti motiivi tähän kyseenalaistukseen. Ateistinen moraali ei voi olla kestävää, koska sen pohja on irrationaalinen ja yhteisön ja yksilön edut ovat keskenään ristiriidassa aina kun kyse on julkishyödykkeestä.
3. Vähintään yhtä hyvä kuin mikään ateistinen moraali
Kristillinen moraali käskee ihmisiä toimimaan sosiaalisesti, olemaan toisille hyvä, ja huolehtimaan yhteiskunnan jatkumisesta. Mikään antisosiaalinen toiminta ei ole kristillisen moraalin mukaista, oli toimijana sitten yksilö tai yhteisö.
Teoriassa ateistinen moraali voi olla yhtä hyvä kuin kristillinen, mutta käytännössä tätä ei tiedetä tapahtuneen kuin tilanteessa, jossa ateisti toimii moraalisena parasiittinä ja kopioi kristillisen moraalin sellaisenaan, välittämättä siitä, että omaksumallaan moraalikäsityksellä on irrationaalinen pohja (ja sekin hajoaa ennen pitkää kohdan 2 takia). Tähän on seuraavanlainen syy:
Kohdasta 1 seuraa, että yksilön on rationaalista ajaa omaa etuaan ja viitata kintaalla moraalisäännöille, jotka ajavat yhteisön etua. Koska yhteisön on täten rationaalista olettaa yksilön olevan moraaliton, on yhteisön rationaalista pakottaa yksilö toimimaan etunsa hyväksi. Havaitsemme, että sekä yksilöllä on rationaalinen motiivi toimia antisosiaalisesti yhteisöä kohtaan oman etunsa nimissä, ja yhteisöllä rationaalinen motiivi toimia antisosiaalisesti yksilöä kohtaan nettohyödyn nimissä. Ateistinen moraali on siis joko amoraalista tai totalitaristista, riippuen siitä, tähtääkö se yksilön vai yhteisön etuun.
Yksilön ja yhteisön etua ajavia moraaleja leimaa vangin dilemma: mitään rationaalista syytä muodostaa molemminpuolista luottamusta ja ajaa molemminpuolista etua oman sijaan ei ole.
Rationaalisen moraalin ongelman ratkaisu
Olemme päässeet lopputulokseen, jossa havaitsemme, että rationaalisen ateistisen tien lopputulos on väistämättä kammottava. Ateisti katsoo kuiluun ja kuilu katsoo ateistiin, eikä rationaalinen ateisti voi ratkaista ongelmaa.
Ainoa mahdollinen tapa ratkaista rationaalisen yksilön ja yhteisön moraalikäsitysten yhteen sovittamaton ristiriita on astua rationaalisuuden ulkopuolelle ja kehittää uskonto - tarkemmin ilmaistuna Jumala, koska uskonto muodostaa yhteisön, mutta jumala on ja pysyy sen ulkopuolella. Se uskonto, joka antaa dilemmaan molempien osapuolien kannalta parhaan vastauksen, on kristinusko.
Ihminen tarvitsee uskontoa, koska rationaalista ratkaisua yksilön ja yhteisön moraalin ja luottamuksen ongelmaan ei ole. Uskonto tuottaa ratkaisun ja mahdollistaa kestävän yhteisön syntymisen. Ateismi poistaa ratkaisun, moraalin ja luottamuksen pohjan, ja antaa rationaalisen motiivin lypsää kaikkia julkishyödykkeitä niin härskisti kuin kykenee.
Ateismi saa rationaalisen ihmisen tekemään pahaa joko yksilön tai yhteisön edun nimissä.
Osanotosta politiikkaan
Suomalaisten asiat ovat huonoissa käsissä. Tätä asiaa tuskin kukaan kiistää: valtion talous ja demografinen kehitys ovat retuperällä eivätkä poliitikkomme ole tarjonneet realistisia skenaarioita kummankaan elvytykseen. Skandaali toisensa perään paljastaa valtaapitävien tahojen vispilänkaupat ja härskit vedot omaksi edukseen vastoin sen maan ja kansan etua, jota he ovat vannoneet vaalivansa.
Olen pistänyt merkille (ja itseänikin on taannoin vaivannut) nykyisen melkoisen apatian koskien poliittista aktiivisuutta ihmisissä. Ainoat, jotka vaikuttavat jaksavan todella tehdä töitä ajamiensa asioiden eteen, tuppaavat olemaan juuri niitä samoja, jotka ovat saaneet tilanteen juuri niin murheelliseksi kuin se nyt on. Ihmiset kokevat, että heidän äänensä eivät vaikuta, joten äänestysprosentti pyörii viidenkymmenen hujakoilla ja apatia valtaa alaa. Politiikasta ei puhuta - moista pidetään optimistisena haihatteluna, irrallaan todellisuudesta, tai sitten inhottavana toisten holhoamisena.
Apaattisuudessa on kuitenkin yksi, äärimmäisen olennainen piirre: se on täsmälleen se asia, mitä omia etujaan muiden kustannuksella ajavat tahot haluavat meidän tekevän. Niin kauan kuin katsomme vierestä ja kiroilemme heidän tunkiessaan likaiset kätensä kukkaroihimme ja harjoittaen politiikkaa etujamme vastaan, niin kauan he saavat tehdä aivan mitä haluavat.
On korkea aika itse kunkin - mukaanlukien allekirjoittaneen - lähteä todella mukaan politiikkaan ja saada äänensä kuuluville. Politiikkaa ei tehdä ainoastaan puolueiden toimistoissa - politiikkaa tehdään kaikkialla, missä tapaamme muita ihmisiä ja olemme heidän kanssaan tekemisissä. Kertomalla ihmisille miten asiat ovat ja keskustelemalla heidän kanssaan siitä, miten he ja me haluaisimme asioiden olevan, levitämme tietoa siitä, että politiikkaan voi osallistua ja vaikuttaa. Keskustelu toisten kanssa asioista ja niiden pohjalta toiminta on ainoa tapa vaikuttaa - se on tapa paitsi varmistaa, että ihmisillä on motiivi äänestää, se on tapa myös varmistaa, että he tietävät miksi ja mitä he äänestävät.
Jokainen ihminen, joka ei ota asiakseen osallistua politiikkaan puolustamalla hyvää ja oikeaa toimintaa, jolla aikaansaada oikeudenmukainen ja elinvoimainen yhteiskunta, on sellainen ihminen, joka kuuluu ennemmin diktatuuriin, jossa kaikki asetetaan hänestä riippumattoman hallinnon taholta, kuin demokratiaan, jossa hänellä on vastuu oikeuksistaan ja päätöksistään.
Kyllä, vaikuttaminen on hidasta; kyllä, joudumme tekemään kompromisseja ja valitsemaan pienimmän pahan tien, ja kyllä, joudumme tarkastelemaan kriittisesti jopa asioita, joita olemme tottuneet pitämään sellaisen yhteiskunnan, jossa haluamme elää, peruspilareina. Kyllä, poliittinen osallistuminen vaatii paljon, ja on usein paitsi hidasta myös raskasta, minkä lisäksi takaiskuja tulee jokseenkin varmasti.
Oikeus poliittiseen toimintaan tuo mukanaan raskaan vastuun, ja se on raskas velvollisuus, eikä se koskaan lakkaa: välittömästi, kun hyvää, elinvoimaista ja oikeudenmukaista politiikkaa ei aktiivisesti ja suurin ponnistuksin ajeta, pääsevät poliittista valtaa käyttämään tahot, jotka käyttävät sitä häikäilemättä omien etujensa ja tarkoitusperiensä ajamiseen, riippumatta siitä, mikä on sen hinta kaikille muille. Tämä johtuu siitä, että itsekkyys ja omaan pussiin pelaaminen palkitsee kyllä yksilön, ja siksi sitä työtä tekemään löytyy aina motivoitunutta väkeä.
Itsekkyys palkitsee yksilön, mutta tuhoaa pienin askelin yhteisön, jota se kuppaa. Poliittinen apatia pelaa näiden itsekkäiden yksilöiden pussiin ja tekee valtion toiminnasta joka suhteessa parhaimmillaankin nollasummapeliä. Asiaan on tultava muutos, jos haluamme saada Suomesta maan, joka ei ole sekä taloudellisessa että demografisessa konkurssissa hyvin läheisessä tulevaisuudessa.
Ihminen, joka ei ole valmis asettamaan itseään likoon kestävien arvojen puolesta, on ihminen, joka antaa muille luvan viedä itseltään rahat, oikeudet ja tulevaisuuden. Kunkin meistä tulisi kysyä itseltään rehellisesti: olenko minä sellainen ihminen, vai sitoudunko pistämään tikkua ristiin pelkän sivustakatselun sijaan?
Olen pistänyt merkille (ja itseänikin on taannoin vaivannut) nykyisen melkoisen apatian koskien poliittista aktiivisuutta ihmisissä. Ainoat, jotka vaikuttavat jaksavan todella tehdä töitä ajamiensa asioiden eteen, tuppaavat olemaan juuri niitä samoja, jotka ovat saaneet tilanteen juuri niin murheelliseksi kuin se nyt on. Ihmiset kokevat, että heidän äänensä eivät vaikuta, joten äänestysprosentti pyörii viidenkymmenen hujakoilla ja apatia valtaa alaa. Politiikasta ei puhuta - moista pidetään optimistisena haihatteluna, irrallaan todellisuudesta, tai sitten inhottavana toisten holhoamisena.
Apaattisuudessa on kuitenkin yksi, äärimmäisen olennainen piirre: se on täsmälleen se asia, mitä omia etujaan muiden kustannuksella ajavat tahot haluavat meidän tekevän. Niin kauan kuin katsomme vierestä ja kiroilemme heidän tunkiessaan likaiset kätensä kukkaroihimme ja harjoittaen politiikkaa etujamme vastaan, niin kauan he saavat tehdä aivan mitä haluavat.
On korkea aika itse kunkin - mukaanlukien allekirjoittaneen - lähteä todella mukaan politiikkaan ja saada äänensä kuuluville. Politiikkaa ei tehdä ainoastaan puolueiden toimistoissa - politiikkaa tehdään kaikkialla, missä tapaamme muita ihmisiä ja olemme heidän kanssaan tekemisissä. Kertomalla ihmisille miten asiat ovat ja keskustelemalla heidän kanssaan siitä, miten he ja me haluaisimme asioiden olevan, levitämme tietoa siitä, että politiikkaan voi osallistua ja vaikuttaa. Keskustelu toisten kanssa asioista ja niiden pohjalta toiminta on ainoa tapa vaikuttaa - se on tapa paitsi varmistaa, että ihmisillä on motiivi äänestää, se on tapa myös varmistaa, että he tietävät miksi ja mitä he äänestävät.
Jokainen ihminen, joka ei ota asiakseen osallistua politiikkaan puolustamalla hyvää ja oikeaa toimintaa, jolla aikaansaada oikeudenmukainen ja elinvoimainen yhteiskunta, on sellainen ihminen, joka kuuluu ennemmin diktatuuriin, jossa kaikki asetetaan hänestä riippumattoman hallinnon taholta, kuin demokratiaan, jossa hänellä on vastuu oikeuksistaan ja päätöksistään.
Kyllä, vaikuttaminen on hidasta; kyllä, joudumme tekemään kompromisseja ja valitsemaan pienimmän pahan tien, ja kyllä, joudumme tarkastelemaan kriittisesti jopa asioita, joita olemme tottuneet pitämään sellaisen yhteiskunnan, jossa haluamme elää, peruspilareina. Kyllä, poliittinen osallistuminen vaatii paljon, ja on usein paitsi hidasta myös raskasta, minkä lisäksi takaiskuja tulee jokseenkin varmasti.
Oikeus poliittiseen toimintaan tuo mukanaan raskaan vastuun, ja se on raskas velvollisuus, eikä se koskaan lakkaa: välittömästi, kun hyvää, elinvoimaista ja oikeudenmukaista politiikkaa ei aktiivisesti ja suurin ponnistuksin ajeta, pääsevät poliittista valtaa käyttämään tahot, jotka käyttävät sitä häikäilemättä omien etujensa ja tarkoitusperiensä ajamiseen, riippumatta siitä, mikä on sen hinta kaikille muille. Tämä johtuu siitä, että itsekkyys ja omaan pussiin pelaaminen palkitsee kyllä yksilön, ja siksi sitä työtä tekemään löytyy aina motivoitunutta väkeä.
Itsekkyys palkitsee yksilön, mutta tuhoaa pienin askelin yhteisön, jota se kuppaa. Poliittinen apatia pelaa näiden itsekkäiden yksilöiden pussiin ja tekee valtion toiminnasta joka suhteessa parhaimmillaankin nollasummapeliä. Asiaan on tultava muutos, jos haluamme saada Suomesta maan, joka ei ole sekä taloudellisessa että demografisessa konkurssissa hyvin läheisessä tulevaisuudessa.
Ihminen, joka ei ole valmis asettamaan itseään likoon kestävien arvojen puolesta, on ihminen, joka antaa muille luvan viedä itseltään rahat, oikeudet ja tulevaisuuden. Kunkin meistä tulisi kysyä itseltään rehellisesti: olenko minä sellainen ihminen, vai sitoudunko pistämään tikkua ristiin pelkän sivustakatselun sijaan?
Miehen mallia foorumilta?
Tämä uutinen sai minut aavistuksen surulliseksi ja vihaiseksi asioiden nykytilaan, mutta se sai myös ajattelemaan, mitä asialle voisi tehdä. Lyhyesti siis kyse on tilanteesta, jossa yhä useampi isättä ja miehen mallitta kasvava poika on aina vain epätietoisempi siitä, miten olla ja käyttäytyä kuin mies, ja ottaa yhteyttä Poikien Puhelimeen kysyäkseen apua.
Tulin sitten miettineeksi, että sama tuskin olisi kovin vaikea toteuttaa internetissä vaikkapa keskustelupalstan muodossa. Olen kohtalaisen varma siitä, että itseni mukaanlukien hyvin moni elämässään jotain asioista oppinut ja viisastunut mies osaisi ja haluaisi auttaa nuorempiaan pääsemään yli vaikeuksista, joiden kanssa itse on paininut.
Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän harmittelen sitä, että moista ei ollut saatavilla itseni ollessa nuorempi. Sellainen sivusto palvelisi kaikkien etuja, kunhan moderaatio tekisi selväksi, että kyseessä on väärä paikka kasvattaa internetkikkeliä toisten kustannuksella.
Toki voi olla, että tällainen sivusto on jo olemassa enkä minä tiedä asiasta mitään, mutta kun en tiedä, niin ajattelin heittää ajatuksen ilmaan. Eihän sellainen sivusto kenellekään isää vastaa, tuskin isoveljeäkään, mutta uskoisin vähänkin olevan parempi kuin ei mitään.
Ei tartte kuin vähän hyvää tahtoa ja taitoa pistää pystyyn foorumi.
Tulin sitten miettineeksi, että sama tuskin olisi kovin vaikea toteuttaa internetissä vaikkapa keskustelupalstan muodossa. Olen kohtalaisen varma siitä, että itseni mukaanlukien hyvin moni elämässään jotain asioista oppinut ja viisastunut mies osaisi ja haluaisi auttaa nuorempiaan pääsemään yli vaikeuksista, joiden kanssa itse on paininut.
Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän harmittelen sitä, että moista ei ollut saatavilla itseni ollessa nuorempi. Sellainen sivusto palvelisi kaikkien etuja, kunhan moderaatio tekisi selväksi, että kyseessä on väärä paikka kasvattaa internetkikkeliä toisten kustannuksella.
Toki voi olla, että tällainen sivusto on jo olemassa enkä minä tiedä asiasta mitään, mutta kun en tiedä, niin ajattelin heittää ajatuksen ilmaan. Eihän sellainen sivusto kenellekään isää vastaa, tuskin isoveljeäkään, mutta uskoisin vähänkin olevan parempi kuin ei mitään.
Ei tartte kuin vähän hyvää tahtoa ja taitoa pistää pystyyn foorumi.
Sanasta miestä
Viikinkikulttuurissa ja sen vähässä kirjoitetussa materiaalissa oli sellainen hieno piirre, että kun jotain sanottiin, niin myös tehtiin. Vaikka oltaisi miten oltu kännissä lupailtaessa. Koska kirjallisia sopimuksia ei ollut, miehen sana oli todellakin miehen mitta, ja jos puhui suulla suuremmalla, sai ansaitsemansa maineen ja muiden halveksunnan.
Ei ole ihme, että nykyeurooppalaisia pidetään globaalisti paskahousuina, jotka kyllä puhuvat ja puhuvat mutta eivät tee mitään viisasta. Kaikki politiikka, jota nykyeurooppalaismieliset pyrkivät saamaan aikaan, on silkkaa paskanpuhumisen, ajan- ja resurssienhukan maksimointia. Pohjoisen pelottavat epäromanttiset tuppisuut ovat maineessaan siksi, että tekevät muutakin kuin höpisevät joutavia ja paskovat omaan pesään: ansiottomat tekevät parhaansa pudottaakseen ansioituneet tasolleen ainoalla tavalla jonka osaavat.
Yhdysvallat oli viikinkien valtakunnan todellinen perijä: maa, jossa tehtiin eikä vain sanottu, ja joka siksi oli paitsi voimakas myös luotettava. Nykyään sitäkin maata johtaa paskahousu, joka ei tee mitään viisasta. Yhdysvaltain demokraatit on puolue, jota ei kiinnosta kuin loistaminen paskanpuhumisen saralla, ja siksi se on nykyeuromedian lempilapsi ja todellisten pahantekijöiden silmissä hyödyllisempi idiootti kuin raha voi ostaa.
Yhdysvaltain republikaaneja, eteläpohjalaisia ja viikinkejä panetellaan väkivaltaisiksi kusipäiksi, vaikka he ovat ainoita, joilta löytyy sekä halu että voima ketään ihan oikeilta vihollisilta puolustaa.
Ei ole ihme, että nykyeurooppalaisia pidetään globaalisti paskahousuina, jotka kyllä puhuvat ja puhuvat mutta eivät tee mitään viisasta. Kaikki politiikka, jota nykyeurooppalaismieliset pyrkivät saamaan aikaan, on silkkaa paskanpuhumisen, ajan- ja resurssienhukan maksimointia. Pohjoisen pelottavat epäromanttiset tuppisuut ovat maineessaan siksi, että tekevät muutakin kuin höpisevät joutavia ja paskovat omaan pesään: ansiottomat tekevät parhaansa pudottaakseen ansioituneet tasolleen ainoalla tavalla jonka osaavat.
Yhdysvallat oli viikinkien valtakunnan todellinen perijä: maa, jossa tehtiin eikä vain sanottu, ja joka siksi oli paitsi voimakas myös luotettava. Nykyään sitäkin maata johtaa paskahousu, joka ei tee mitään viisasta. Yhdysvaltain demokraatit on puolue, jota ei kiinnosta kuin loistaminen paskanpuhumisen saralla, ja siksi se on nykyeuromedian lempilapsi ja todellisten pahantekijöiden silmissä hyödyllisempi idiootti kuin raha voi ostaa.
Yhdysvaltain republikaaneja, eteläpohjalaisia ja viikinkejä panetellaan väkivaltaisiksi kusipäiksi, vaikka he ovat ainoita, joilta löytyy sekä halu että voima ketään ihan oikeilta vihollisilta puolustaa.
Totuus
Mitä enemmän kansalaisten vapauksia ja vastuita siirretään valtion kannettaviksi, sitä enemmän ne ihmiset, jotka eivät elä elämäänsä päin helvettiä, joutuvat kärsimään muiden virheistä.
Etevyyden sudenkuoppa
Yleisesti ottaen se on hieno asia, että ihminen on hyvä jossain, eikä tietty ylpeys sen johdosta ole hullumpi asia. Nykyisin onkin yleistä, että ihminen tekee täysillä yhtä asiaa ja sitten toista, hankkii esimerkiksi ensin uran ja sitten perheen. Kuitenkin on olemassa tilanne, jolloin tämä ylpeys ylittää terveen rajat, ja se tapahtuu sillä sekunnilla, kun ura menee perheen (oli se sitten oma tai muiden) edelle.
Miksi tämä on välttämättä paha asia? Eikö ole olemassa tilannetta, jossa on pakko asettaa ura yhteisen hyvän nimissä oman perheen edelle?
Vastaus on ei.
Hyvän ihmisen määritelmä on se, että pitää huolta itsestään, perheestään ja sitten muista. Jos järjestys ei ole tämä, ihminen ei onnistu tekemään niistä mitään hyvin, vaan sortuu kerran toisensa jälkeen antisosiaaliseen käytökseen.
Ihminen, joka asettaa uransa perheensä edelle, pitää huolta vain itsestään - riippumatta siitä, mistä väittää pitävänsä huolta. Sellainen ihminen laiminlyö perhettään ja yhteiskuntaa, eikä onnistu tekemään hyviä päätöksiä. Tästä syystä esimerkiksi Rousseau oli helvetin huono ja typerä ihminen - hän kuvitteli kykenevänsä opastamaan ihmisiä lastenkasvatuksessa vaikka ei pystynyt siihen itse.
Ihmisellä, joka ei pidä huolta ensisijaisesti perheestään, ja vasta toissijaisesti urastaan, puuttuu terve perspektiivi, eikä hän erota sosiaalista käytöstä antisosiaalisesta. Sellainen ihminen voi pyrkiä vilpittömästi hyvään ja saa silti aikaan silkkaa pahaa. Omien tavoitteidensa asettaminen toisten ihmisten yläpuolelle näiden haitaksi tunnetaan muualla yhteiskunnassa rikoksena - jos ihminen tekee saman perheessä laiminlyömällä parisuhteensa ja lastensa kasvatuksen, sitä katsotaan jostain syystä läpi sormien.
Kun ihminen perustaa perheen, hän menettää oikeuden elää vain itseään varten. Ihmisellä on vastuu teoistaan perheelleen - niin puolisolleen kuin lapsilleenkin. Perheen laiminlyöminen tarkoittaa käytöstä, josta kärsii sekä puoliso että lapset, eikä sitä voi oikeuttaa millään tekosyyllä.
Politiikkaa tehdään yhteiskunnan hyväksi, ja yhteiskunnan perusyksikkö on perhe. Ilman perheitä ei ole yhteiskuntaakaan, joten kaiken politiikan tulee tähdätä perheiden hyvään. Politiikka, joka ei tähtää tähän, on väistämättä itsetuhoista.
Uransa priorisointi on antisosiaalista käytöstä; julkishyödykkeen nimeltä yhteiskunta vapaamatkustamista itsekkäistä syistä. Yhteiskunnan jatkumon ansiosta hänestä on tullut se mikä hän on, mutta hän ei tee parastaan sen hyväksi. Samasta syystä kuin pummilla ei ole asiaa junaan, ei tulisi uraihmisellä olla asiaa politiikkaan: hän ei joko tiedä miten toimitaan oikein tai sitten ei välitä.
Ihmiselle, joka rakastaa valtaa enemmän kuin perhettään, ei tulisi koskaan sitä suoda, sillä sellaisen ihmisen ainoa prioriteetti löytyy peilistä.
Miksi tämä on välttämättä paha asia? Eikö ole olemassa tilannetta, jossa on pakko asettaa ura yhteisen hyvän nimissä oman perheen edelle?
Vastaus on ei.
Hyvän ihmisen määritelmä on se, että pitää huolta itsestään, perheestään ja sitten muista. Jos järjestys ei ole tämä, ihminen ei onnistu tekemään niistä mitään hyvin, vaan sortuu kerran toisensa jälkeen antisosiaaliseen käytökseen.
Ihminen, joka asettaa uransa perheensä edelle, pitää huolta vain itsestään - riippumatta siitä, mistä väittää pitävänsä huolta. Sellainen ihminen laiminlyö perhettään ja yhteiskuntaa, eikä onnistu tekemään hyviä päätöksiä. Tästä syystä esimerkiksi Rousseau oli helvetin huono ja typerä ihminen - hän kuvitteli kykenevänsä opastamaan ihmisiä lastenkasvatuksessa vaikka ei pystynyt siihen itse.
Ihmisellä, joka ei pidä huolta ensisijaisesti perheestään, ja vasta toissijaisesti urastaan, puuttuu terve perspektiivi, eikä hän erota sosiaalista käytöstä antisosiaalisesta. Sellainen ihminen voi pyrkiä vilpittömästi hyvään ja saa silti aikaan silkkaa pahaa. Omien tavoitteidensa asettaminen toisten ihmisten yläpuolelle näiden haitaksi tunnetaan muualla yhteiskunnassa rikoksena - jos ihminen tekee saman perheessä laiminlyömällä parisuhteensa ja lastensa kasvatuksen, sitä katsotaan jostain syystä läpi sormien.
Kun ihminen perustaa perheen, hän menettää oikeuden elää vain itseään varten. Ihmisellä on vastuu teoistaan perheelleen - niin puolisolleen kuin lapsilleenkin. Perheen laiminlyöminen tarkoittaa käytöstä, josta kärsii sekä puoliso että lapset, eikä sitä voi oikeuttaa millään tekosyyllä.
Politiikkaa tehdään yhteiskunnan hyväksi, ja yhteiskunnan perusyksikkö on perhe. Ilman perheitä ei ole yhteiskuntaakaan, joten kaiken politiikan tulee tähdätä perheiden hyvään. Politiikka, joka ei tähtää tähän, on väistämättä itsetuhoista.
Uransa priorisointi on antisosiaalista käytöstä; julkishyödykkeen nimeltä yhteiskunta vapaamatkustamista itsekkäistä syistä. Yhteiskunnan jatkumon ansiosta hänestä on tullut se mikä hän on, mutta hän ei tee parastaan sen hyväksi. Samasta syystä kuin pummilla ei ole asiaa junaan, ei tulisi uraihmisellä olla asiaa politiikkaan: hän ei joko tiedä miten toimitaan oikein tai sitten ei välitä.
Ihmiselle, joka rakastaa valtaa enemmän kuin perhettään, ei tulisi koskaan sitä suoda, sillä sellaisen ihmisen ainoa prioriteetti löytyy peilistä.